HITTO SOIKOON VOITIN! Mut valittiin The Blog Awardseissa Vuoden positiivisimmaksi somettajaksi. ”En olis koskaan uskonut voittavani!” on klassinen tokaisu mutta samaan aikaan niin paikkaansa pitävä. Jos joskus niin tähän vuoteen voitto oli osuva ja erittäin epätodennäköinen. Takana on nimittäin yksi ehdottomasti rankimmista vuosista. Voitto tuli niin puskista, että Tampereen Emman suosituksista huolimatta, en ollut kirjoittanut voittopuhettakaan valmiiksi. Naurattaa vieläkin ääneen tämä voitto. Voitin!  

Miltä sitten tuntuu olla vuoden positiivisin? Huvittavaa ajatella, että vuoden, siis koko vuoden, positiivisin somehahmo olen minä. Kyllähän tämä laittaa suun maireeksi ja hymykuopat uomiinsa. Tätä kirjoittaessa huomaan kuitenkin, kuinka silmäni alkavat kostumaan, kroppani jäykistyy ja huomaan purevani hampaita yhteen. Täydellinen hiljaisuus asettuu hetkeksi ympärilleni. Juurikin nämä reaktiot ilmentävät tunnustuksen tärkeyttä minulle. Pystin saamisesta on jo kuukauden päivät mutta silti kehoni ja mieleni reagoivat noin vahvasti.

Multa usein kysytään, että miten sä jaksat aina olla niin positiivinen. En koskaan vastaa totuudenmukaisesti, koska kysymysasettelu on valmiiksi jo sellainen mihin tulee vastata kannustavasti. Totuus on, että ei sitä jaksakaan. Eikä sitä tarvitsekaan jaksaa, sen olen oppinut vuoden aikana. Joskus tsemppi ja reipas reissumieli vaan loppuvat. Niin voi käydä kaikille meille. Se on inhimillisyyttä, joka on hyvä muistaa.  

Aloitin syksyllä 2016 työt unelmaduunissa. Tai ainakin päälle päin se näytti sille. Tein työkseni videoita Youtubeen. Tammikuussa aloin jo tuntemaan työssäni kevyttä oireilua, pahaa oloa. Huomasin avautuvani yhä useammin ystävilleni samoista asioista, jotka liittyivät työhöni ja työympäristööni. Samaan aikaan tunnistin muutoksia omassa käyttäytymisessä ja tavassani ajatella: Impulsiiviset hymähtelyt, kysymysten jättämättä sanomiset, sulkeutumiset omiin tiloihin ja ilottomat kasvot olivat merkkejä muutoksista, joita niin ympärillä olleet kuin itsekin huomasin. Elämä ei maistunutkaan enää mannapuurolle ja mansikalle.

Huhtikuussa tilanne eskaloitui pahasti. Tiedostin tarkalleen mistä kaikki paha olo kumpusi. Uskoin asian olevan hallinnassa ja parannettavissa, kunhan vähän petraan. Todellisuudessa petraamisella tuota tilannetta ei enää ollut pelastettavissa. Tiesin, että asiaan oli vain yksi ratkaisu, jota en kuitenkaan uskaltanut myöntää itselleni.  

En ymmärtänyt miten unelmaduunista olikin tullut kaikkea muuta kuin unelmaduuni. Painajainen, jonka toivoin vain menevän ohi. Tuon ääneen sanominen tuntui pahalle, sillä sadattuhannet nuoret tekisivät mitä tahansa päästäkseen tekemään tuota duunia, mitä minä tein hampaat irvessä. Tunsin lähinnä syyllisyyttä: ”Minun tulee nauttia työstäni, sillä saan tehdä tätä duunia, mitä harva pääsee tekemään.” Koin etten ollut oikeutettu sanomaan tuota ääneen. Häpesin sitä, etten uskaltanut myöntää, että kyseinen duuni ei ollut minun unelmani, se oli jonkun toisen unelma. Moni kakku päältä kaunis, sanoisi joku. Ja sitä se monesti onkin. On tärkeämpää miettiä sisältöä eikä sitä, miltä se näyttää satojentuhansien muiden silmissä.  

Mielessäni kävi monesti luovuttaminen. En kuitenkaan halunnut kohdata omaa rajallisuuttani vaan puskin eteenpäin, hinnalla millä hyvänsä. Samalla välttäisin häpeän tunteen. Pelkäsin olevani heikko. Suojelin itseäni.

Ei se ole heikkoutta jos päättää luovuttaa. Joissain tilanteissa se on nimenomaan sitä rohkeutta

Peilistä ei enää katsonut se sama mies, jonka olin tottunut näkemään. Iloisuuden ja vilpittömyyden takaa paljastui myös kaikkea muuta, mitä en aikaisemmin osannut katsoa. Se puoli ihmisestä, jonka peitämme liian usein erilaisilla rooleilla ja suojilla. Se puoli, josta emme itsekään välttämättä tiedä.  

Oman rajallisuuden ja haavoittuvaisuuden kokeminen on ollut yksi raskaimmista asioista, joita olen kokenut. Tulin siihen pisteeseen kun mieli sanoi ei. Aamukahvin keittäminen tuntui ikuisuusprojektille. Auringonsäteiden erottaminen harmaan sävystä teki vaikeaa. Ajatus ystävien näkemisestä tuntui kauniille mutta samaan aikaan työläälle. Elämä ei enää ollutkaan vaaleanpunaisen hattaran näköistä ja makuista. Siihenhän olin tottunut. Se oli asia, jonka ihmiset olivat tottuneet kuulemaan juuri minun sanomanani. Sitä minulta myös odotettiin. Olenhan aina niin positiivinen.

Nyt kun suljen silmäni hetkeksi ja katson tuota hetkeä ja matkaa lokakuiseen iltaan Kulosaareen,  siihen hetkeen kun nimeni sanotaan ääneen, saa positiivisuus aivan uuden merkityksen. Ei se positiivisuus minussa ole pelkkää minusta tulevaa. Se on pitkälti ympäristön, ihmisten ja kasvatuksen summa, josta saan kiittää kaikkia ympärillä olevia ihmisiä ja ystäviäni.  

Positiivisuus ei tarkoita pelkkää leveää hymyä ja vaahtokarkkeja. Positiivisuus ei ole asennetta. Asenne on paskapuhetta siinä vaiheessa kun voimavarat ovat finaalissa ja ympärilläsi olevat tekijät kasvavat elämässäsi liian suureen rooliin etkä pysty enää hallitsemaan niitä.  

Positiivisuus ei ole aina sitä miltä se ulospäin näyttää. Jokaisen hymyn takaa löytyy aina tarina: tarina, jolla voi olla kova hinta. Positiivisuus on pieniä tekoja, eleitä, kohtaamisia, tunteita. Se on uteliaisuutta nähdä asioita eri kulmista. Siihen kuuluu myöskin ne vaikeat tunteet. Tunteet joita emme näe osana positiivisuutta. Positiivisuus kumpuaa niistä ihmisistä, joita kohtaamme ja joita on ympärillämme. Se koostuu kaikista niistä eletyistä hetkistä ja niistä toivon kipinöistä, joita näemme tulevaisuudessa. On hyvä muistaa, että positiivisuus on voimavara, joka voi myös viedä sinut pimeän puolelle. Kaikella on rajansa, myös positiivisuudella.