Muutin Helsinkiin aika nopealla päätöksellä vuoden 2015 tammikuussa. Paria viikkoa aikaisemmin vietimme tuolloisen työnantajani pikkujouluja. Olin syksyn ajan työskennellyt heille etänä ympäri Suomea yhden yhteiskunnallisen projektin tiimoilta, joka oli tullut päätökseen joulukuun alkupuolella ja samalla työsopimukseni oli päättymässä vuoden lopussa eikä jatkoa ollut tiedossa. Olin firman ainoa ammattikorkeakoulusta valmistunut, muiden ollessa maistereita, tutkijoita tai tohtoreita, joten tutkinnolleni vastaavia työtehtäviä ei ollut tarjolla.

Illan edetessä ja alkoholin virratessa keskustelimme pomoni kanssa mahdollisesta jatkosta firmassa. Molemmat olimme tykästyneet toisiimme ja tahtotila oli jatkaa työsopimusta. Ainoa ongelma oli, ettei minulle ollut osaamistani ja koulutustani vastaavaa työtä tarjolla. Kuin ihmeen kaupalla paiskasimme kuitenkin kättä päälle puolen yön aikaan ja sovimme, että aloitan työt Helsingissä loppiaisen jälkeen. ”Katsotaan työtehtävät sitten tammikuussa kuntoon”, sanoi pomoni. Muuttoon oli pari viikkoa ja oli aika totutella ajatukseen hesalaisuudesta.

En koskaan ajatellut muuttavani Helsinkiin. Kaupunki tuntui etäiselle ja suurelle, eikä minulta löytynyt kuin muutama tuttu tuolloin Etelä-Suomesta. Työt imaisivat kuitenkin samantien mukaansa ja jokainen päivä toi uusia haasteita eteen. Rakastin, kun sain venyttää omaa osaamistani ja oppia itseäni fiksummilta. Vapaa-aika meni pitkälti töiden tai työkavereiden parissa. Sain loistavan alun Helsinkiin ja helsinkiläisyyteen.

Samaan aikaan sosiaalinen media ja etenkin Snapchat tuli kuvioihin mukaan. Tutustuin reiluun 20 uuteen ystävään kertaheitolla somen kautta. Vietimme paljon aikaa yhdessä niin somessa kuin kasvotusten. ”Kuherruskuukauden” jälkeen osa tuon aikaisista ihmisistä jäi taka-alalle, mutta suurin osa ”snäppääjistä” jäi elämääni. Olen niin kiitollinen siitä, kuinka paljon ihmissuhteita sosiaalinen media on tarjonnut minulle tähän mennessä jo.

Vuosien myötä moni ystäväni löysi tiensä myös Helsinkiin. Mahdollisuudet yhdessä olemiseen lisääntyivät, kun ei tarvinnut jatkuvasti miettiä etäisyyttä ja aikatauluja. Samaan aikaan eri työmahdollisuudet ovat tuoneet elämääni jälleen kerran uusia ihmisiä. Suurin pelko usein uudelle paikkakunnalle muuttamisessa on ollut uusiin ihmisiin tutustuminen: Löydänkö ihmisiä ympärilleni? Tämän pelon suhteen olen ollut onnekkaassa asemassa, sillä se on osoittautunut aiheettomaksi kerta toisensa jälkeen.

Elämä vie eteenpäin

Muutin Helsinkiin 26-vuotiaana. Moni minua jo Snapchat-ajoilta seurannut on varmasti huomannut, kuinka elämä ja elämäntilanteeni ovat muuttuneet vuosien saatossa. Tuolloin 26-vuotiaana kesäillat venyivät usein aamun puolelle ja viikonloput täyttyivät festareista. Koskaan ei tiennyt, mitä mahdollisuuksia tuli nurkan takaa vastaan ja mistä sitä löysi itsensä.  Nyt muutama vuosi myöhemmin huomaan, kuinka olen kasvanut tuosta ajasta ulos. Elämä on arkipäiväistynyt ja rauhoittunut. En kaipaa niin paljoa enää vaihtelua ja yllätyksiä elämääni. Tasapainoa kylläkin. Viikonloput ovat usein aikaa itselleni ja palautumiselle. Olen myös löytänyt lukemisen ensimmäistä kertaa elämässäni, sekä rakkaan, jonka kanssa tulee jaettua yhteistä arkea. Arkea, jonka suurimmaksi osaksi jaoin aikaisemmin ystävieni kanssa. 

Nautin suunnattomasti, miten elämä Helsingissä on muuttunut.

Korona-kevät laittoi varmasti monet meistä pysähtymään aivan uudella tapaa. Useiden vauhdikkaiden vuosien sekä #YearInClarion-projektin jälkeen olen ollut ennätys paljon fyysisesti yksin. Rakastan yksin olemista ja omaa tilaani, joten kevät ei tuntunut lainkaan raskaalle. Sen sijaan aloin huomaamaan yksinäisyyden tuntemuksia. Mitä enemmän roikun nykyään somessa sitä enemmän koen ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnetta. Korona-kevät ei kuitenkaan tuonut yksinäisyyden tunnetta pintaan, vaan tunne on ollut jo jonkin aikaa läsnä elämässäni. Kevään aikana se tuli vahvemmin esiin ja uskalsin myös tunnustaa asian.

Jos ensimmäiset vuodet Helsingissä olivat yhtä kuherruskuukautta uuden rakkaan kanssa, ei se ole sitä enää. Enkä odotakaan sen olevan sitä. Kontrasti vanhan ja uuden elämän välillä on näkyvä ja tätä en ehkä ole vielä sisäistänyt täysin. Osa minusta haikailee vielä noiden ”snäppivuosien” perään, jolloin ympärillä oli paljon ihmisiä. Sain paljon kutsuja illanistujaisiin ja terassille. Oli mökkireissuja, gaaloja, tupareita… Elämää riitti ympärillä ja tunsin oloni halutuksi ja nähdyksi.

En missään nimessä etsi syyllisiä tai halua uhriutua tai esittää loukkaantunutta, kun puhun näistä tunteista ääneen. Päinvastoin! Haluan tuoda esiin sitä, kuinka elämä vie mukanaan ja ajat muuttuvat. Ihmiset pysyvät ainakin muistojen tavoin mielessä. Se, että näen ystävieni harvemmin, ei tee suhteestamme yhtään sen huonompaa. Vaikka kuinka nautin lukiovuosien vapaudesta ja villeistä ajoista, en haikaile niiden perään. Se oli yksi ajanjakso elämässäni. Sama koskee Helsingin aikoja. Sosiaalisessa mediassa on myös hyvät puolensa, sillä pääsen seuraamaan ja nauttimaan sitä kautta ystävieni elämästä ja arjesta. Myös heidän, joiden kanssa olimme kuin paita ja peppu lukiossa.

Uuden äärellä

Sitten on se sosiaalisen median kääntöpuoli. Some on toisinaan aika teräväkärkinen. Se osaa viiltää, vaikka kuinka tietäisi, että ihmiset jakavat siellä yksittäisiä, hyvin valikoituja hetkiä elämästään. Viimeisten kuukausien ajan olen kokenut riittämättömyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta, kun olen katsonut ihmisten stooreja. Miksi minun elämäni ei ole tuollaista? Sosiaalista, täynnä kuplivia ja herskyviä hetkiä. Aseteltuja aamupaloja, yöuinteja, terassikierroksia, yhdessä tekemistä, sitä tätä ja tota.

Elämäni on kaikkea muuta, mietin. Tiedän ettei se ole totta. Elämäni on juuri niin ihanaa kuin sen haluan olevan.

Tiedän, ettei kannata verrata omaa elämääni noihin yksittäisiin hetkiin puhelimen näytöltä. Tiedän myös, että voisin itse järkätä puistopiknikkejä ja kutsua ihmisiä terassikierroksille. En vain ole varma haluanko todellisuudessa juurikin noita asioita. Laittaako sosiaalinen media minut kaipaamaan asioita, joita en oikeasti edes kaipaa tai ainakaan tiennyt kaipaavani? Some on kuin loppumaton Ikean reissu.

Sosiaalinen media on myös luonut illuusion siitä, että näen ystäviäni useasti ja ystävät ja sukulaiset näkevät minua, kun pystymme seuraamaan toistemme arkea yksittäisten, valikoitujen klippien kautta. Tuntuu kuin tietäisin mitä heille kuuluu, ilman että olen kysynyt sitä. Näinhän se ei kuitenkaan ole, toistan itselleni. 15 sekunnin videon perusteella en voi tietää, mitä kenellekin kuuluu. Yhden tai kahdenkymmenen kuvan perusteella on vaikea sanoa, miten jonkun elämässä menee.

Luin jostain, että suurkaupungeissa ihmiset kokevat enemmän yksinäisyyttä kuin pienemmissä kaupungeissa. Allekirjoitan tämän aika yksioikoisen väitteen. Vaikka Helsingissä on jatkuvasti ihmisiä ympärillä, ei se tarkoita, että olisi yhteys heihin. Tuntuu vähän horoskooppimeiningiltä sanoa tämä, mutta luonnossa liikkuessani koen enemmän yhteyttä itseeni ja ympäristööni sekä vähemmän yksinäisyyden tunnetta kuin kotikadullani. Sama homma on toistunut reppureissuilla. Korona-kevät ja samoilu Korpilahdella sai ymmärtämään luonnon ja tilan merkityksen minulle.

Kulunut kevät nopeuttikin suunnitelmiani etsiä asuntoa Helsingin ulkopuolelta. Etsiä luontoa ympärilleni sekä haluamiani lisäneliöitä. Asuminen 22 neliöisessä yksiössä 32-vuotiaana ei koskaan kuulunut tulevaisuuden suunnitelmiini saatikka unelmiini. Uskon vahvasti, että maiseman vaihdos tekee hyvää minulle. 

Kesä onkin tuonut vastaan aivan uudenlaisen mahdollisuuden, johon olen päättänyt tarttua. Pelottaa niin perkeleesti jälleen kerran miettiä uudelle paikkakunnalle muuttamista. Jostain syystä vielä enemmän pelottaa kuin Helsinkiin muuttaminen aikoinaan. Tunne liittyy varmasti töihin ja taloudelliseen turvaan. En epäile, etteikö asiat järjesty tälläkin kertaa.

Nyt jos koskaan ollaan taas uuden äärellä.