”Kutsumus on siellä, missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet.” Olisipa Aristoteles tai yksi hänen kavereistaan nyt täällä. Olen tovin nimittäin potenut pientä maailman tuskaa, tai tuska on täysin liioiteltu termi kuvaamaan tuntemuksiani, siitä, mitä haluan elämässäni tehdä. Mitkä asiat saavat minut maanantaiaamuisin kiljahtamaan innostuksen merkiksi. Mitkä arkiset tai maailmaani järisyttävät asiat innostavat minua. 

Year In Clarion -projektissa alkaa loppurutistus sekä uusi vuosikymmen koputtelee jo huoneeni oveen. Nämä ovat varmastikin suurimmat syyni tämän hetkisiin fiiliksiini. Väliaikaisuudesta ollaan etenemässä siirtymävaiheeseen, ja yhden luvun loppuessa, toinen on jo alkamassa. En vain ole vielä saanut muotoiltua näkyä siitä seuraavasta luvusta. Mikä on seuraava vaihe elämässäni? Millaisia tavoitteita olisi hyvä luoda tulevaisuudelle. Mikä minulla on seuraava päämäärä elämässä? Onpa suuria kysymyksiä.

Onneksi tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun mietin näitä asioita, joten en koe suurta painetta tässä hetkessä edes vastata noihin kysymyksiin. Luotan prosessiin. Prosessiin luottaminen vain tuntuu vuosi vuodelta raskaammalta ja raskaammalta. Elämästäni puuttuu ankkurit, elementit, jotka luovat pysyvyyttä. Toki jalastani löytyy yksi ankkuri ja toinen Amsterdamista. On ystäviä ja perhe. Ankkurilla tarkoitan kotia ja työpaikkaa. Kahta perustavanlaatuista asiaa elämässä. Asioita, joiden parissa vietämme eniten aikaa.

Olen tehnyt pätkätöitä viimeiset kolme vuotta, samalla pyörittänyt omaa liiketoimintaa. Kulunut vuosi on mennyt määräaikaisessa ”vuokrasuhteessa” hotellissa. Parisuhteenikaan ei vielä anna mahdollisuutta täysin juurtua aloilleen. Moni asia elämässäni antaa vapautta. Ehkä liikaakin. Ja kuinka paradoksaalisinta, nautin vapaudesta, mutta haluaisin pysyvyyttä elämääni, juuret.

Havahduin tänään siihen, että puuttuvat ankkurit ja usvan täyteinen horisontti kuluttavat mieltäni. Tämän takia on ollut haastavaa tutkailla, mikä nykyisessä tekemisessä sytyttää minut, mistä asioista nautin suurella sydämellä. Tekeminen on tällä hetkellä lähinnä toteuttamista ja toimittamista. Kipinä ja innostus ovat syvällä sisälläni, valmiina tulemaan ulos, jos vain energiaa riittäisi. Toki yritän toistaa itselleni, ettei elämän ja työn aina tarvitse olla kipinän täyteistä ja innostuksella kuorrutettua. Välillä on enemmän kuin ok ”vain” tehdä ja toteuttaa. Ilman sen suurempia tunteita.

Tosin tiedostan, että kaipaan sitä flow-tilan tuomaa tunnetta, että kokemus omasta itsestä loistaa poissaolollaan. Keskittyminen on itse tekemisessä. Tätä tunnetta en ole hetkeen kokenut. Viimeksi, kun koin, oli tekemisellä selkeä merkitys, se haastoi minua, pääsin toteuttamaan itseäni, tiesin mitä halusin tehdä. Tiesin kutsumukseni. Kutsumus, sinua on ikävä.

Luin tänään entisen kollegani ajatuksen merkityksellisyydestä: ”Viime kädessä elämäsi saa merkityksen, kun annat sille merkityksen.” Yritän työstää tätä ajatusta seuraavan viikon tai kuukauden ajan. Katsotaan mitä uutta se tuo arkeen.