Hyvää huomenta Suomi, hyvää päivää Sri Lanka. Reissun yksi must do -jutuista on ehdottomasti jooga. Jordaniasta en edes uskonut löytäväni joogastudiota enkä myöskään pakannut rinkkaan omaa joogamattoa, jonka pystyisi levittämään kylmälle hotellin kaakelilattialle missä ja milloin tahansa. Mirissan rantakylään saavuttuamme googlasin heti paikalliset joogamestat ja ensimmäinen tunti olikin jo seuraavana aamuna edessäpäin.

En ole koskaan ollut kovinkaan elastinen ja jokainen ikävuosi on tuonut enemmissä määrin kroppaani lisää kankeutta ja rajallisuutta liikkuvuuksien suhteen. Jooga on osoittautunut itselleni hyväksi tavaksi huoltaa niin kroppaa kuin mieltäkin. Sen avulla pystyn helposti jättämään arjen kiireet hetkeksi pysähtyäkseni kuuntelemaan omaa kehoani.

Aamun joogatunti muistutti jälleen kerran oman vartaloni rajallisuudesta. Vieressä joogaavan soturit nimittäin näyttivät kevyiltä ja kokonaisilta omiini verrattuna. Omani olivat keskeneräisiä ja vajavaisia. Tiedän, että vertailu ei kuulu joogaan ja jokainen etenee omalla painollaan eteenpäin. Helpommin kuitenkin sanottu kuin tehty.

Tunnin aikana pohdin rajallisuutta laajemmin. Missä muissa muodoissa rajallisuus näyttäytyy arjessamme? Millaisten rajoitteiden kanssa painimme päivittäin huomaamattamme? Mitkä ovat ne hiekkalaatikon rajat, jotka ympäristö ja me itse luomme itsellemme? Miten pystyisimme tunnistamaan noita raja-aitoja ja tarpeen tullen laajentamaan hiekkalaatikkomme rajoja?

Rajojen laajentaminen vaatii tuntitolkulla työstämistä, aivan kuten keho tarvitsee notkistuakseen useita toistoja eri asanoissa. Haastavimmat asanat vaativat niin keholta kuin mieleltä valmiutta: tunnetta kehon ja mielen tasapainosta.

Rajojen tunnistaminen on haastavaa puuhaa. Osa rajoista on onneksi fyysisiä, jolloin ne on helposti tunnistettavia. Osa taas on mielemme keksimää, ulkopuolelta tulevaa. Näiden mielenmallien ja uskomusten maailmassa elämme päivittäin. ”Onko minusta siihen?”, ”Mä nyt vain olen tällainen!”, ”Sitten kun saan tutkinnon tehtyä, pystyn siihen.”, ”Olen kuullut, että se tyyppi on sellainen ja sellainen.”. Kuulostaako tutulta?

Oikeiden kysymysten avulla pystymme löytämään parhaiten mieltämme rajoittavia tekijöitä. ”Miksi ajattelen näin?”, ”Miten päädyin tähän ajatukseen?”, ”Mihin tietoni perustuu?”. Näihin vastaaminen kylläkin ottaa oman aikansa ainakin itselläni.

Uskomukset taas ovat hyvinkin luonnollinen osa ajatteluamme. Niiden tehtävä on tietyllä tapaa suojella meitä. ”Poistaa” tuntemattomia uhkia, kuten epätietoisuutta, luomalla aukkojen tilalle tarinoita, ”todellisuutta”. Toisinaan ajattelumme tuppaa olemaan laiskanoloista, jonka seurauksena luomme valmiita olettamuksia asioista, jotta saamme ”vastauksia” meitä askarruttaviin kysymyksiin.

Rajallisuus, niin kuin sana itsessäänkin jo kertoo, rajoittaa meitä tekemästä, näkemästä tai kokemasta asioita, joita haluaisimme elämältä. Toisinaan se voi rajoittaa meitä pääsemästä ylvääseen aurinkotervehdykseen, toisinaan taas tarttumasta elämän mittaiseen seikkailuun.