Ajattelin, nyt kun olen kahden viikon ajan itsekseni täällä karanteenin kaltaisessa olosuhteissa Korpilahdella jakaa ajatuksia ja arkeani teidän muiden ”kohtalon tovereiden” kanssa karanteenipäiväkirjan muodossa. Yhdessähän tässä tilanteessa ollaan, vaikkakin aika yksin paikoitellen. 

Olotila on tällä hetkellä hyvin hämmentynyt. Eilen vielä tähän aikaan olin Bangkokissa hotellini ylimmässä kerroksessa uittamassa varpaitani kattouima-altaalla. Tänään ikkunasta näkyy talven alta paljastuva Päijänne. Vielä hetki sitten koko maailma oli edessäni. Nyt katson maailmaa älypuhelimeni kautta ja ihmettelen, miten tähän pisteeseen ollaan tultu.

Päällimmäisenä mieltäni kalvaa epäreiluus ja vääryyden tunne. Miksi jouduin keskeyttämään reissuni? Miksi Suomeen saavuttuani en saanut halata juna-asemalta minua hakemaan tullutta äitiäni. Miksi joudun olemaan eristyksissä perheestäni ja ystävistäni. Miksei minulle kerrota, milloin näen seuraavan kerran Yaelia. Miksi! Nyt kun olen saanut huutaa nämä asiat ääneen, tunnen helpotusta. Tiedostan tilanteen vakavuuden ja väliaikaisuuden. Kyse ei ole minusta, vaan meistä. Päästän irti näistä tunteista ja keskityn tähän hetkeen ja asioihin, joilla on merkitystä.   

Kaikki järjestyy.

Ensimmäisen karanteenipäiväni tehtävälistalla on yksi missio. Ehkäistä nimittäin toisen riippakiven synty. Muistatteko vielä, kun Phuketissa löysin sängystäni luteita. Vain luoja tietää jäivätkö luteet nauttimaan auringontasaajan lämmöstä vai ottivatko he menolipun pohjoiselle pallonpuoliskolle. Kaiken varalta tungin kaikki vaatteeni pakastimeen, jonka jälkeen pyykkään ne vielä 60 asteessa. Rinkan taas otin saunanlauteille kanssani. 

Naurahdan itsekseni ääneen, kun mietin itseni saunassa jätesäkkiin ahdetun rinkan kanssa. Mieleeni tulee Cast Away elokuva, jossa Tom Hanksin kaverina autiolla saarella oli Wilsonin lentopallo. Nähtäväksi jää onko tänään illallinen katettu yhdelle vai kahdelle hengelle.

Vielä viime viikolla pohdin, että miksi en jäisi Thaimaahan odottamaan Euroopan tilanteen rauhoittumista. Koh Sametilla ei nimittäin ollut kummemmin tietoa koronasta. Elämä oli leppoisaa ja rauhallista. Ainoastaan turistien vähyys herätti kysymysmerkkejä. Päivien suurimmat pohdinnat liittyivät ruokailuihin: Mitä sitä söisi tänään?  Saarella kuitenkin mieltä painoi alas ystävien huoli minusta ja uutisoinnit Suomesta. Koronatilanne näyttäytyi niin eriltä Thaimaasta käsin katsottuna kuin Suomesta. Välillä oli haastavaa ottaa vastaan kaikkea sitä informaatiota ja huolenpitoa, koska siihen liittyi niin valtavia sisäisiä ristiriitoja. Oma todellisuuteni ei vastannut lainkaan viestejä ja uutisia, joita sain Suomesta, joten oli haastavaa ymmärtää täysin tilanteen vakavuutta täällä kotimaassa.

Ihanaa kuitenkin, että ihmiset olivat aidosti huolissaan ja osoittivat välittämistään tuhansien kilometrien päähän. Kiitos siitä tyypit!

Myös tieto siitä, milloin tilanne Euroopassa saattaisi rauhoittua tai palata ennalleen, painoi vaakakupissa sen verran paljon, että päätin olla miettimättä pidemmälle Thaimaahan jäämistä. Viranomaisilta tuli myös selkeä viesti maailmalla oleville suomalaisille: Palatkaa mahdollisimman pian kotiin! Thaimaassa tilanne tartuntojen suhteen oli vielä paikallisten mukaan hallinnassa. Toki viranomaisten tietoihin tulee Kaakkois-Aasiassa suhtautua kriittisesti. Myöskään minkäänlaista varmuutta ei ollut, etteikö tilanne sielläkin alkaisi eskaloitumaan. Yökerhot, baarit, koulut ja hierontapaikat suljettiin jo tällä viikolla. Liikkumista aletaan seuraavaksi rajoittamaan maan sisällä. 

Hämmenyksen lisäksi mieltä sekoittaa tällä hetkellä nopeat muutokset ja niiden tuomat kontrastit sekä pettymys. Pettymys siitä, kuinka niin kauan odotetut asiat eivät toteudukaan suunnitelmien mukaan. Vaikka maailmassa on nyt isompiakin ja tärkeämpiä asioita mietittävänä kuin minun murheeni ja toteutumattomat haaveeni, ei se tarkoita etteikö tunteeni olisi silti todellisia. Pettymykset tulee kohdata ja käsitellä, olivat ne kuinka isoja tai pieniä. Jos kyseessä olisi peruuntunut keikka tai festarit, tuskin harmittaisi lainkaan, muuta kuin muusikon/muusikoiden puolesta. Mutta kun kyseessä on kaksi elämän peruspilaria, koti ja puoliso, ei vastoinkäymisiä pysty vain kuittaamaan olan heilautuksella. 

Yaelin näkemiseen liittyy vielä epätietoisuus siitä, milloin seuraavan kerran edes näemme toisiamme. Milloin pääsen tuntemaan hänet vierelläni? Milloin herään hänen vierestään? Milloin pääsen astumaan huoneeseen, jonka hän on täyttänyt hymyllään? Milloin? Tuntuu tosi epäreilulle, kun kukaan ei ole vastaamassa kysymyksiini. Samaan aikaan tuntuu myös lapselliselle huudella, että elämä on helvetin epäreilua välillä.

Jotta tässä omakin pääkoppa pysyy kasassa, on henkilökohtaiset pettymykset ja negatiiviset tunteet hyvä käsitellä ja elää ne läpi. Kiukutella jos kiukuttaa. Antaa kaikkien tunteiden mennä mielen ja sydämen läpi juuri sellaisinaan. Päästää irti ja katso, mitä muuta elämällä on tarjota juuri nyt.

Kaksi viikkoa, perkele! Ei ole paha.