Viikko taputeltuna ja samalla täytyy taputella myös itteäni olalle: Good Job man. Selvisin viikosta, joka paperilla näytti karseelle. Helatorstain vapaapäivä mukaan lukien. Maanantaina tokasin, että yksi asia kerrallaan. Tiistaita on turha tänään miettiä. Tukka pitkällä on toden totta menty. Tänään ystäväni kysyi sen kuuluisan kysymyksen minulta: mitä sulle kuuluu? Hyvä kysymys. Kysymys, johon olisi hyvä osata vastata. En kylläkään osannut sanoa oikein mitään. Niin kiire ei elämässä saisi olla, etteikö tuohon kysymykseen ehtisi vastausta etsiä. Kuunnella itseä. Pysähtyä ja olla. Olla ajattelematta omaa napaa pidemmälle. Ajatukset on helppoa siirtää navan ulkopuolelle. Todella helppoa. Mitä jos kuuntelisitkin tällä kertaa itseäsi. Sen pienen hetken kuunnella, mitä minulla on minulle sanottavana. 

Hetken pysähtyminen. 

Tuijotan hyllyn päällä liekehtivää kynttilän liekkiä. Liekkiä, joka ylväänä ilman liikehdintää palaa. Rauha ja tasapaino valtaa mieleni. Taustalla soi Jazminen Sullivan, uusi tuttavuus muuten mulle, ja huonettani valaisee ulkoa tuleva ilta-auringon valo. Ohimoni rentoutuu ja huomaan kuinka koko oloni kevenee hetkessä. Huomaan kuinka ajatukseni lakkaavat poukkoilemasta. Keskityn. Syvä henkäys ja avaan silmäni.  Kaikki on taas reilassa, omissa käsissäni. Huh huh. 

Kiitos kysymästä, mulle kuuluu hyvää!