Valmistuin 11 vuotta sitten Pihtiputaan lukiosta ylioppilaaksi. Kaulassa komeili Helsingin Stockmannilta ostettu Burberryn kravaatti, jonka sain isosiskoltani valmistujaislahjaksi. Kravaatti oli kalleinta, mitä olin koskaan aikaisemmin ostanut vaatekaupoista. Sen viesti oli selkeä: olla cool. Toisin sanoen, kravaatti toimi statussymbolina, olihan paikka ansaittava jollain tapaa. 

Oi noita aikoja, jolloin mielen päällä oli tuhat kysymystä, joihin ei meinannut vastauksia löytyä, ei sitten millään. Oltiin astumassa uuden äärelle, kohti aikuisuutta. Juuri niitä asioita, joista haaveiltiin lukion penkillä: ”Sitten kun…” Samaan aikaan yksi iso aikakausi oli lopuillaan. Aikakausi, joka pitää sisällään monen monta ensikertaa. Ehkä nuoruuden suola onkin juuri tuossa neitseellisyydessä. Se tekee juuri tuosta aikakaudesta niin kauniin, hauraan ja kiehtovan, mutta samalla niin kivuliaan. Kaikki tunteet olivat niin totta ja todellisia. Elettiin hetkessä. Tulevaisuus näyttäytyi usvaisena, asiana, joka tulee, kun on tullakseen. 

Olisinpa tiennyt. Niin, mitä olisinkaan halunnut tietää 19-vuotiaana? 

Mitä jos en pärjää? Tai löydä sitä oikeaa?

Miksi nuorissa on tulevaisuus? Miksei heissä ole nykyhetkeäkin?  

Miksi tytöt menevät vessaan aina yhdessä?

Miksi vaikeita tunteita ei voinut vaan huutaa ulos itsestä? Miksi pahaolo ei voinut olla tunne muiden joukossa?

Mikä erottaa oikean väärästä?

Mitä jos en haluakaan kasvaa aikuiseksi?

Onko vanilja jäätelö vai maku muiden joukossa?

Miksi musiikista ja liikunnasta annetaan arvosanoja?

Miksi ihmeessä minun olisi pitänyt tietää 18-vuotiaana mikä musta tulee isona, kun näyttää vahvasti sille, ettei aikuiset itsekään tiedä sitä?

Miksi asuntolaina kuulosti ikuisuudelta?

Miksi?

Ja kuka helvetti minä olen?

Tosi asia on se, etten vieläkään tiedä vastauksia moninkaan näistä kysymyksistä. Tietyllä tapaa mikään ei ole muuttunut 11 vuoden aikana, mutta samaan aikaan aika lailla kaikki on muuttunut. Luotto siihen, että elämä kantaa, on aivan eri tasolla tänään kuin tuolloin. Tiedän, etten tule löytämään välttämättä koskaan vastauksia noihin kysymyksiin ja se on fine minulle. Tietynlainen rauha on tullut elämään. Toki kasvukipuja on vieläkin. Nyt vain osaan ehkä paremmin ymmärtää niitä ja tunnistaa ne kivut. Toki se mistä kasvukivut ja sen tuomat tunteet tulevat, ovat mysteeri aina paikoitellen vieläkin.

Olisinpa siis tiennyt 10 vuotta sitten, että pohdin edelleen samoja kysymyksiä, joihin olen luullut löytäväni vastaukset jo moneen otteeseen. Kysymykset, joihin ei välttämättä ole yhtä ja pysyvää vastausta, vaan työ tulee tehdä aina vaan uudestaan ja uudestaan. 

Elämä – en tiennytkään, että minua odotti aivan muut asiat, joista en edes osannut kuvitella neitseellisenä 19-vuotiaana valmistujaisissani. Luulin löytäväni itseni valkoisen Mersun ratista, menestyneenä ja onnellisena. Burberryn kraga kaulassa ja tukka hyppyrillä. Sainkin jotain aivan muuta. Ehkä 10 vuoden päästä ihmettelen jälleen kerran elämää ja sanon itselleni, olisinpa tiennyt.