Voisi sanoa, että tämä eristäytyminen Korpilahdelle reissun jälkeiseen karanteeniin, on osoittautunut toimivaksi ratkaisuksi. Alkuun jännitin ajatusta paluusta pikkukylälle lapsuuden maisemiin. Aivan turhaan, sillä olen huomaamattani päässyt tekemään monia asioita, joista olen jäänyt paitsi Helsingissä asuessani. Pääsin muun muassa pihatöihin! Siis työntämään sormet multaan ja haravoimaan niin lujaa, että kädet ovat vieläkin rakkuloilla. Eilen taas aloitin kylvöprojektin ja aain kivenheiton päässä kotioveltani löytyy metsäkaistale, jonne pääsen hetkessä rauhoittumaan ja halailemaan puita. Luonnon läheisyys onkin tuonut luottamusta ja rauhaa kaiken tämän kriisin keskelle.

Kulunut viikko onkin saanut minut pohtimaan, mikä pitää minut Helsingissä? Miksi edes asun kehä kolmosen sisäpuolella? Mitä toiveita minulla on kotipaikkakunnalta ja kodilta? Heti ensimmäisenä mieleen tulee sosiaaliset suhteet. Iso osa ystävistäni asuu ratikkamatkan päässä kotoani ja osa jopa tien toisella puolen. Toinen argumentti on työt ja heti sen perään aktiivinen kaupunkielämä ja sen tuomat mahdollisuudet.

rakas helsinki

Mikä pitää miehen Helsingissä?

On totta, että suurin osa ystävistäni asuu Helsingissä, mutta yhtä lailla ystäviäni löytyy ympäri Suomea. Kuinka paljon sitä sitten todellisuudessa tuleekaan vietettyä aikaa fyysisesti ystävien parissa? Sosiaalinen media on luonut pienen illuusion, ainakin itselleni, että olisin päivästä toiseen ystävieni seurassa, selaillessani Instagram feediäni. Todellisuus on kuitenkin aivan muuta. Kyse on usein vain yksittäisistä valikoiduista hetkistä, joihin törmään kuvien ja lyhyiden videoiden muodossa, ja jotka eivät ole suoraan edes jaettu kanssani, vaan muun yleisön kesken.

Näin poikkeusoloissa ei ole ollut vielä päivääkään, kun joku ystävistäni ei olisi ollut kanssani Korpilahdella videopuhelun välityksellä. Videopuheluiden ja Instagram päivityksien ero on selkeä: kanssakäyminen on intiimiä yhdessäoloa, etäisyydestä huolimatta. Voisinko koronakriisin jälkeenkin miettiä fyysisen läsnäolon lisäksi viikottaisia tai kuukausittaisia videopuheluita ystävien kanssa? Voisiko videopuhelut korvata osittain helsinkiläisten ystävieni näkemisen? Onko sosiaaliset suhteet edes juurisyy Helsingissä asumiseen? 

Kurkkasin viime vuoden kirjanpitoani selvittääkseni, mistä päin Suomea asiakkaani tulevat. Viime vuoden puolella minulla oli kolme asiakasta pääkaupunkiseudun ulkopuolelta. Yhdellä näistä kolmesta on toimisto Jyväskylän lisäksi myös Helsingissä. Käytännössä koko vuoden tuloistani lähestulkoon 100% tuli pk-seudulta ja etenkin Helsingistä.

Työni ei kylläkään suurilta osin ole paikkasidonnaista. Monimediatuottajana on toki suotavaa olla fyysisesti läsnä, jotta tiedonkulku ja ylipäätä asiat liikkuvat jouhevammin tiimissä. Kaupalliset yhteistyöt, joita teen henkilökohtaisen brändini alla, eivät taas ole suoranaisesti sidoksissa Helsinkiin. Verkostojen kannalta, jotka ovat työssäni merkityksellisessä roolissa, on suotavaa olla Helsingissä, missä kaikki alan tilaisuudet yleensä järjestetään.

Jos en siis asuisi Helsingissä, kuinkakohan paljon fyysinen läsnäolo ja sen puute vaikuttaisivat mahdollisiin toimeksiantoihin. Tämä on asia, joka mietityttää ja on isossa roolissa mietittäessä kotipaikkakuntaa.

Paljon myös perustelen itselleni ja ystävilleni, kuinka Helsingissä tapahtuu aina. Sen lisäksi Helsingistä löytyy satoja ravintoloita ja kahviloita, joissa viettää aikaa. Koskaan en ole oikeastaan pitänyt kirjaa, kuinka paljon todellisuudessa kuitenkaan kulutan näitä palveluita Helsingissä. Onko kyse enempi tunteesta, että palvelut ovat helposti saavutettavissa vai käytänkö oikeasti palveluita aktiivisesti saaden sisältöä elämääni?

rakas helsinki

Kaikella on hintansa

Eilen saunassa pohdin, että mitä hintaa olen sitten valmis maksamaan Helsingissä asumisesta? Missä menee kipuraja kuluille? Mihin omat resurssini riittävät? Olen ennenkin sanonut, että kulut Helsingissä ovat karanneet käsistä ja loppua ei näy tulevan.

Tällä hetkellä Korpilahden asunnolla saan nauttia ensimmäistä kertaa neliöistä, joita on kolme kertaa enemmän, mihin olen tottunut. Täältä löytyy oma piha, jota saan laittaa kesäkuntoon ja suunnitella istutuksia. Kylpyhuoneen jatkeena on sauna, joka oli jo Clarionissakin kovassa käytössä. Seinänaapureita löytyy ainoastaan yksi kappale, joten ei tarvitse viikonloppuisin pelätä, että yläkerrasta kuuluu basson jytkettä. Keittiön ja olohuoneen seinät ovat ikkunoita täynnä, joten valoa tulee koko asuntoon.

Asioilla on myös kääntöpuolensa. Paikallinen ravintola on kiinni maanantaisin ja tiistaisin sekä heidän kasvisruokavaihtoehtonsa ovat, mitä ovat. Kirkonkylältä löytyvä kahvio sulkee arkisin ovensa puoli neljältä. Wolt ei kuljeta Jyväskylästä ruoka-annoksia Korpilahdelle. Paikallisliikenteen bussit kulkevat arkisin reilun tunnin välein. Viikonloppuisin vielä harvemmin.

Jos taas haluaisin Helsingistä edes puolet näistä mukavuuksista, joiden perään olen haaveillut jo pitkään ja joista pääsen nyt Korpilahdella nauttimaan, tulisi minun kaivaa euroja pöytään enemmän kuin puolet palkastani. Toinen vaihtoehto olisi etsiä asuntoa esimerkiksi Vantaan puolelta tai sen lähettyviltä, joka tarkoittaisi ettei haluamani palvelut välttämättä olisi enää niin lähellä saavutettavissa. Samalla työmatkoihin käytetty aika pidentyisi.

Toki kotipaikkakuntaan liittyy paljon muutakin kuin sosiaaliset suhteet, työt ja palvelut. Ehkä näitäkin merkittävämpi tekijä on tunne. Helsinki tuntuu monin paikoin omalle paikalle. Ihmisten moninaisuus on kauralattejakin arvokkaampaa. Helsinki tarjoaa myös turvallisuuden tunnetta. Ihan sama minne menet, on aina ihmisiä ympärillä. Tietyistä kaupunginosista löytyy myös helposti saman henkisiä ihmisiä ympärille.

rakas helsinki

Tällaisissa kriisitilanteissa sitä tulee helposti pysähdyttyä ja mietittyä, mitä sitä oikein haluaa elämältä. Mikä on asioiden marssijärjestys? Mistä asioista voisin luopua, saadakseni tilalle jotain uutta? 

Rakas Helsinki, toivottavasti kuitenkin näemme pian!

Lue edellinenLue seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *