Marraskuu, en ole kyllä kaivannut sinua lainkaan. En sitten pätkääkään. Hampaita kiristää ja aamusta iltaan jatkuva väsymyksen tunne. Kaduilla kun katselee loskassa ja liassa säntäileviä ihmisiä, tokaisen aina itselleni: ”tässäkö se maailman onnellisin kansa nyt sitten vaeltaa?”. Luin tällä viikolla ystäväni kirjoituksen maanantaista. Tuosta viikon pahimmasta päivästä. Päivästä, jolloin sängystä nouseminen tuntuu pääsiäisen kärsimystäkin synkemmälle. Herättelin ajatuksiani (kiitti sulle!) ja otin kurkistuksen peiliin. Onko kyse marraskuusta vai sittenkin marraskuisesta minusta? Helppo on aina syytellä muita, varsinkin maailmaa ja maailmankaikkeutta. Todellinen syy harvoin löytyy peiliä kauempaa. Asioista voi tehdä juuri niin väsyttäviä ja harmaita kuin itse haluaa niiden olevan. Niistä voi myös tehdä kaikkea muutakin. Minä itse päätän sen. On taas aika puhkaista kupla ympäriltäni ja palata todellisuuteen. Hetkeen, josta minä teen juuri niin arvokkaan kuin itse sen haluan olevan. Hetkeen, joka kaikessa harmaudessa voi olla yksi elämäni kirkkaimista. Arki, olkoon se sitten loskassa vaeltavia tamperelaisia, olen valmis. Se on oikea jalka, jolla huomenna herään.