Vuodenvaihde ei ole oikein koskaan ollut itselleni mitenkään suuri juttu. Sanoinkin viime viikolla, että vuodenvaihde on turhin juhlapyhä kalenterissa. Toki en ymmärrä loppiaistakaan, joten turha tässä on nipottaa jonkun päivän turhuudesta, vaan nauttia juhlapyhien tuomista vapaapäivistä ja yhteisöllisestä juhlimisesta.
Vuodenvaihteessa ei ole itselleni sen suurempaa merkitystä. Aika jatkaa etenemistä tuttuun ja turvalliseen tapaan. Toki sitä tulee selattua puhelimen kuvarullaa ja katsottua, mitä vuosi oikein toikaan mukanaan. Vuodessa ennättää tapahtua jos jonkinlaista, mutta isot suuntaviitat ja muutokset elämässä usein ottavat pidemmän ajan, jolloin vuoden sijaan olisikin hyvä tarkastella elämää vuosikymmenien kautta.
Moni asia, ainakin omassa elämässä, on tapahtumasarjojen summa, jolloin jokin asia saattaa konkretisoitua yhtenä vuonna, vaikka työtä on tehty useamman vuoden aikana. Valmistuin tradenomiksi 3,5 vuodessa, jonka seurauksena lähdin maailmanympärysmatkalle ja sain töitä Helsingistä nuorten parissa. Tämän työkokemuksen sisällöistä aloin ammentamaan sisältöjä Snapchattiin ystäväni suosituksesta. Ystävääni taas tutustuin vuonna 2010. Nykyään Snapchat on vaihtunut monimediatuottajan työhön ja oman osakeyhtiön pyörittämiseen.
Nyt kun vuodenvaihde toi mukanaan siirtymisen uudelle vuosikymmenykselle, aloin nivomaan yhteen isompaa kokonaisuutta, kulunutta vuosikymmenystä, ja pohtimaan, miten elämä on muuttunut noina vuosina. Miten monet asiat ovat tuntuneet toisinaan epämääräisiltä valinnoilta, joita varjosti epävarmuus ja tietämättömyys, mutta vuosien saatossa ne ovat linkittyneet toisiinsa muodostaen eheän kokonaisuuden. Osa vuosien takaisista epävarmoista valinnoista ja teoista näyttää näin jälkikäteen hyvinkin harkituilta ja suunniteltuilta. Miten juuri nämä asiat ovatkaan tuoneet minut tähän.
90-luvun laman pohjalta kohti 20-lukua
Sain joululoman aikana luettua Suvi Vaarlan Westend romaanin (kirja saatu WSOY), joka kertoo 1990-luvun lamasta ja sen tuomasta varjosta, ystävyydestä, yhteiskunnan muutoksesta ja toivosta. Kyseessä on sukupolviromaani, johon jokaisella ikäluokkani nuorella liittyy jonkinlaisia muistoja. Kirja on kerrottu nuoren naisen näkökulmasta, joten se toimi aikaloikkana tuohon lama-ajan harmauteen ja niukkuuteen Jaffa-kekseineen ja nahkasohvineen.
Vaikka kirjan kertomus sijoittuu Espooseen, varakkaiden ja korkeasti koulutettujen asuinalueelle Westendiin, jossa lama-ajan konkurssit ja lainakierteet saattoivat tiputtaa ihmisiä useamman yhteiskuntaluokan alaspäin, oli kirjassa silti paljon samaistumispintaa myös työväenperheen lapselle.
Olimme perheeni kanssa 80-luvun lopulla muuttaneet vastavalmistuneeseen omakotitaloon, niin kuin kirjan päähenkilökin, Korpilahdelle kolmen muun sisareni kanssa. Isäni pyöritti omaa sähköalan yritystä ja äitini oli kunnallisella puolella hammashoitajana.
Laman iskiessä talouteemme, isäni yrityksen liikevaihto oli huonoimmillaan 200 000 markkaa (normaalisti 700 000 markkaa). Hänellä oli jopa päiviä, jolloin ei ollut tarvetta poistua kotoa lainkaan. Kysyntä ei ollut suurta, kun rakentaminen sakkasi ympäri maata. EU:n tuella jaettavat leipäkassit tulivat tutuiksi myös meille: näkkileipää, lihahyytelöä, vehnäjauhoja, kaurahiutaleita… Ei ollut viikkoa, kun emme saaneet isovanhemmiltamme ruokalähetystä kotiin. Vaatteita kierrätimme sukulaisten ja lähipiirin kesken, eikä silloin mietitty tyttöjen ja poikien vaatteita. Oli vain ehjiä vaatteita.
Pahimpina hetkinä jopa pankinjohtaja kävi kotonamme ehdottamassa kotimme pakkohuutokauppaa. Niin kuin kirjassakin kerrottiin, pieni osa ihmisistä, joilla oli isoja säästöjä ja ahneutta, oli taipumus tehdä pilkkahintaan asuntokauppoja niiden kustannuksella, joilla meni huonosti. Samaa kuviota yritti tuolloinen meidänkin pankinjohtajamme: myydä asuntoamme pilkkahintaan ystävälleen.
Kiitos yhteiskunnan ja lähipiirin tuen, vältimme pakkohuutokaupan. On hullua ajatella, että muun muassa lapsilisien avulla saimme hoidettua lainojen korot, jotka nousivat ennätyslukemiin pahimpina lamavuosina. Hurjin korkoluku taisi hännystellä 18%. Samaisilla lapsilisillä on myöhemmin mahdollistettu myös lukio-opintoni. Tämän tyyppiset etuudet tuntuvat välillä jokseenkin itsestään selvyyksille, mutta eivät sitä ole.
Tuohon aikakauteen liittyy myös paljon hiljaista häpeää ja toivottomuutta. Nuorten itsemurhatilastot tuplaantuivat, työttömyys nousi ennennäkemättömiin lukuihin ja yrityksiä kaatui rajut määrät. Meillä isän yritys pysyi kuin pysyikin pystyssä. Terveydenhoitoalalla töitä onneksi riitti, ja arjessamme oli niukkuudesta huolimatta mieluisaa tekemistä harrastuksien ja sukulaisten parissa.
Vaikka lama-aikaan liittyi paljon toivottomuutta, ei toivon liekki koskaan sammunut.
Toivottomuudesta huolimatta se (lama) sisälsi myös toivoa, sittenkin toivoa, hiljaista mutta päättäväistä uskoa siihen että asiat muuttuisivat paremmiksi.
Suvi Vaarla, Westend
Asiat ovat toden teolla muuttuneet paremmiksi vuosikymmenten aikana. Niin omassa elämässäni kuin yhteiskunnassakin. Vaikka kulunut vuosi on tuonut minut asumaan hotelliin vuodeksi, on suurimmat askeleet elämässä otettu jo 90-luvulla, kun vanhempani ovat valaneet perustaa tasapainoiselle elämälle, laajentaneet parhaalla mahdollisella tavalla mahdollisuuksien horisonttia tulevaisuutta varten ja luoneet uskoa paremmasta huomisesta. Tulevaisuuden toivon liekin ylläpitäminen on varmastikin yksi tärkeimmistä opeista, joita olen saanut.
Viimeisen vuosikymmenyksen aikana tuosta toivosta on ammennettu monen monta unohtumatonta tarinaa. Luotu entistä vahvempaa perustaa elämälle, opeteltu kohtaamaan vastoinkäymisiä, unelmoitu ja lisätty elämään roima annos värejä. Näin vuosikymmenen vaihtuessa jo viidennen kerran kohdallani, tuli romaani luettua jokseenkin otolliseen hetkeen. Aika ja tällaiset aikaloikat tarinoiden avulla antavat hyvin perspektiiviä moniin asioihin omassa ajattelussa ja käyttäytymisessä tänä päivänä. Kiitos siitä WSOY:lle ja eritoten Suvi Vaarlalle.
Toisinaan on hyvä ottaa aikaloikka vuosikymmenyksien päähän, toisinaan taas nauttia eilisen tuomista iloista.
Ihanaa alkanutta vuotta 2020!
Kuvat Rafael Lindroos