Keskustelin tällä viikolla Facebookissa tuttuni seinällä Hussein Al-Taeen vuosien takaisista kirjoituksista. Tällä viikolla mies otti hatun pois päästä ja pyysi vilpittömästi anteeksi sanomisiaan. Jaoimme tuttuni kanssa eri näkemyksen anteeksipyynnöstä ja siitä, riittääkö se. Jäin keskustelun jälkeen pohtimaan tätä asiaa enemmänkin. Kuinka pitkään kannamme mukanamme virheitä, joita olemme tehneet? Mitä vaaditaan, että virheet saa kuitatuiksi vai onko asioita, joita ei yksinkertaisesti saa anteeksi? Ja kuka saa ja ei saa anteeksi? Millä perustein?

Kun katson omaa menneisyyttäni ja niitä mielipiteitä, joita minulla on ollut, sekä tekoja, joita olen tehnyt, en suinkaan ole ylpeä niistä. Olen haukkunut ihmistä homoksi, tehnyt pilaa etnisyydellä, heitellyt vitsejä rajanaapureistamme, vaatinut sossun luukulla olevia töihin, nauranut vegaaneille ja sanonut kasvissyöjiä ituhipeiksi, ollut koulukiusaaja ja kolauttanut olkiani kielten opiskeluille, koska Suomessa puhutaan suomea. Ja mitä tulee naisurheiluun, ei se ole urheilua, eikä naista tulisi päästää rattiin.  

Voin sanoa, etten koe mitään suurta ylpeyttä kirjoittaessani näitä asioita tänne. Päinvastoin! Mietin, miten on edes mahdollista, että olen suustani päästänyt moisia asioita tai edes ajatellut noin. Häpeän tunne on välitön ja koen valtavaa syyllisyyttä. Tiedän, että osalle teistä nämä asiat saattavat tulla yllätyksinä, osa varmastikin kokee piston myös omassa sydämessään. Jos haluat syyllistää minua, tee se, mutta toivon, että luet kuitenkin tämän kirjoituksen loppuun asti. Kiitos!

En pysty swaippaamaan tekojani pois saman lailla kuin Tinderissä pystyn heittelemään ihmisiä vasemmalle ja oikealle. Tehty mikä tehty. Se, mitä pystyn kuitenkin nyt tekemään, on pyytää anteeksi sanomisiani ja tekemisiäni. 

Anteeksi. 

Mutta väkisin mieleeni hiipii ajatus, riittääkö se? Riittääkö minun, Husseinin tai sinun, joka olet myös saattanut sortunut virheisiin, anteeksipyytäminen?

Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven

Niin, miksi olin ennen sellainen kuin olin? Vaikka, kuinka haluaisin ottaa täyden vastuun sanomisistani, niin en voi olla muistuttamatta ympäristön vaikutusta minuun. Suurin osa aiemmin luettelemistani asioista oli aivan normaaleja asioita niissä ympäristöissä ja kaveriporukoissa, joissa vartuin. Ei kaikki tietenkään, mutta suurin osa. 

Katsoin taannoin Areenasta dokumentin, jossa pureuduttiin intialaisten poikien käsitykseen miehen roolista ja mallista heidän yhteiskunnassansa. Dokumentissa olleiden nuorten, alle 10-vuotiaiden poikien mielestä oli täysin oikeutettua ja tavanomaista kouria naista. Eivät he nähneet siinä mitään väärää. Ympäristö oli opettanut heidät tietynlaiseen normistoon ja käyttäytymiseen. Saman lailla kuin ympäristö oli sallinut minunkin kohdallani erilaiset ajatukset ja mielipiteet.

En sano, että yksikään sanomiseni olisi kuitenkaan hyväksyttävää. On hyvä vain ymmärtää, mikä merkitys ympäristöllä on meidän tapaamme toimia ja ajatella.

Omalla kohdallani muuttaessa Jyväskylään, moni asia muuttui. Aloitin korkeakouluopinnot ja sain uusia ystäviä. Uusi ympäristö ja ihmiset ympärilläni kyseenalaistivat uudella tapaa aikaisemmin opittuja mielenmallejani ja ajatuksiani. Sain aivan uudenlaista ajateltavaa. Maailma ei ollutkaan niin mustavalkoinen. Lähdin 22-vuotiaana yksin Inter-Rail -reissulle, koska halusin kohdata omia ennakkoluulojani. Muutamia vuosia myöhemmin pakkasin rinkan uudelleen ja lähdin kiertämään maailmaa 4,5 kuukaudeksi. Opin ymmärtämään, mistä omat mielipiteeni olivat aikaisemmin tulleet ja mihin ne pohjautuivat. Opin myös ymmärtämään ihmisyyden ytimessä olevaa erehtyväisyyttä ja keskeneräisyyttä. 

Elämä on yhtä jatkuvaa kasvua

Tuntuisi kamalalta aamulla herätä ja joku sanoisi minulle, että olen nyt ihmisenä valmis. Mielipiteeni ovat vieläkin naiiveja, kärkkäitä ja useimmiten vailla vankempaa pohjaa. Tiedostan, että tiedän todella vähän loppupeleissä elämästä tai asioista. Mitä vanhemmaksi olen kasvanut, sitä enemmän olen oppinut ymmärtämään omaa tietämättömyyttäni ja keskeneräisyyttä. Tieto siitä, että 90-vuotias mummuni oppii vielä uusia asioita, on lohduttavaa.

Ihmiselämään kuuluu virheet. Meistä jokainen on jollain tapaa mokannut. Osa suuremmin, osa pienemmin. Toiset enemmissä määrin kuin toiset. Yhtä ja samaa me kaikki olemme, inhimillisiä olentoja. Kyky myöntää omat virheensä on minulle merkitsevä tekijä. Ihminen, joka ymmärtää omien tekojensa ja sanojensa vääryyden sekä on valmis muuttumaan, on asia, jota meidän tulisi arvostaa. Eikö meissä kaikissa ole kasvun mahdollisuus? 

Kyse on myöskin eteenpäin menemisestä, ei menneisyyteen jäämisestä. Menneeseen on tosin helppo jäädä, mutta se ei kuitenkaan ole mikään ratkaisu eikä edes mahdollisuus. Olisi varmastikin kaikille meille helpompaa, jos syntyisimme kokonaisina ja valmiina, ilman mitään säröjä tai teräviä kulmia. Näin ei kuitenkaan ole. Elämä on yhtä jatkuvaa kasvua.

Anteeksiantaminen on kivuliasta, mutta ennen kaikkea jalo ja tärkeä taito, jota emme saa unohtaa. Haastakaamme itseämme tämän suhteen, kysymällä vaikka, mitä olen valmis antamaan anteeksi. Missä menee omat rajani anteeksiantamisen suhteen, ja onko niitä rajoja mahdollista laajentaa?

Toivon saavani anteeksi asiat, joita olen tietämättömänä nuorena miehenä sanonut ja tehnyt menneisyydessäni.

Kuvat Yaël Sarioa