Valittelin Snapchatin puolella, kun henki ei meinaa kulkea tai, että hengittäminen tekee tiukkaa. Tiedättekö, kun yrittää haukotella, mutta haukotus ei vain koskaan tule ulos. Tuntuu, että kurkun päässä on nyrkin kokoinen kivi, joka estää hengityksen kulun. Kroppani on muutenkin aika jumissa. On tullut treenattua kovaa, töissä haipakkata ja ajatukset pyörivät milloin missäkin.  

Kävin hierojallakin rusauttelemassa rintakehääni, tuloksetta. Kaivoin vuosien takaiset venyttelyohjelmat esiin, jospa niistä olisi hyötyä. Ei, ei niistä ollut tähän kipuun sen suurempaa vaikutusta.  

Keho ja mieli pelaavat yks yhteen. Näin uskon. Se, mitä mieli ei välttämättä vielä tiedä, tietää keho sen. Ja sama toisinpäin. Kai kyse on nimenomaan kokonaisvaltaisuudesta. Mielen huoltaminen jää usein kehonhuollon jalkoihin. Kroppa on paljon konkreettisempi asia, joten kai sitä on helpompi tarttua johonkin fyysiseen, käsin kosketeltavaan, kuin abstraktiin tunteeseen.

Onko mitään tärkeämpää kuin rehellisyys itseään kohtaan? Kiitos sille ystävälle, joka tämän kysymyksen heitti minulle. Aloin kelaamaan tuota kysymystä. Niin, olenko täysin rehellinen tässä hetkessä itselleni.  

Vaihdoin nuorempana Barbiet autoihin, lopetin tanssin, yritin opetella kuuntelemaan Apulantaa ja Metallicaa, otin vastaan ”unelmien” duunin tubettajana, vain koska en uskaltanut olla rehellinen itselleni, oma aito itseni. Kuuntelin mieluummin mitä ulkopuolelta sanottiin tai odotettiin. Toimin sen mukaisesti, saaden hyväksyntää ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.  

Kaikki nämä kuvailemani tilanteet ovat vuosien saatossa opettaneet rehellisyydestä. Jokaisella kertaa olen jäänyt kiinni itselleni näistä valinnoista ja teoista, jotka ovat kaikkea muuta kuin minua. On niin paljon helpompi kierrellä ja kaarrella, välttää kohtaamasta niitä aitoja tunteita, joista ei heti alkuun ota selvää.

Rehellisyys, kai se on välillä sitä, kun ostaisi sian säkissä: varmuutta lopputulemasta ei ole. Mutta samaan aikaan tietää tasan tarkkaan, mitä saa, kun on rehellinen itselleen.  

En tiedä mistä kaikki sai alkunsa tällä kertaa, enkä tiedä onko sillä mitään väliäkään. Sen hetken, tai tässä tapauksessa tunteen, tunteminen ja ääneen sanominen, avasi kehostani jonkun suuremmankin padon. Hetkessä hartiani asettuivat viisi senttiä alemmaksi, rintakehäni taipui takaisin kaarelle ja ennen kaikkea silmäni kirkastuivat. Kylläkin tunnin itkemisen jälkeen. En muista milloin viimeksi olen kokenut jotain noin voimaannuttavaa.  

Mitä ikinä tapahtuikaan, huomasin jälleen kerran yrittäneeni juksata itseäni. Kiitos kropalle, joka sai minut kiinni rysän päältä.  

Rehellisyys – ennen kaikkea.