Rakastan, kun Suomessa on mahdollisuus neljään hyvinkin erilaiseen vuodenaikaan. Pidin pitkään itsestäänselvyytenä, että vuodenajat tulevat ja menevät. Reilu viisi vuotta sitten tapasin Singaporessa pari brittiä, jotka tuskailivat, kun aurinko nousee ja laskee vuodenaikaan katsomatta aina samaan aikaan. Luontokaan ei koe suuria muutoksia vuoden aikana.
Itselleni vuodenajat kertovat eteenpäin menemisestä. Tapahtui elämässä mitä tahansa, luonto jatkaa omaa kulkuaan. Vuodenajat rytmittävät myös elämää: syksyllä iltojen pimetessä tulee rauhoituttua ja vedettyä villasukat jalkaan, kun taas kesäisin tuntuu, että vuorokaudessa on enemmän tunteja kuin talvella. Pitkät yöttömät kesäyöt, ne jos jotkut ovat suomalaisen luonnon kulmakiviä.
Kevät tuo itselleni aina pilkahduksen toivoa valoisammista ajoista (kirjaimellisesti valoisimmista ajoista). Samaan aikaan tämä kesän kynnyksellä oleminen tuo muutaman ristiriitaisuuden tunteen mielen päälle. Olen viikon ajan ollut kuin varjo itsestäni. Positiivisuus, energisyys ja valovoimaisuus ovat vain koristesanoja myyntimatskuissani. Siitepölykausi on kurittanut meikäläistä oikein olan takaa, jälleen kerran.
Jatkuva väsymys, flegmaattisuus ja ”kun mikään ei tunnu kiinnostavan tai innostavan”-tunne ovat olleet läsnä viime päivät. Voisin ainoastaan pitää silmiäni kiinni ja lillua päivät pitkät ammeessa. Poden myös syyllisyyden tunnetta, kun mielessäni kelailen, että ”enhän minä ole tällainen”.
Välillä on vaikea hyväksyä negatiivisia tunteita osaksi itseään. Sitä on tottunut näkemään itsensä tietynlaisena ja myös haluaa nähdä ja tulla nähdyksi sellaisena. Yritän jatkuvasti muistuttaa itseäni, että olen paljon muutakin kuin ”se positiivinen ja energinen Joonas”. Negatiivisiksi koetut tuntemukset ovat yhtä arvokkaita ja tärkeitä kuin positiivisiksikin koetut. Sehän on osa ihmisyyttä kaikki. Silti sitä niin helposti syrjäyttää osan tunteistaan pois.
Toinen kevääseen liittyvä ristiriitaisuus on ”pitäisi tehdä ja mennä” -ajattelu. Auringon mollottaessa taivaalla ensimmäistä kertaa kuukausiin, pitäisi siitä sitten nauttia täysin rinnoin ja koko rahan edestä. Olimme Yaelin kanssa sopineet treffit Amos Rexiin aiemmin tällä viikolla. Pohdimme tovin, onkohan sittenkään hyvä idea mennä sisätiloihin, kun kerrankin on näin hyvät kelit. Olisiko parempi ratkaisu kuitenkin käydä esimerkiksi Suomenlinnassa paistattelemassa päivää. Miltä osin parempi ratkaisu? Tosissamme mietimme, että pitäisikö luopua alkuperäisestä ajatuksesta, mutta päädyimme alkuperäiseen suunnitelmaan ja menimme Amos Rexiin. Museovierailu oli juurikin se asia, joka molempia kiinnosti, satoi tai paistoi.
Pitäisi ja pitäisi. Mitä jos ei pitäisikään ja luopuisin turhasta itsensä syyllistämisestä. Nauttisin juuri niistä asioista, jotka siinä hetkessä tuntuvat hyviltä. Jos aurinko ei paista seuraavana päivänä, niin sitten se ei paista. Hyvinkin yksinkertaista. Yhdessä elokuvassa tokaistiin hyvin, että jälkiruoka tulee aina syödä ennen pääruokaa, sillä koskaan ei tiedä, jos maailmanloppu tulee alkuruoan jälkeen.
Kitinästä ja hampaiden irvistelystä huolimatta, rakastan kevättä ja sen tuoksua. Sitä, kun kaikki on vielä edessäpäin, luonto herää talviunilta, ihmiset kuoriutuvat untuvatakeistaan ja kadut täyttyvät elämästä. Kiva kun päätit kevät tulla taas vierailulle!