Syksy on sulkenut monta ympyrää elämässäni. Viimeisin niistä koskee viikko sitten saamaani työtarjousta ensimmäisestä työpaikastani. 9 vuotta vierähti nopeasti ja päällimäisenä voisi olla, että tähänkö pisteeseen sitä on tultu. 16 -vuotiaana olin tomerana hyllyjen välissä juosten jauhohyllyltä kissanruokien eteen jatkaen aina pakastealtaille. Tiesin, että nyt kun hoidan hommani hyvin niin kiitos vielä seisoo siellä hamassa tulevaisuudessa. Ja nyt se kiitos tuli eteeni. Sain muutaman viikon sijaisuuden hoidettavakseni. Moni varmaan minunkin ohella on ajatellut, että ei se poika kauas potkinut. Moneen otteeseen olen työn tiimellyksessä todennut mielessäni, että tässä sitä nyt ollaan. Tässä. Kaupan kassalla. Pyörittelin paljon tätä asiaa mielessäni. Mihin katosi kunnianhimo ja tavoitteelisuus? Näinkö tyydyn vain siihen mitä on saatavilla? Onko tämä riman alitus 3,5 vuoden korkeakoulun käynneelle? Ei, ei ja ei. Se matka, jonka 9 vuoden aikana olen kulkenut on rikkaus. Kaikkine ylä- ja alamäkineen, makuineen, kasvuineen ja kohtaamisineen. Listaa voisi jatkaa vain. Välillä on hyvä sulkea ympyrä, pysähtyä ja miettiä sitä kasvua, joka elämässä on tapahtunut. Aloittaa uusi ympyrä, entistä pyöreämpi ja isompi. Nyt on sen aika.