Muistan vielä ne ajat, kun tuli ostettua kiva paita kaikissa väreissä, mitä oli tarjolla. Paidan maksaessa alle kympin, pystyi helposti ostamaan kolme tismalleen samanlaista eri väriä olevaa paitaa vaatekaappiin muiden kymmenien paitojen rinnalle. Saman viikon sisällä pystyi esittelemään uusia paitoja yhdistettyinä samojen housujen kanssa. Näyttää, miten helposti eri värinen paita muokkasi ulkoasuani päivästä toiseen freesimmäksi. Näyttää myös, ettei tarvinnut kulkea päivästä toiseen samoissa vaatteissa. 

Palattuani maailmanympärysmatkalta vuonna 2013, oli rinkkani aivan turvoksissa Aasiasta ostetuista vaatteista. Aasian marketeissa vaatteiden hinnat olivat naurettavan halpoja. Ei edes tarvinnut sovittaa vaatteita, sillä jos paita ei istunutkaan, pystyi siitä luopumaan helposti ilman sen suurempaa tappiota. Vielä viime vuonna noista kaikista reppureissultani tuoduista vaatteista, ainoastaan yksi löytyi vaatekaapistani. Se oli uusi-seelantilaisen vaatebrändin suunnittelema ja numeroitu kauluspaita, joka maksoi melkein saman verran kuin kaikki muut vaateostokseni koko reissun aikana.

Seitsemän vuotta myöhemmin olen alkanut ymmärtää, miksi tuo kauluspaita löytyi vuosien käytön jälkeenkin yhä kaapistani. Aika ja energia, jonka käytin 150€ paidan ostamiseen oli kymmenkertainen euron ”rätteihin” verrattuna. Arvokkaan paidan ostopäätöstä piti pohtia senkin takia, että päiväbudjettini oli 30€, joten paita tekisi ison loven budjettiin. Vitosen paitoja kun osti silloin tällöin, ei sitä ajatellut loveksi lainkaan. Nipisti vain vähän seuraavan yön majoitusmukavuudesta. Ei sitä osannut siinä hetkessä katsoa kokonaisuutta. Oli vain tärkeää saada uutta puettavaa päälle, että näytti tyylikkäälle reppureissaajalle. Ja mikä parasta, Suomeen palattua tiesi, ettei kenelläkään muulla ollut vastaavanlaista riepua päällä.

Vaatteet on mun aatteet, pesojoonas, marimekko

Ei ole saman tekevää miten pukeudumme

Sosiaalisen median yleistyessä, vahvistui myös käsitykseni siitä, että muotia seuraavat ihmiset ovat aikaansa seuraavia ja heitä nimenomaan halutaan seurata. Heiltä halutaan saada inspiraatiota jatkuvasti vaihtuviin trendeihin. Heitä katsotaan ja he tulevat nähdyiksi. Heidät koetaan  muita sosiaalisemmiksi ja menestyvimmiksi. Miksi en siis itsekin tavoittelisi tällaisia asioita elämääni?

Pukeutuminen on myös yksi keino arvottaa ihmisiä sosiaalisessa hierarkiassa: Huolettomat ja likaiset ihmiset koetaan syrjäytyneiksi, pikkutakeissa olevat uskottaviksi. Ei siis ole aivan saman tekevää, miten pukeudumme tai miltä näytämme.

Noin kolme vuotta sitten aloin kiinnittämään enemmän huomiota omaan kulutuskäyttäytymiseeni, erityisesti mitä tuli vaatteisiin ja ruokaan. Ruoan kulutustapojen muuttaminen oli helpompaa: aloitin vähentämällä eläinperäisiä tuotteita. Samoihin aikoihin vegaanius levisi Kallion hipsteripiireistä meidän lihaa rakastavien keskuuteen. Jos olit vegaani, kerroit sen myös ääneen. Tätä myötä vegaaniudesta tuli tavoittelemisen arvoista ja yleisesti hyväksytympää. Oli jopa tietynlainen statement vaatia kahvilassa kauramaitoa tavallisen maidon sijaan. Ja totta kai halusin olla mukana julistamassa kauramaitovallankumousta!

Vaatteiden suhteen muutos on ollut haastavampaa ja hitaampaa. Ruokavalio on yksityisempi asia kuin vaatteet. Kukaan ei ole kotona katsomassa mitä laitan lautaselle. Someen on helpompi olla julkaisematta ruokaan liittyviä julkaisuja. Pukeutuminen taas on monesti ainoa asia, jonka tuntemattomat ohikulkevat silmäparit näkevät minusta. Jos mustien housujen sijaan laitankin punaiset housut jalkaan, saan varmasti kommentin jos toisen housuihin liittyen. Ketään taas ei kiinnosta, jos tilaan latteni kaura-, soija-, kookos, pähkinä- ja tai lehmänmaidolla.

Oman ulkoisen olemukseni muuttamiseen vaikuttaa juurikin se, miltä näytän, mitä muut ajattelet ulkonäöstäni ja mitä minä haluan viestiä omalla pukeutumisellani.

Kipuilua vaatekaapilla

Olen parin vuoden ajan kipuillut vaatekaappini muutoksen kanssa. Kaappini kiertokulku on hidasta ja vähäistä. Kaikkea muuta mitä se on joskus ollut. Uusia vaatteita ilmaantuu vähän, samoin kirppismyyntiin menevien vaatteiden pussukka ammottaa tyhjyyttään jo monennettako kuukautta putkeen. Vähällä tarkoitan, että saatan ostaa tai saada kerta kuukauteen muutaman vaatekappaleen, toisinaan useamman. Verrattuna entiseen, muutos on iso minulle. En haluakaan verrata itseäni muihin tai tavoitella jotain tiettyjä määriä. Tavoite on ajatusmaailman muutoksessa, siinä ettei kuluttamiseni enää tähtäisi itseni tuottamiseen vaan itsenäni olemiseen (Päivi Huhtanen). 

”Määrä korvaa laadun” on vanha mantra. Simppeli ohjenuora, mutta sen sisäistäminen ja muuttaminen todeksi on ollut haastavaa. Määrän vähentyminen on tarkoittanut luopumista. Luopumista siitä vanhasta ”joka viikko jotain uutta kivaa näytettävää Joonaksesta“. Luopumista nopeasti muuttuvien trendien seuraamisesta. Seurattuna olemisesta. ”Samat rievut päivästä toiseen päällä” -ajatus on kaivertanut mieltäni. Mitä jos ihmiset ajattelevat minusta noin. Siinä missä kolleegani esittelevät uusia tyylejään Instagram feedeillään kerta viikkoon, pohdin peilin edessä, voinko mennä taas samat vaatteet päällä ulos. Tiedän, ajatus on naurettava ja etuoikeutettu. Samaan aikaan tunne on todellinen. Miksi vertaan itseäni muihin? Pelkäänkö oman sosiaalisen asemani heikkenevän, kun päältäni ei löydykään syksyn uusia värejä? Millaiseksi minut mielletään, kun en enää olekaan omasta mielestäni niin huoliteltu ja trendikäs? Katoaako kiinnostavuuteni vaatteiden mukana? Kuka minä olen, jos en ole enää se tyylikäs Joonas?

Viimeisten vuosien aikana olen myös huomannut, että kohteliaat kommentit vaatteistani ja tyylistäni ovat vähentyneet. Uskon tämän olevan pitkälti seurausta vähentyneen kuluttamisen myötä. Ja siis tätähän voi pitää hyvänä mittarina edistyksestä. Samaan aikaan se on luopumista nähdyksi tulemisesta. Arvostavista kommenteista ja nopeista dopamiinipiikeistä. Tämä nostaakin esiin tärkeän kysymyksen: Haluanko tulla nähdyksi vaatteideni takia?

Vaatteet on mun aatteet, pesojoonas, marimekko

Muutos on tuottanut myös jonkin verran alemmuuden tunnetta. Tunteita, jotka ovat varmasti ohimeneviä ja osittain epätoseja. Olenkin karsinut paljon seurattavia Instagramissa ja pohtinut millaista kuvastoa haluan ympärilleni. Millaiset sisällöt tuottavat negatiivisia tunteita ja millaiset hyvää mieltä. Millaiset sisällöt laittavat minut vertailemaan itseäni johonkuhun toiseen? Jos vietän neljä tuntia päivässä Instagramissa, ei ole samantekevää millaisten sisältöjen parissa aikaani vietän. On helppo osoittaa syyttävää sormea aina mediaan ja siihen millaista kuvastoa se tuottaa meille. Syyttävän sormen lisäksi koen myös omaksi vastuukseni vaikuttaa niihin asioihin joihin pystyn. Instagramin feedi on yksi sellainen sekä oma preesenssini siellä. 

Ehkä aika on tällä hetkellä otollinen sille, että tyylikkyys on muutakin kuin trendien perässä juoksemista. ”Vaatteet on mun aatteet” tulee varmasti korostumaan nyt ja tulevaisuudessa yhä enemmän. Muji on tietyllä tapaa hyvä esimerkki brändittömästä brändistä. Tullaanko pukeutumisen saralla yhä enemmän näkemään brändittömiä vaatteita, jotka kestävät aikaa ja toivon mukaan kulutusta, sekä näyttämään käytön jälkiä. Vaatteiden paikkaamisella ja sen esiintuomisella on jo oma terminsä englannin kielessä. On vain ajankysymys, milloin se liike laajenee tulee Suomenkin katukuvaan. Tätä odotellessa!

Se, mitä haluan tällä kirjoituksella sanoa itselleni on, että ota aikaa muutokselle. Älä kuvittele, että muutos tapahtuu A:sta B:hen välittömästi. Sinun ei tarvitse ottaa loikkaa nykyhetken ja ihannetavoitteen välillä. Ota pieniä askelia päivittäin tai kerta viikkoon. Se, mikä tänään tuntuu epämiellyttävälle muutoksessa, saattaa huomenna olla jo uusi normaali. Vaikka viestimme vaatteilla paljon itsestämme, se on vain pelkkää pintaa. Olemme paljon enemmän, mitä näemme toisissamme.

Ps. Jos kiinnostaa lukea enempi vastuullisesta vaateteollisuudesta niin tästä pääset lukemaan Anniina Nurmen vastauksia seuraajien kysymyksiin. Osa 1 ja osa 2.

Lue edellinenLue seuraava

2 kommenttia

2
  1. Moi Joonas ja kiitos rehellisestä tekstistä! Täällä on yksi seuraaja, jota uudet vaatteet ei voisi vähempää kiinnostaa vaan ennemmin vaikka se, mikä on sun pitkäikäisin vaatekappale. Yksi päivä laitoin päälle paitaa, jonka muistin olleen itsellä jo yli 8 vuotta sitten (ihme että mahtuu ylipäätään päälle yläasteen aikaiset vaatteet :D), ja hetken aattelin että miten tätä kehtaa vielä pitää..mutta tarkemmin ajateltuna musta on vaan tosi siistiä, että se paita on kulkenut mun matkassa kaikki nää vuodet! Mulla on myös monia äitini ja isoäidin vanhoja vaatteita, ja on jotenkin tosi hauskaa miettiä missä kaikkialla niitä on pidetty ja mitä ne ovat “kokeneet” elämänsä varrella. Kun oikeesti tykkää tosi paljon jostain vaatteesta, niin eikö olisi loogisinta, että sitä vaalisi hyvällä hoidolla, ja haluaisi pitää päällä vuosia, kuljettaen mukana kuin hyvää ystävää 🙂
    Sellainen tuli vielä mieleen – en tosin tiedä millainen valikoima mahtaa olla miehille – mutta yksi kestävämpi vaihtoehto voisi olla vaatelainaamon asiakkuus. Kannattaa harkita!

    1. Moikka!
      Erittäin hyvä tulokulma. Anniina Nurmi noissa minun aikaisemmissa postauksissa käsittelikin juuri tuota tunnesiteen luomista vaatteisiin ja tavaroihin. Sitä kautta vaatteille tulisi uudenlainen side eikä ajattelisi juuri sitä onko ne nyt uusinta uutta tai muodin harjalla.

      Vaatelainaamoista olen kuullut paljon hyvää. Pitäisi taas katsoa, onko miesten valikoima laajentunut/tullut. Osalla on ollut mun käsityksen mukaan myös miesten vaatteita. Kiitos vinkistä! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *