Oi päiväkirja, oi päiväkirja. Tavallinen torstai, ranut ketsupilla ja onnen hetkiä. Mitäs muutakaan.

Kävelen pitkin Jätkäsaaren sokkeloisia ja kapeita katuja. Orastavan kesän pystyy haistamaan ja tuntemaan iholla. Pitelen käsissäni lämpimiä ranskalaisia ja K-kaupan ruokakassia. Kaupunkilaisromantiikkaa lisää ylläni olevat kuluneet harmaat collarit ja lippis, joka on vedetty syvälle päähän. Aurinko on maalannut rakennuksien huiput lämpimän keltaisiksi. Joku kutsuu tätä näkyä golden houriksi, itselleni siitä tulee liikaa mieleen golden shower, joten kutsun sitä auringonlaskuksi. Lokit ovat talven jäljiltä löytäneet taas paikkansa räystäiltä, valmiina hyökkäämään kimppuuni. Lämpötila sallii roikuttaa kaulahuivia käsitaipeessa. Kävelen ja ihmettelen elämää. 

Vedän pitkän henkäyksen kevään tunnetta keuhkoihini.

Mieleeni pompahtaa ajatus, jos elän elämäni onnellisimpia hetkiä tänään, kiitos niistä.

Jatkan hymyssä suin kävelyä ratikkapysäkin ohi. Palaan kylläkin saman tien tuohon mietteeseen. 

Pysähdyn.

Mikä tekee tästä hetkestä niin ainutlaatuisen ja onnellisen? Vai onko tämä hetki vain yksi muiden joukossa, jonka pariin satuin pysähtymään ja havainnoimaan tuntemuksiani. Kuinka monta tällaista hetkeä minulta on mennyt ohi? Ehkei tuo olekaan oleellinen kysymys, vaan oleellisempaa on miettiä tätä hetkeä ja huomista. 

Jos mietin tätä hetkeä, tuntuu, että tähdet taivaalla ovat vihdoin asettuneet hetkeksi paikoilleen. On ihmisiä ympärillä, jotka välittävät ja on ihminen vierellä, joka on. On sellaisella tapaa, joka antaa ja sallii. Sallii rään poskella ja antaa tilaa kasvaa yhdessä.

Yhtäkkiä huomaan, kuinka aiheesta onkin vaikea kirjoittaa, kun ei meinaa löytyä oikeita sanoja. Tunteiden sanottaminen on aluksi itselleni usein haastavaa. Tarvitsen peilin, joka reflektoi ja kertoo, mistä tunteista on kenties kyse kohdallani.

Olen usein luottanut kuuluisaan ”rakkauden kieleen”. Kieleen, jossa sanoja ei tarvita. Kieli, joka toimii hyvin ihmiselle, jolle tunteista puhuminen laittaa helposti palan kurkkuun. Rakkauden kieli tuntuu olevan tällaiselle mykähkölle makkaransyöjälle oikotie onneen. Tai ainakin hetkellistä helpotus tuova tekosyy. Nyt on kuitenkin opeteltava sanoittamaan uudella tapaa omia tunteita, koska kyse ei ole pelkästään minusta.

Moni asia on tällä hetkellä niin uutta, etten tiedä, mitä sanoja tulisi käyttää. Mitkä asiat ovat merkitseviä ja mitkä itsestään selviä. Mihin asioihin tulisi edes kiinnittää huomiota tämän tyyppisessä suhteessa? Mistä tässä kaikessa on edes kyse?

Paljon avoimia kysymyksiä.

Tehtävän todellinen merkitys selviää Bahamalla

Turha kai tässä on miettiä asioita kuitenkaan liikaa, varsinkaan yksin. Pian turhautuu ja kompastuu omiin jalkoihinsa. Koen, että tärkeämpää on heittää kysymyksiä ilmoille ja havainnoida, mitä ympärillä tapahtuu ja mitä itsessä tapahtuu. Ja ennen kaikkea kuunnella ja oppia, niin muista kuin itsestäni.

Aika näyttää, mikä merkitys tälläkin hetkellä todellisuudessa on. Oliko tämä vain tähtipölyä sisältävä yksi onnen hetki kaiken avaruuspölyn seassa, vai oliko tässä jopa jotain sellaista, joka valkenee vasta ajan kanssa.

Kai tässä pitää vain pystyä luottamaan omiin tunteisiin ja intuitioon, sekä kykyyn kasvaa ja hyödyntää jo koettuja asioita. Toki intuitio voi olla paska, tunteet jotain muuta kuin todellisuutta ja oma kyvykkyys alhainen. Sen suurempaa riskianalyysiä on kuitenkin turha tehdä. Eihän tässä ole muuta kuin opittavaa. On nimittäin opittava olemaan rehellinen omasta tietämättömyydestä ja muistuttamaan itseä myös niistä asioista, joista nyt jo tietää.

Kliseisesti, vieköön tämä hetki kohti tulevaisuutta – yhteistä sellaista.

Kuvat Anni Korhonen