Murtovarkaus – asia, jota ei tule koskaan ajatelleeksi omalle kohdalle. Harvoin myös kuulee lähipiirissä tapahtuvan murtoja. Kaupanalalla, kun oli töissä, varkaudet tavallaan “kuuluivat” asiaan. Silloin ne eivät mitenkään tuntuneet henkilökohtaisilta, vaikkakin oikeudessa asti on oltu todistamassa. Tällä kertaa kuitenkin mentiin syvälle ihon alle.

Kun sain tietää mahdollisesta murrosta taloyhtiössämme, en osannut odottaa, että todellisuus olisi ollut näin paskaa, mitä se on ollut nyt viimeiset päivät. Tieto saapui minulle juuri kun olin tullut takaisin Suomeen karanteeniin Korpilahdelle. Nyt vasta tultuani Helsinkiin, pääsin näkemään ja kuulemaan, mitä on tapahtunut viimeisten viikkojen aikana.

Niin kliseistä kuin se onkin, olo tuntuu tosi epärealistiselle. Samalla häpeä valtasi mieleni myös. Miten minulle oikein kävi näin? Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Mitäköhän ihmiset ajattelevat? En olekaan koskematon ja “kaikkivoipa”, vaikka niin sitä tulee ajateltua usein.

“Eihän minulle voi mitään sattua.”

Koti Helsingissä, pesojoonas
Koti Helsingissä, pesojoonas
Koti Helsingissä, pesojoonas

Häpeä muuttui aika nopeasti peloksi, joka ilmeni säpsähtelyinä aina kun jokin kolahdus kuului. Samoin huomasin epäileväni jokaista vastaantulijaa. Tutkailin yhtenään, että kantaakohan joku minun vaatteitani. Myykö joku minun omaisuuttani kierrätysryhmissä. Onkohan tuo varas?

Ennen kaikkea tyhjyys laski ylleni, kun tajusin istuvani asunnossa, joka ammotti tyhjyyttään. Kaikki ympärillä oli jokseenkin kliinistä. Huonekalut ovat paikoillaan, mutta hyllyt ovat tyhjiä. Vaatekaapissa on hengareita, muttei vaatteita. Keittiön kaapistot ovat hienossa rivistössä, kylläkin tyhjillään vailla funktiota. Seinät yrittivät kertoa tarinoita vuosien varrelta, mutta ilman tulosta, sillä jotain uupuu.

Keittiön katosta löytyy edelleen palojälki ja tuon aiheuttanut kynttilänjalka oli ihmeen kaupalla säästynyt. Tulee hetkellisesti toiveikas olo, kun katson noita kahta asiaa. Ikuisesti yhdessä. Olkoon tuo kaksikko muisto menneistä

Koti Helsingissä, pesojoonas
Koti Helsingissä, pesojoonas

Tyhjyyden tunne ei suinkaan johdu materiasta, vaan tunnesiteistä, joita minulla oli tavaroihin. Hymypoika-patsas, jonka sain ala-asteella ja joka koki kovia ensimmäisissä tupaantuliaisissani Voionmaankadulla Jyväskylässä. Tuon illaan päätteksi patsaalti oli kadonnut nenä, jota ei koskaan löytynyt. 3 vuotta sitten ollessani Thaimaassa menin ryijykurssille, jossa kielimuurista huolimatta saimme tehtyä minulle pienen ja etenkin tekijänsä näköisen sisustusryijyn. Ensimmäiseltä Amsterdamin vierailulta otin kotiin vietäväksi Yaelin collegeasun. Kun taas ensimmäiseltä New Yorkin reissulta mukaan tarttui turistikaupasta muutaman taalan Empire State Building näköispatsas muistuttamaan Manhattanin sykkeestä ja taiasta. Kaikki nämä esineet ovat rahallisesti käytännössä arvottomia ja ulkopuoliselle roskaa.

Minulle ne oli kaikki kaikessa.

Yritän kovasti olla tekemättä tapahtuneesta mitään oppimisprojektia tai konmari(vitu)tusta. Yritin kovasti toistaa itselleni, ettei kaikesta tarvitse ottaa joka kerta opikseen tai nähdä mahdollisuutena. Toisinaan tapahtuu elämä ja that’s it! En kuitenkaan mahda persoonalleni mitään. Sain ensinnäkin niin monelta tuntemattomalta ja tutulta Instagram seuraajalta viestiä, joissa kysyttiin, miten minua voisi auttaa. Ette voi kuvitellakaan, kuinka tärkeältä kaikki tuo myötäeläminen on tuntunut. Mietin, etten olisi puhunut murrosta mitään, vaan pitänyt sen yksityisenä asiana, mutta onneksi en niin tehnyt. Kiitos teille! Kaiken paskan keskellä, erityisesti hyvän merkitys korostuu. Ihmisissä on enemmän hyvää kuin pahaa.

Nyt kun hyllyt ovat tyhjillään, on helppo nähdä, mitä ihminen oikeasti tarvitsee. Kyllähän tässä konkretisoituu tosi selkeästi, kuinka vähällä perusarki pyörii. Toki en väitä, etteikö moni asia olisi helpompaa, jos olisi vaikka kahvinkeitin tai leipäveitsi. Ehkä ajan myötä kaappeihin alkaa kasaantumaan erilaisia hyödykkeitä, mutta toivon kovasti, että jokaisen uuden hankinnan kohdalla kysyn, tarvitsenko tätä vai haluanko tämän. Se etten ostaisi tavaroita vaan ostamisen ilosta ja täyttääkseni kuviteltuja tarpeita. Toivoisin, että osaisin luoda tunnesiteitä aivan arkisiinkin käyttöesineisiin, jolloin tavaroilla voisi olla pidempi käyttöikä eivätkä ne jäisi kaapin perälle.

Koti Helsingissä, pesojoonas
Koti Helsingissä, pesojoonas

Nyt asunto alkaa pikku hiljaa muuttua jo kodiksi, kun sain viherkasvit takaisin Clarionista, jossa ne ovat olleet hoidossa reissun ajan. Vielä sellainen tietynlainen kodikkuus puuttuu, joka tulee varmastikin niistä pienistä esineistä, jotka pitävät sisällään tuhansia muistoja. Sekä toki ihmiset tuovat kodin tunnetta myös. Lupasin itselleni reissussa, että alan kutsumaan ystäviä vierailulle useammin. Tätä odotan kovasti!

Tervetuloa ystävät (toivottavasti) pian kylään!

Lue edellinenLue seuraava

2 kommenttia

2
  1. Ei hitto, oon pahoillani sun puolesta. :/ Toivottavasti tapahtuma painuu mahdollisimman pian taka-alalle mielestäsi. <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *