Astun bussista ulos pimeään marraskuuhun ja odotan, että se jatkaa matkaansa. Bussin takavalojen vilahtaessa, eteeni ilmestyy kotini. Silmäkulmani kostuvat. Tunnen suurta kiitollisuuden tunnetta. 

Meidän kotimme.

Tunnen, että lyhyen kirjoitustauon jälkeen haluan palosta kirjoittaa teille onnellisuudesta ja siitä, miten tähän pisteeseen ollaan päädytty. Tai siis pienen pilkahduksen verran pohtia syitä, jotka tuottavat onnellisuutta tällä hetkellä. Syitä silmäkulmieni kostumiselle.

Elämähän on tapahtumasarjojen summaa. Yksi asia johtaa toiseen ja systeemiin vaikuttaa kaikki ne ihmiset, jotka eteesi elämässäsi tulee. Pienetkin päätökset voivat johtaa suuriin muutoksiin matkallamme kohti seuraavaa hetkeä. Hetkeä, josta kukaan ei tiedä todeksi mitään, mutta jokaisella meillä on omanlainen kuva tulevasta. Tulevaisuudesta. Annamme tapahtumille merkityksiä ja sanoitamme elämää itsellemme jatkuvasti. Valtaosa ajastamme on kuitenkin virran mukana virtaavia pisaroita, joista muodostuu isompi kokonaisuus. Ajan myötä tuo kokonaisuus alkaa muuttumaan tasapainoisemmaksi, seesteisemmäksi tilaksi, johon uskaltaa luottaa hiukan enemmän kuin eiliseen.

Kävin läpi vuoden 2018 Instagram tarinoita. Aloitin tuolloin tuottamaan enemmän Instagramiin sisältöä. Sitä ennen pidin päiväkirjaa Snapchatin puolella. Toivottavasti ihan kaikkiin muistoihin ei Snapchatissa pääse käsiksi. Vuosi 2018 oli monella tapaa iso muutosten vuosi. Uskalsin todenteolla elää silloin oman näköistä elämää. Ensimmäistä kertaa annoin myös luvan itselleni rakastua. Antaa tunteiden viedä. Laittaa silmät kiinni ja päästää irti. Irti jostain, mikä oli pidätellyt minua aikaisemmin. En osaa sanoittaa, mikä se ”jokin” on. Ehkä jokin rooli tai olettamus, pelko tai häpeä. 

Samalla uskalsin elää huoletonta elämää. Kuin huomista ei olisikaan. Tukka kipeäni aamusta toiseen. Lompakko kateissa, mutta sielu sentään tallella. Onneksi olen päässyt kokemaan tuota vastuutonta vapauden tunnetta. Nauramaan itselleni ja olemaan naurunalainen. Heräämään aamuun kaiken hämärän keskellä. Puristamaan tiukkaan halaukseen ystäviä ja kiittämään heitä yhteisistä muistoista, jotka ovat ikuistettuna puhelimen kamerarullaan.

Elämä on antanut. Ja varmasti antaa lisää.

Nyt kun katson itseäni ja aikaa, jossa elämme, on moni asia muuttunut. Ja niin tuleekin. Siitähän elämässä on kyse, jatkuvasti muutoksesta ja kasvamisesta. Naurahdin lauantaina, kun katsoin neljättä viikonloppua putkeen All Together Suomea, yksin. Aika kauas on tultu kahden vuoden takaisesta, ainakin päällisin puolin. Sannin keikka muuttunut ”Satasen” yhteislaulantaan. Samaan aikaan en koe, että olisin muuttunut kovinkaan paljoa tuosta festarikesän täyteisestä vuodesta. Ehkä enempi tullut varmemmaksi niiden asioiden suhteen, jotka ovat kulkeneet vierelläni jo pitkään hähmäisinä palloina. 

Tässä on hyvä olla.

Tuo lause on sellainen, mikä on kulkenut vierelläni jo tovin. Oman paikan löytämiseen on liittynyt paljon epävarmuustekijöitä. Ja eihän parikymppinen voikaan tietää, mitä elämällä on tarjottavana. Tuskin 30-vuotiaanakaan vielä tiedän puoliakaan, mutta nyt ainakin tiedän jotain, mitä en tiennyt parikymppisenä. Enkä tarkoita tässä nyt, että olisin löytänyt itseäni tai oivaltanut jotain suurta. Vaan enempi löytänyt sanat omalle onnellisuudelle. Edes yhden selittävän tekijän, miksi niin voimakkaasti reagoin nähdessäni kotimme. Tässä hetkessä on hyvä olla.

Siitäkin huolimatta, että elämässä tapahtuu jatkuvasti epävarmuutta lisääviä tunteita ja ahdistusta. Menettämisen pelkoa ja valmistautumista luopumiseen. Tietämättömyyttä ja heikkouden myöntämistä. Siitäkin huolimatta, että tekisi huutaa täysiä ja vaatia oikeudenmukaisuutta elämältä. Turhautumista. 

Jätän bussipysäkin taakseni. Kevyin askelin suuntaan kohti kotia ja huomaan herkistyväni taas. Olen hämilläni, miten kaikki tämä vain tupsahti ulos sisältäni. Sitten sanon sen ääneen itselleni: ”Voit olla ylpeä itsestäsi, Joonas.”