Pahoittelut blogimuuton takia kuvat ovat kadonneet.

Mietin pitkään, nostanko tätä aihetta esille vai en. Nettikiusaaminen. Annanko sille pienelle mutta kuuluvalle joukolle tilaa kanavissani. Tiedän nyt jo, että osa lukee tätä tekstiä kuin piru raamattua, valmiin mielipiteen kanssa. Ei hätää, tiedostan itsekin kuinka tekopyhää ja -taiteellista tekstiä kirjoitan joskus. Nyt kun sanoin sen ääneen, sinun ei enää tarvitse nähdä vaivaa ja käydä kirjoittamassa sitä nettiin anonyymina. Pahoittelut tästä.   

Tällä kirjoituksella en suinkaan halua moralisoida nettikiusaajia. En usko sen muuttavan asioiden laitaa, päinvastoin. Haluan ennemminkin heittää ilmoille muutaman näkemyksen, mitä harva keskustelupalstoille anonyymina kirjoittava ei välttämättä tule ajatelleeksi.   

Jos ajattelet, että keskustelupalstojen kulttuuri nyt vain on negatiivissävytteistä, olet väärässä. Kyseinen argumentti ei oikeuta ilkeitä sanoja. Ja muistuttaisin, että me luomme tuota kulttuuria, se ei synny itsestään.  

Olen itse entinen koulukiusaaja. Tiedän varsin hyvin, mitä kiusaamisella halutaan saavuttaa. Tiedän millaiset jäljet se voi jättää molempiin osapuoliin, kiusattuun ja kiusaajaan. Kaikki me olemme ihmisiä, niin helvetin helposti erehtyväisiä ja samaan aikaan niin kauniita, kun pystymme kasvamaan ja oppimaan joka hetki.  

Toivoisinkin, että miettisit näitä kolmea asiaa seuraavan kerran, kun olet kirjoittamassa anonyymina keskustelupalstoille mielipiteitäsi ja näkemyksiäsi.

Nettikiusaaminen ja empatia

”Itsepähän on valinnut jakaa elämäänsä julkisesti” on paskimpia perusteluita, joita luen nettihuutelijoilta. On totta, että ihmiset useimmiten valitsevat tekevänsä elämästään julkista, kylläkin vain tietystä osaa elämästään. Julkisuuteen kuuluu kritiikki. Itse ainakin nautin jokaisesta kriittisestä palautteesta, joka liittyy sisältöihini ja ammattitaitooni. Kritiikin raja meneekin ihmisyyden ja ammattitaidon välissä. Kommentit, jotka koskevat sitä, millainen joku ihminen on, ovat ala-arvoisia, ihmisyyttä loukkaavia. Ne eivät liity mitenkään siihen, miksi joku ihminen on halunnut tehdä elämästään julkista. Ihon alle iskeminen on turhaa ja loukkaavaa.   

Tiedän, että monen on vaikea asettua näiden ihmisten asemaan, jotka ovat vapaaehtoisesti ”änkeneet” itsensä parrasvaloihin, sillä ”itsehän en koskaan haluaisi julkisuuteen, joten siitäs saavat”. Mutta yritetään toista kautta ajatella tätä asiaa. Asiaa, jota empatiaksi kutsumme.   

Pitää muistaa, että jokainen julkisuuden henkilö on jonkun lapsi. Jonkun ystävä tai tuttu. Hän voi olla puoliso, vanhempi, sisar tai serkku. Hän voi olla se lähikaupan myyjä, joka saa aina ihmiset hyvälle tuulelle. Hän voi olla se, joka ojentaa auto-onnettomuudessa auttavan kätensä sitä tarvitsevalle. Hän voi olla se, joka opettaa lapsille äidinkieltä tai matematiikkaa. Hän voi olla kuka tahansa meistä.  

Entäpä jos tämä ”hän” olisi sinun lapsesi, sisaresi tai vanhempasi. Entäpä jos ”hän” on se ensihoitaja, joka saapuu ensimmäisenä onnettomuuspaikalle, jonka uhri sinä olet. Entä jos ”hän” on se, jonka seksuaalisuudesta kertova video auttaa omaa lastasi ymmärtämään erilaisuuttaan. Entä jos ”hän” on paras ystäväsi. Miltä sinusta silloin tuntuisi lukea noita negatiivisia ja herjaavia kommentteja?

Muutakin kuin ulkokuori

”Ihmisissä on paljon enemmän mitä näemme päälle päin.”

Esa Saarinen

Meissä ihmisissä on paljon muutakin kuin isot huulet, ärsyttävä puhetyyli, tekorusketus, arkiset ostosvalinnatta tai ammatinharjoittaminen. Me emme ole pelkästään sitä, mitä puemme päällemme, miten olemme sisustaneet kotimme tai löytyykö toimistostamme ergonomisia tuoleja vai ei. Jos leikkaamme itsemme kaljuksi, sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä sisimmässämme olemme. Homoksi haukkuminen on alentavaa niitä kohtaan, joiden seksuaalinen suuntautuminen on jotain muuta, mitä ahdas mieli on tottunut käsittelemään. Me olemme paljon muutakin, mitä päälle päin näkyy.  

Monesti meidän intuitiivinen ajattelumme (systeemi 1) vie meitä kuin pässiä narussa. Suurin osa ajattelustamme on automaattista, opittua. Esimerkiksi lukiessamme bloggaajan uusinta kirjoitusta tai katsoessamme hänen tuoreinta Instagram-kuvaa, olemme tiedostamattamme valinneet jo tietyn tavan katsoa tuota tekstiä tai kuvaa. Tuo tapa on meille luonnollinen ja sitä kutsutaan ajattelunvinoumaksi (vahvistusvinouma), joita meiltä löytyy useita. Haemme usein vahvistusta jo olemassa oleville mielipiteillemme.   

Lasit, joiden läpi katsomme maailmaa, on ne, joiden läpi olemme oppineet katsomaan. Jotta pystyisimme näkemään muutakin kuin sen kuoren, on meidän tietoisesti haastettava ajattelumallejamme.   

Rationaalinen ajattelumme (systeemi 2) on todella kuormittavaa, energiaa vievää, joten onkin ymmärrettävää, että säästelemme tätä osaa. Huomaamattamme ajattelumme uomautuu arjen kiireiden keskellä. Oman ajattelun haastaminen on kuitenkin ainoa tapa oppia näkemään se kauneus ja viisaus, joka meissä kaikissa on – ulkokuoren kanssa tai sen alla.   

On myöskin yleinen harhaluulo, että ajattelumme pohjautuu pitkälti rationaaliseen ajatteluun. Systeemi 1 vie meitä päivästä toiseen, halusimme tai emme. Emme ole niin rationaalisia kuin kuvittelemme. Huomaat tämän varmasti itsekin kuinka ajatuksesi karkailee kokeisiin lukiessasi tai karkkihyllyä ohittaessa ostoskärryihin sujahtaa muutama makeinen karkkilakosta huolimatta.  

Ensi kerralla, kun luet blogia, katsot televisiota tai selailet Instagramia, tarkkaile ajatteluasi. Mistä ajatuksesi ja mielipiteesi tulevat? Miksi ärsyynnyt? Mitä ajatuksesi ja mieleesi tulevat kommentit kertovat sinusta?

Niin, mitä nämä ajatukset kertovat sinusta? Harvoin nettiherjaukset kertovat herjattavasta mitään. Ne kertovat ainoastaan sinusta. Tämä on asia, jonka olen itse oppinut vuosien harjoittelun jälkeen. Kiitos siitä kuuluu Filosofian Akatemian työkavereilleni. Matka itseeni on ehkä pisin matka, jonka olen kulkenut. Tuon matkan olen joutunut tekemään monesti, kun olen ärsyyntynyt jostain.    

Ensi kerralla, kun olet kirjoittamassa anonyymina loukkaavaa kommenttia, mieti, mitä se kertoo sinusta. Onko nettikiusaaminen osa sinun tapaasi puhua?

Hyviksiä vai pahiksia?  

Jos kysyisin 100 ihmiseltä, että ovatko he ”hyviä vai pahoja” ihmisiä, tuskin yksikään sanoisi ei, en ole hyvä ihminen. Jostain syystä ideaali minä on kuitenkin välillä turhan kaukana todellisuudesta, teoista. Kaikki korkean moraalin omaavat ihmiset tietävät, että kiusaaminen ja nettikiusaaminen ovat pahasta. Mutta samaan aikaan kiusaamme. Me. Ihmiset. Kiusaamme. Me, jotka sanomme, että kiusaaminen on huono asia. Tuskin harva meistä näkee kuitenkaan asiaa näin. ”Eihän kerta homoksi tee” pätenee myöskin kiusaamiseen?    Niin, mitä on nettikiusaaminen? ”Enhän minä kiusaa, sanoin vaan mielipiteeni”. Tässä tullaan asian ytimeen. Näemme asioita niin monella eri tapaa, monesta eri kulmasta sekä välillä hyvinkin sokeasti. Näemme asiat juuri niin, kuin haluamme, kunnes pilkka osuu omaan nilkkaan.   

Oikeuttaminen. Se on se, mitä jatkuvasti teemme. Toisinaan salaa itseltämme. Oikeutamme oman tekemisemme, mutta tuomitsemme samaan aikaan muiden ihmisten vastaavanlaiset teot tai sanat. Sokaistumme helposti omille teoillemme. On paljon helpompi puhua kuin toimia. On paljon helmpompaa tuomita kuin kyseenalaistaa omaa ajattelua. On paljon helpompi nähdä asiat mutkattomina kuin kurkistaa asioiden taakse.

Helppous kaiken kaikkiaan viehättää meitä. Helppouden tuoma mukavuudentunne on kuin iso pistos dopamiinia suoraan suoneen pumpattuna.

Loppujen lopuksi kyse on pitkälti siitä, millaisten arvojen takana seisomme.   Sanojen ja tekojen välillä on karsea työmaa koluttavana. Helpolla harvoin mikään tulee. Ei myöskään omien arvojen mukainen eläminen. Itse olen sen verran sinisilmäinen, että uskon aina hyvään. Ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Niin olet sinäkin. Anna sen puolen sinusta kuulua ja näkyä.  

Ps. Keskustelen aiheesta mielelläni kanssasi, jos olet esimerkiksi eri mieltä jostain tai kaipaat tarkennusta. Laita viestiä Instagramissa @pesojoonas.  

Ps. Kurkkaa myöskin meikän video koulukiusaamisesta niin tiedät minun taustojani tätä tekstiä kirjoittaessani.