Kun muistelen vuotta 2006, olin varma mitä isona olen. Isona, 25-vuotiaana aikuisena. Silloin olen uraputkessa ja omistan oman asunnon. Ensimmäinen lapsi huolehdittavana ja auto pihassa parkkeerattuna. Työelämä tuntui olevan jotain suurta ja merkittävää. Jotain haastavaa, jotain mitä lapset eivät ymmärrä. Ihailin niitä, jotka olivat jo aikuisia koska he elivät elämää. Aikuisen elämää. Vapautta, vastuuta ja vaikuttamista. Kova kolmen veen sarja. Siltä vuosi 2014 näytti 18-vuotiaan lukiolaisen silmin. Tänään kun katson tuota 18 -vuotiasta nuorukaista silmiin, ihmettelen kuinka rohkea hän tuolloin jo oli, vaikka todellisuus tästä päivästä oli vain mielipiteiden ja kuulopuheiden summaa. Kaikki se mitä luulin tämän päivän pitävän sisällään on vain muisto Pihtiputaan yksiössä. Olen miettinyt, kuinka paljon mielikuvat vaikuttavat nykyhetkeen ja tulevaan. Se kuinka meidän pitäisi elää ja olla. 8 vuodessa olen ymmärtänyt, että elämä juuri nyt on sitä, mitä sen haluan olevan ja huominen on juuri sellainen kuin sen unissani kuvittelen. 8 vuodessa on tapahtunut paljon ja sen myötä en uskalla edes kuvitella mitä vuosi 2022 voisi tuoda tullessaan tai mitä sen tulisi olla. Ehkä silloin elän sitä elämää mitä 25-vuotiaan oletin eläväni. Tai sitten en.

Mitä sä funtsit 18-vuotiaana tästä päivästä?