Olen tosi impulsiivinen ihminen ja saatan päästää höyryt pikasellakin varoajalla ulos. Nykyään yritän laskea edes viiteen ja tuumia asiaa ennen kuin teen johtopäätöksen tai sanon mitään. Nyt olen jo laskenut yli kymppiin ja vieläkin sisällä kuohuaa. Lähinnä ihmetyttää ja naurattaa mutta osaltaan myös pelottaa kuinka sosiaalinen media antaa ymmärtää ihmisistä aivan toista mitä todellisuudessa ehkä ovat. Törmäsin Facebookissa erääseen kuvaan, jonka tarkoitus on nostattaa hymyn huulille. Tällä kertaa sivuutettiin ADHD:ta hassun hauskalla riimillä. Kuva ei niinkään herättänyt minussa intressejä eikä hymyä mutta siihen kommentoineet ihmiset sitäkin enemmän. En ymmärrä sitä, että täysin tuntemattomat ihmiset kertovat kenellä on ADHD ja millainen se on. Kenellä on  nukahtamisvaikeuksia ja kenellä ei. Joku oli ”sairastanut” ADHD:ta ja mitä kaikkea Kyseisellä kuvalla on noin 15 000 jakoa ja 4500 tykkäystä. Tämän on vain yksi tapaus useiden muiden keskustelupalstojen kuumien topikkien joukossa ja toki ymmärrän vertaistuen merkityksen yms. Mutta sitä ihmettelen kuinka avoimesti sosiaalisessa mediassa käymme keskustelua tuntemattomien ihmisten kanssa ja avaamme omaa henkilökohtaista maailmaamme mutta realimaailmassa ihan perusjutut ovat kateissa. Rappukäytävässä tervehtiminen, kaupan kassalla silmiin katsominen, oven avaaminen toiselle, tien antaminen jalankulkijalle… Listaa pystyisi jatkamaan kuinka pitkälle. Voi olla, että katson asiaa liian mustavalkoisesti ja kyynisesti mutta haluaisin kuitenkin vaalia aitoja kohtaamisia ihmisten välillä. Läsnäoloa ja välittämistä. Ihan vain hymyjen vaihtoa ja nyökkäyksiä. Sanoja. Käsien puristusta ja olalle taputtelua. Ripaus keskieurooppalaista lämpöä. 

Ja kyllä, jaan itsekin paljon omia asioitani sosiaalisessa medissa. Pyrin kylläkin olemaan yhtä aito kun me kohtaamme täällä ja kaduilla. Pyri säkin!

// B Robin – I Don’t Like To Wait