Sitä vääjäämättä alkaa kelailemaan jo tässä vaiheessa joulukuuta, että mitä ensi vuosi voisi tuoda tullessaan. Havahduin siis siihen, että työsuhteeni loppuu vuoden vikana päivänä ja jatkosta ei ole vielä ole varmuutta. Toki tämä tilanne on ollut tiedossa jo kuukauden päivät, mutta tuttuun ja totuttuun tapaan, moni asia jää liiankin usein viime tinkaan.
Olen tietoisesti sivuuttanut eri mahdollisuuksien pläräämisen ja uusien alkujen miettimisen. Kieltäydyin yhdestä isommasta duuniprojektista, joka olisi alkanut jo joulukuussa ja jatkunut keväälle. Tämä olisi tarkoittanut työputken jatkumista projektista toiseen ilman breikkejä. Olin päättänyt, että haluan lomailla jonkin verran tammikuussa ja olen ylpeä, että pystyn seisomaan tämän päätöksen takana, vaikkakin se tarkoitti yhden upean mahdollisuuden sivuuttamista.
Olen työskennellyt nyt putkeen toukokuusta asti kovalla intensiteetillä, vähentäen kylläkin vauhdissa töiden kuormaa. Huomaan, kuinka kaipaan isojen rutistusten jälkeen omaa aikaa ja tilaa, jotta pystyn näkemään selkeämmin, mitä haluan tulevaisuudelta. Pieniä orastavia alkuja on jo mielessä, juuri sellaisia, jotka kourivat hitusen mahanpohjasta. Mitään ei ole kuitenkaan lyöty lukkoon, sillä haluan toden teolla keskittyä tämän hetkisiin duuneihin.
Jokseenkin tilanne voisi olla pelottava. Työttömyys ja asuntolaina eivät kuulosta kaikista turvallisimmalta yhtälöltä, varsinkaan, kun olen nykyään yel-velvollinenkin, joka karsii sosiaalietuuksiani. Moni voisi kauhistella tilannettani. Itse koen suurta vapauden tunnetta. Vapautta miettiä, mitä minä haluan. Toki olen etuoikeutetussa asemassa, kun pystyn olemaan työelämästä tarpeen tullen pois säästöjeni avittamana. Tässä vaiheessa viimeistään tehdyn työn merkitys kirkastuu. Kova työ mahdollistaa totaalisen vapauden työelämästä, jos niin haluan.
Jos joku on varmaa, niin haluan ensi vuodelta enemmän lava-aikaa, aikaa ilmaista itseäni. Rakastan esiintymistä, mutta samaan aikaan tykkään mahdollistaa toisille asioita. Tämä vuosi meni pitkälti taustajoukoissa, joten olkoon ensi vuosi ehkä sen suhteen erilainen.
Toivon myös ensi vuodelle enempi aikaa ajattelulle. Parin viikon takainen perjantai-illan lenkkisauna yhdistettynä Suomen kuvalehteen on yhä lämmin hohkaisu mielen päälläni. Hetki, jolloin kehossani oli hyvä ja levollinen olo, joka mahdollisti täydellisen läsnäolon. En laittaisi pahakseni, jos laskisin vauhtia ja hölläisin menoa, saadakseni noita hetkiä lisää arkeeni.
Ennen kaikkea haluan oppia itsestäni lisää ensi vuonna. Tämä vuosi reppureissuineen ja ihastumisineen on antanut paljon. Tosi paljon itseasiassa. Olen niin kiitollinen (onnellinen ja siunattu) näistä tuntemuksista, joita maailma ja ympäröivät ihmiset antavat. Toivottavasti pääsen antamaan takaisin samalla mitalla. Vuosi 2019, on aika piirtää suuntaviitat!