Kesän paras viikonloppu on nyt takana! Vihdoinkin voin tokaista, että nyt on kesä. Tuskailin pitkään kesän suhteen: tässäkö tämä nyt on. Aloitin kesälomani jo toukokuussa ja tiedossa oli ennätyspitkä loma, kolme kuukautta. Suunnittelmissa oli auringon palvontaa, pyöräretkiä, yöttömiä öitä ja mansikkajäätelöä. Kylläkään kelit eivät ole olleet sitä, mitä kesältä toivoisi. Tiedän, että keleihin emme pysty vaikuttamaan. Se mihin pystymme on asennetuminen. En kuitenkaan jaksanut käydä tätä asenne-keskustelua itseni kanssa, vaan tyydyin sukeltamaan ahdistuksen mankeliin.

Pettymykset syntyvät monesti siitä, kun omat odotukset eivät toteudukaan. Odotin kesältä paljon. Näin jälkikäteen ajateltuna mahottomuuksia. Unohdin, että alla oli kahden kuukauden sairasloma ja raskas alkuvuosi. Lähtökohdat kesänviettoon olivat erilaiset mitä aikaisempina vuosina. En huomioinut tätä lainkaan alkukesästä kun fiilistelin tulevaa kesää. Kroppa olisi ollut valmis pitkiin pyöräretkiin, ystävien kanssa hengailuun ja spontaaneihin yöuinteihin. Mieli ei.

Sitä niin helposti unohtuu olla armollinen itseä kohtaan, sekä omassa mielessä luo ulkoatulevia paineita ja odotuksia. Olisin niin paljon halunnut kertoa kesän jälkeen läheisille kuinka siistejä juttuja tuli tehtyä ja elettyä kuin viimeistä päivää. Nyt ihmettelen miksi ihmeessä ajattelin näin? Miksi en elänyt kesää itseäni varten? Pieni oivallus ja kesä maistuu jälleen mansikkajäätelölle.