Luin viikonloppuna Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksen liittyen Alman Gay Timesin haastatteluun, josta kotimaan lehdistö myöskin uutisoi. ”Alma kertoo ensimmäistä kertaa haastattelussa homoudestaan – koska haluaa olla tyttöystävänsä kanssa aivan kuin kaikki muutkin.” Kyllä, valtakunnan yhdelle suurimmalle mediatalolle ihmisen seksuaalinen suuntautuminen on vieläkin uutisaihe. Onko siis vieläkin väliä oletko homo tai hetero?

Mielipidekirjoitus tosin oli hyvä näkemys ja keskustelun avaus, josta haluaisin kanssa jatkaa.

”Tiettyjen suomalaisten laulajien mielitiettyjen sukupuolta on pohdittu useampi vuosikymmen. On odotettu, milloin artistit tulevat kaapista. On mietitty, “mikseivät he voi jo myöntää, kun kaikki sen tietävät”. Tällainen kansallinen spekulaatio on halpamaista, mutta yhtä lailla ikävää on se, että tähdet ovat pysyneet niin pitkään vaiti. Tällä mykkyydellä he ovat antaneet ymmärtää, että homoudessa on jotain väärää”, kirjoittaa Anni Kössi.

Ymmärrän osittain kirjoittajan yskän ja hänen mielipidekirjoituksensa oli hyvää herättelyä ihmisten asenteisiin ja suhtautumiseen seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Miksi vielä vuonna 2019 ihmisten seksuaalisesta suuntautumisesta tulee uutisoida tai puhua kaapista ulos tulemisesta, varsinkaan jos ihminen itse ei ole kokenut olevansa missään kaapissa. Toki tämä on merkki, että tasa-arvotyötä on vielä tehtävä sekä aiheesta pitää puhua lisää, jotta ihmisten asenteisiin pystytään vaikuttamaan.

”Artistin on tietenkin helppo vedota yksityisyyteen; tähden yksityiselämä ei kuulu faneille eikä varsinkaan lehdistölle, joten hänellä on oikeus pysyä hiljaa. Näin tehdessään artisti kuitenkin vain vahvistaa stigmaa, oli hänen seksuaalinen suuntautumisensa mikä hyvänsä.”

Tästä olen kirjoittajan kanssa kylläkin eri mieltä. Ei, ei, ei! Kyse on juurikin yksityisyydestä ja sen kunnioittamisesta, ei stigman vahvistamisesta. Yksityisyys on jokaisen henkilökohtainen asia ja jokainen itse määrittää sen rajat, ei kukaan ulkopuolinen. En aivan ymmärrä, miksi vastuuta tulisi siirtää yksittäisille artisteille syyttävän sormen kanssa? Miksi ihmeessä kenenkään tarvitsee julkisesti kertoa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan tuntemattomille ihmisille?

Koen, että kirjoittajan mielipide tämän asian suhteen on hitusen laiska, yksi ulotteinen ja ennen kaikkea syyttävä. Toisten ihmisten, oli kyseessä artisti, työkaveri tai ystävä, yksityisyyden kunnioittaminen, tulee olla ensisijaista. Ihmisten yksityisyydellä on turha ratsastaa tasa-arvon nimissä. Tasa-arvotyö ei voi pohjautua erityisasemassa olevien yksilöiden yksityisyyden rajoittamiseen. Siis niiden ihmisten, joilla on valtaa vaikuttaa mediassa. On kuitenkin kunnioitettavaa, jos esimerkiksi artistit tekevät tasa-arvotyötä musiikin ohella tai musiikilla. Se ei kuitenkaan tee artistista huonompaa, jos hän päättää keskittyä musiikkiin, ilman sen suurempaa yhteiskunnallista vaikuttamista.

Onko homon hommaa huudella omaa seksuaalisuuttaan?

Mielipidekirjoituksessa mainittiin myös, että mykkyydellä (ei tuoda omaa seksuaalista suuntautumista esiin) tähdet ovat antaneet ymmärtää, että homoudessa on jotain väärää. En tiedä pohjautuuko kirjoittajan mielipide osittain Alman haastatteluun vai onko se hänen oma mielipiteensä. Asia ei suinkaan ole noin mustavalkoinen, ja jopa ärsyttää, kuinka mutkia vedetään suoriksi sanomalla noin. Ärtymykseni kertoo varmastikin enemmän minusta kuin kirjoittajasta.

Onko tosiaan niin, että on homon hommaa esitellä omaa seksuaalisuuttaan julkisesti? Yhtä lailla asian pointtaaminen on merkki siitä, että homoudessa on jotain erikoista, koska se tulee erikseen sanoittaa ja nostaa esiin. Joskus hiljaisuus voi antaa kokemuksen tunteen siitä, ettei koe olevansa ulkopuolinen tai erilainen. Ei tarvitse selitellä seksuaalisuuttaan, niin kuin ei heterotkaan sitä tee, jolloin huomio keskittyy olennaiseen, ei seksuaaliseen suuntautumiseen. Itse en ainakaan halua, että minua määritellään seksuaalisen suuntautumiseni mukaan.

En halua tehdä omasta seksuaalisesta suuntautumisestani sen suurempaa numeroa kanavissani. Jos se jotenkin näyttäytyy, on se täysin sivuosassa oleva asia. En suostu vastaamaan, jos joku kysyy, olenko homo vai hetero. Asia kun ei kuulu kenellekään ulkopuoliselle. Se ei myöskään määritä minua ihmisenä, ystävänä tai sisällöntuottajana. Se ei tee minusta erilaista, mielenkiintoista tai mitään muutakaan. Se ei tarkoita, että häpeäisin tai peittelisin sitä. Kaikki siihen liittyvä on minun ja kumppanini asia. Me päätämme mitä ja minkä verran siitä kerromme ja kenelle. Koen, että tämä on minun tapani normalisoida bi- ja homoseksuaalisuutta. Elää elämää niin kuin kuka tahansa heterokin elää.

En myöskään koe, että olen yhdellekään tuntemattomalle ihmiselle velvollinen olemaan esikuva tai rikkomaan minkäänlaisia lasikattoja. Velvollisuuden tunne ei ole se, mikä saa minut tekemään asioita, varsinkaan sellaisia, mitä ulkopuoliset määrittelevät minulle. Se, miksi kirjoitan tätä kirjoitusta, kumpuaa itsestäni. Kirjoitan pitkälti itsekkäistä syistä ja jos joku saa inspiraatiota, rohkaisua tai lohtua jutuistani, on se ekstraa minulle.

Stigmasta eroon pääseminen

Jos halutaan poistaa stigmaa ja normalisoida homoseksuaalisuutta, tulisi mielestäni eri medioissa näyttää monipuolisempaa kuvastoa seksuaalivähemmistöistä yhtä normaaliin tapaan kuin heteroseksuaaleista. Monesti homoseksuaalisuus näytetään hyvinkin stereotyyppisenä. Sama kuin lihavat ihmiset näyttäytyvät tikkaria imeskelevinä höpsön hauskoina hahmoina monissa elokuvissa ja TV-ohjelmissa. Eivät suinkaan älykkäinä tai terävinä toimitusjohtajina tai sankareina. Saman tyyppistä stereotypioiden vahvistamista on havaittavissa myös seksuaalivähemmistöjen kanssa. Onneksi näiden asioiden suhteen on menty jo paljonkin eteenpäin, mutta vielä riittää työnsarkaa.

Esimerkiksi, miksi unelmanien poikamies ei voisi päivittyä 2010-luvulle ja hakea sukupuoleen katsomatta kumppania. Miksi ensitreffejä ei ole järjestetty maistraatissa kahden samaa sukupuolta olevan kanssa? Milloin Pihlajakadulle astelee biseksuaali, jonka seksuaalisia himoja ei tarvitsisi ylikorostaa? Voisiko saippuasarjoista löytyä sateenkaariperhettä? Milloin Suomeen rantautuu The Bi Life? Miksei prinsessa Ruususen viereltä voisi löytyä toista prinsessaa? Mitä jos James Bondin ”tyttönä” nähtäisiinkin ”pojan kloppi”. Varsinkin fiktiivissä tuotoksissa, joissa yksityisyydellä ei tarvitse leikitellä, voisi kuvasto olla huomattavasti monipuolisempaa.

Olemme varmasti yhtä mieltä mielipidekirjoituksen kirjoittajan Annin kanssa, että mediaan kaivataan monipuolisempaa kuvastoa ilmentämään vähemmistöjä. Me tarvitaan enemmän keskustelua ja kärkkäitä mielipiteitä tästä aiheesta. Tämän ohella tarvitaan myös hiljaisuutta, joka antaa ihmisille tilaa olla ja hengittää, ilman, että omaa seksuaalista suuntautumista tulee käsitellä tai antaa sen määritellä ketään. Se mitä me ei tarvita, on syyttävää sormea.

PS. Haluan vielä korostaa, kuinka monisyinen asia stigman poistaminen on. Se ei poistu ainoastaan monipuolistamalla mediaa, vaan siihen vaikuttaa moni asia, kuten lainsäädäntö. Huomaan omissa ajatuksissani välillä myös pieniä ristiriitoja, jotka johtuvat varmastikin juuri tuosta monimutkaisuudesta ja sen vaikeasta hahmottamisesta.

Kuvat Anni Korhonen