Tervetuloa takaisin J.Pesonen. Elämä on alkanut rytmittyä pikku hiljaa ja orastavia rutiineja on havaittavissa. Kyllä, rutiineja. Arkivihollisiani, joita olen maailmalle aina paennut  ja omilla tempauksillani estänyt saapumasta kylään. Olen huomannut tykästyneeni kylläkin salaa rutiineihin. Asioihin, joilla on tapana toistua arjessani. Sunnuntaiset pyykkitupahetket, maanantaiset hikijumpat ja joka aamuiset rahkapirtelöt. Kivoja hetkiä jokainen. Helsinki on ollut yhtää kivaa hetkeä muutenkin. Kylläkin kotiseuturakkaus paistaa Pasilan asemalle asti ja monesti ajatukset karkaavat kotikonnuille. Uudet tuttavuudet, joita on muuten tullut tusinakaupalla vastaan ja saa jatkossakin tulla, ovat tehneet kaupungista hitusen kodikkaamman, mitä se ei ehkä ole vielä minulle ollut. Mikä sitten tekee kodin? Sitä ystäväni kysyi minulta tänään. Joku leimivastaus olisi, että sydän. Njääh. En lähde sille linjalle. Lähden syvemmälle. Minulle kodin tekee se, että uskallan olla. Seinät ympärilläni antavat tunteen sille, että uskallan olla paljaana itseni edessä. Avata hetkeksi itseni maailmalle ja todeta, että tässä minä olen. Koti on minä. Ehkä kodittomuuden tunne johtuu siitä, että haen vielä muotoani tässä uudessa ympäristössä. Ympäristössä, jossa pelisäännöt, -kaverit ja -kenttä ovat vielä tuntemattomia minulle.  Ennen kuin opin tämän pelin, nautin arkivihollisistani – rutiineista.