Jossain vaiheessa aloin kuitenkin hahmottamaan, että elämä koostuu eri vaiheista, joista juurikin nuo monesti toteutuvat tuossa järjestyksessä, mutta se, että niitä vaaditaan, on haihtunut ilmoille ja karissut pois. Syyn etsiminen ulkopuolelta on aina helppoa ja, yleensä vielä mainoslausein puettuna, vaivatonta. Toki normien jatkuva kyseenalaistaminen on työlästä, jolloin on vain helpompaa ottaa asiat vastaan sellaisinaan.

Kukaan ei ole koskaan tullut suoraan vaatimaan tuon marssijärjestyksen mukaan menemistä, muuta kuin ehkä itse. Elämäni koostuu enempi erilaisista vaiheista ja jaksoista, joiden pituudet vaihtelevat kuukausista vuosiin, toisinaan jotkut vaiheet ovat elämän mittaisia.

Mutulla heitettynä, tuntuu kuin elämän eri vaiheiden pituus olisi lyhentynyt muuttuneen maailman mukana. Viikoista kuukausiin, ehkä vuoteen. Mahdollisuuksien avaruus on täynnä asioita, joihin haluaisi tarttua. Kertakäyttökulttuuri ja yritysmaailmasta tuttu kokeilevakulttuuri ovat hivuttautuneet osaksi elämääni, työelämän ulkopuolelle. Pysyvyys elämässä tuntui joskus taakalta. Nykyään haikailen kiintopisteiden perään, jotka ikijään tavoin horjumatta pysyisivät paikoillaan.

Tiedostan jälleen kerran, että tämä vaihe elämässä, jota juuri nyt elän, on ohimenevää. Näitä samoja tunteita, jotka iltaisin ja etenkin sunnuntaisin valtaa mieleni, olen kokenut monet kerrat. Haistan jo uudet tuulet. Samaan aikaan kyseenalaistan kaiken tämän. Miksi?! Miksi en voi vaan nauttia siitä, kun kaikki on hyvin ja valmista? Hetken levollisuus ei tekisi pahaa laisinkaan. Tuntuu kuin pakottaisin jatkuvasti itseni menemään elämässä eteenpäin. 

Pysähtyminen.

Muistan viimeksi reppureissullani, kun tunsin oloni levolliseksi ja tietyllä tapaa saanut sen, mitä reissusta lähdin hakemaan, oli ensimmäinen ajatukseni: ”Nyt olen valmis kotiin”. Ei suinkaan, että nyt nautin tästä hetkestä. Hetkestä, jolloin kaikki on hyvin, ilman sen suurempia tavoiteita tai suorittamista. 

Miten oikein nauttia suvantovaiheista elämässä, kun sielu tuntuu olevan vilkkaamman puoleinen?

Ehkä turhaan soimin itseäni tässä asiassa. Ehkä elämän vaiheilut ja sen tuomat kasvukivut kuuluvat osaksi elämänkokemattomuuttani. Tulisi vain hyväksyä tunteiden vuoristorata ja keskeneräisyys. Ja ehkä se tärkein, mikään kun ei ole loppulista.

Jälleen kerran uuden vaiheen hahmottaminen elämään tuntuu jännittävältä. Mitä seuraava vaihe tuo tullessaan, on vaikea sanoa.