Tunnet, kuinka hänen hiuksensa osuvat poskillesi asettueassaan vierellesi makaamaan. Tunnet, kuinka hänen lämpö valtaa sinut. Siinä te olette, vieri vieren. Käsi hänen ympärillään. Hengität syvään sisään ja haistat hänen tuoksun. Hengitätte hitaasti ulos samaan tahtiin. Yhdessä. Puristatte kädet tiukasti yhteen, katsot toista silmiiin ja tiedät, että hän on siinä.
Näiden hetkien tullen sitä miettii heti yhteistä tulevaisuutta. Oma sisäinen romantikko-höpöttäjä pääsee vauhtiin. Kuvittelet mielessäsi jo yhteisiä matkoja ja perjantai-iltoja. Kelailet tulevien lapsien nimiä ja mietit hänen lempikukkaa. Varma merkki siitä, että hänessä on sitä jotain. Kylläkin tuntematta häntä sen syvällisemmin. Intuitio ottaa vallan sydämestä.
Tiedämme, kuinka tärkeitä olemme toisillemme. Me ihmiset. Olemme toisistamme riippuvaisia, olemme aina olleet. Läheisyys on elinehto meille. Suorastaan tarve ja halu, johon jäämme koukkuun. Sen takia sitä kaipaakin noita hetkiä enemmän elämään. Tunnetta siitä, että se toinen on vierellä.
Järki ei kuitenkaan selitä auki tunnetta, jonka koet toisen vierellä. Jos järki tähän pystyisi, olisimme toistemme kainaloissa nyt ja aina. Ehkä onkin hyvä, ettei järki pysty kaikkeen. Ehkä sen tehtävä on vain antaa tunteille ja intuitiolle raamit, joiden sisällä toimia juuri sen mukaan, mikä tuntuu sydämessä hyvälle. Joskus pelikenttä on kapea, toisinaan tilaa on suuremmillekin leikeille. Ehkä jopa elämänmittaiselle seikkailulle. Järjen ja tunteiden tasapainoittelu se vasta onkin elämänmittainen seikkailu.
Kuva: Sonja Siikanen