Muistan kun penskana katottiin perhetutun kanssa Moglia ja tuumin kuinka nastaa olisi joskus päästä viidakkoon fiilistelee kaikkien niiden eläinten kanssa. Puhua samaa kieltä. Olla yhtä. Osa tästä fiilistelystä pääsi toteutumaan 20 vuoden jälkeen kun varasimme kolmen päivän seikkailun keskelle viidakkoa Sepilokin luonnonsuojelualueelle. Jo pelkästään ajatus viidakon keskellä yöpymisestä nostaa kylmät väreet iholleni. Pulssi nousee ja malarian oireet vilisee mielessä. Taas kerran saavuttuani määränpäähän kysyin itseltäni: ”mitä ihmettä mä täällä teen?”. Sängyn vierestä löytyy isoin näkemäni hämähäkki. Majoitusaluetta ympäröi sähköaita. Itikoita ja lepakoita vilisee silmissä. Aikaisia herätyksiä tiedossa. Ruoan määrästä ei ole tietoa. Ja kaikesta tästä vielä maksan euroja ja olen vapaaehtoisesti täällä.