Marras- ja joulukuu ovat olleet yhtä erikoiskoetta. Viimeisimpänä supersankariseikkailu Jyväskylän yössä sekä heti perään viikonloppu Rautalammilla huvittavien ystävien seurassa. Viikonlopun jäliltä olenkin pohdiskellut mikä on hauskuuden maksimaalisuus? Kuinka paljon hauskuutta mahtuu elämään? Onko tällä ilolla rajoja? Viimeiset 4,5 vuotta on ollut naurettavinta aikaa elämässäni. Vastaan on tullut paljon hupikavereita ja hyviä tyyppejä, joiden kanssa vietän enimmän osan vapaa-ajastani. Asiat, joita olen tehnyt viimeisten vuosien aikana ovat olleet innostavia ja haastavia. Niitä juttuja, joita palan halusta tehdä. Uskaltanut rohkeasti tarttua uusiin haasteisiin. Nauranut epäonnistumisille ja juhlinut onnistumisia. Olen myöskin opetellut sanomaan ”ei” niille asioille, jotka eivät tunnu oikeille.

Tietenkään nyt jokainen päivä ei ole ollut yhtä huutonaurua mutta päällimmäisenä viimoset vuodet ovat olleet elämäni hauskinta aikaa. Jos kaiken tämän naurun pystyisi purkittamaan, loppuisi Nuutajärven lasitehtaalta varmasti lasipurkit. Mietinkin, että kuinka paljon pystyn purkittamaan vielä elämän iloa. Tähänhän en mitään vastausta saa enkä koekkaan sitä tarpeelliseksi, mutta pistipähän miettimään taas omaa elää. Oikea arvomaailma ja elämänasenne ovat mahdollistaneet monen monta naurua mulle. Juuri tällaisen jäljen haluan elämän jättävän minuun muistettavaksi vanhoille päiville. Juuri kantavan nauruni haluan tulla kuulluksi ja tartutettavaksi suhun. Juuri näin valloittavan hauskaa haluan elämän olevan tänään ja huomenna. Sekä myös silloin kun aurinko ei kirkkaimmin paista tähän päivään.

pist! Hauskuudelta tuskin löytyy rajoja, jollei anna asenteen asettaa niitä. 

// Norah Jones – Come Away With Me