Kaupallinen yhteistyö: HAI & PING Helsinki
Seison tällä hetkellä Korpilahdella, vanhempieni parvekkeella pidellen kädessäni kahvikuppia. Eikä mitä tahansa kuppia vaan Iittalan Suomi 100-tuotepaketissa ollutta. Posliinimukista löytyy Juhla Mokan tummapaahtoa, jota keitin kaksi kuppia, niin kuin useimmiten arjessani teen. Kello ei ole vielä kahdeksaa, mutta ulkona on kaikesta harmaudesta huolimatta valoisaa. Usva on laskeutunut nurmen ylle. Pihakoivun oksista huomaa orastavan kesän. Pieni kasa menneen talven lunta tekee lähtöään terassin kulmalta. Lintujen ruokintapaikalla näyttää olevan ruuhkaa, kun peipot ja tiaiset kilpailevat auringonkukansiemenistä. Linnunlaulut ovat niitä harvoja ääniä, joita kuulen. Ilma on kevyttä hengittää ja tunnen, kuinka keuhkoni nauttivat raikkaudesta. Katson kattojen yli Päijänteelle: On se vaan niin kaunis, neitoni, Suomi.
Tuo usvan ja harmauden tuoma mystisyys, jonka kohtasin ensimmäisinä päivinäni palattuania Suomeen, on jäänyt vahvasti mieleeni. Sanottuani äidilleni, ”katso nyt kuinka upean ja epärealistisen mystistä tää elämä on täällä Suomessa”, meinasin saada nyrkistä kuonooni. Toki, kun tuota harmautta ja elottomuutta on katsonut neljä kuukautta putkeen, voi kommenttini tuntua ironiselta. Ehkä hiukan romantisoin tuota näkyä, mutta samaan aikaan se tuntui yhtä todelliselta ja todelta minulle. Enhän ollut vastaavaa näkyä nähnyt neljään kuukauteen maailmalla. Olin kylläkin nähnyt kaikkea muuta kiehtovaa, jota ihmettelin pallon toisella puolen ja vieläkin ihmettelen kun palaan kuvien ja muistojen kautta noihin hetkiin. Mutta se kauneus, jonka luokse olin palannut, teki vaikutuksen jälleen kerran.
Täytyy sanoa, ettei ole Suomea voittanutta. Matkustamisen ehdoton paras puoli on kotiinpaluu. Tuntuu älyttömälle sanoa noin, sillä maailmalta lähdetään juurikin etsimään niitä asioita, joita ei välttämättä omasta ympäristöstä löydy. Seikkailuja, kokemuksia, uusia kulttuureja sekä lämpöä. Samaan aikaan matkustaminen laajentaa ymmärrystämme meistä ja siitä, mistä me tulemme. Kuin salakavalasti ajattelumme muuttuu ja näemme aivan uusia ulottuvuuksia niissä asioissa, joiden parista lähdimme maailmalle. Sen takia koenkin, että kotiinpaluu on onnistunut, jos harmaudesta ja koleasta säästä huolimatta, tuntuu sisällä lämpöä ja valoa kotia kohtaan.
Pitkään kamppailin, lähdenkö maailmalle aina pakoon omia keskeneräisiä ajatuksiani tai käsittelemättömiä asioita. Ei, en lähde. Lähden nimenomaan hakemaan välimatkaa arkeen ja siihen todellisuuteen, missä olen kotona. Sitä helposti sokaistuu niihin pieniin arkisiin asioihin, jotka toisella puolen maailmaa näyttäytyvätkin kauniilta ja kiehtovilta. Kai se on se hinta, joka sitten tulee maksaa, jotta näkee lähelle paremmin. Eletyt hetket saattavat saada vasta Bahamalla todellisen merkityksensä. Ehkä ne kivualiaammatkin kokemukset saavat uuden merkityksen ajan ja etäisyyden ansioista. Ehkä onnesta tulee vieläkin maukkaampaa kun on tarpeeksi etäusyyttä ja sitä huomaa, kuinka onnekas sitä onkaan. Ja vapaa. Vapaa näkemään asioita uudella tapaa. Vapaus kun ei ole kaikkialla vaihtoehto. Meillä se on ennemminkin valinta, kun pystymme arjessamme jatkuvasti valitsemaan erilaisia valintoja. Toiset kylläkin enemmän ja toiset taas rajoitetummin.
Siteeni kotimaatani kohtaan kasvaa vuosi vuodelta. Suomalaisuus ja sen mukana tuleva luottamus, vakaus ja vaatimattomuus ovat kaunista katseltavaa. Suorastaan ihailen sitä. Oikeastikin, jos johonkin voi luottaa, niin se on suomalainen ja suomalaisuus. Monesti luottamus näkyy meillä sanattomana vuorovaikuttamisena tai kirjoittamattomina sääntöinä, joten siihen ei kiinnitä niinkään huomiota. ”Kaveria ei jätetä” on hyvä esimerkki tästä. Koruttomuus ja vaatimattomuus tekevät suomalaisuudesta kiehtovan. Ymmärrän täysin, miksi Kiinasta lentää tuhansia ja tuhansia turisteja vuosittain Suomeen. Ärsykkeiden (niin hyvässä kuin pahassa) määrä on huomattavasti pienempi Suomessa kuin esimerkiksi Kiinassa tai Japanissa, joissa neonvalot välkkyvät ja kaupungit eivät nuku koskaan. Itse ainakin arvostan jos ympäristö antaa mahdollisuuden rauhaan ja hiljaisuuteen. Tietyllä tapaa keskeneräisyyteen, puoliksi maalattuun taideteokseen. Jos saatte kehnosta kielikuvasta kiinni.
Mitä reissu sitten opetti? Ainakin arvostamaan (jälleen kerran) omia juuriani, sitä mistä minä tulen, sekä sitä, mistä suomalaisuudessa on kyse.
Kuvat: Liisa Arvassalo
TUOTTEET:
@HaiColours #HAIFashion