Sain Momondolta lahjaksi DNA-testin, jonka avulla pystyy selvittämään, mistä päin maailmaa sitä oikein kukin tulee ja mistä minä olen kotoisin. Kiehtova ajatus, että kuppiin sylkemällä voit löytää sukulaisia, joista et ollut aikaisemmin edes kuullutkaan tai opit ymmärtämään paremmin omaa taustaasi. Tieto lisää ymmärrystä. Näin ainakin itse ajattelen.

Pohdin tovin motiivejani ryhtyä tähän. Ehkä testin avulla voisin hakea vahvistusta omille tarinoilleni, joita olen kertonut itselleni jo 30 vuoden ajan. Siis siitä, mistä tulen ja kuka olen. Ehkä testi voisi todentaa arvojani tai näyttää oman ymmärrykseni rajoitteita. Pohdin, onko sillä edes väliä, olenko 100% suomalainen vai en? Muuttuuko kaikki vai muuttuuko sittenkään mikään, testin tehtyäni?

Mielenkiintoisinta testin tekemisessä oli nimenomaan käydä näitä edellä mainittuja kysymyksiä läpi. Oletin, ettei testin tulokset niinkään tule yllättämään minua tai jos tulee, en usko sen vaikuttavan omaan identiteettiini niinkään. Suomalaisuus kun ei katso ihonväriä, uskontoa, syntymätodistusta, kielioppia tai ylipäätään mitään todistelua. Itselleni suomalaisuus on enempikin se, mitä löytyy ympäriltä, miten ajattelemme toisistamme ja miten katsomme maailmaa. Suomalaisuuden määritelmä on täysi mahdottomuus, onhan meitä täällä jo noin 5,5 miljoonaa ja jokaisella varmasti oma näkemyksensä. Ehkä toiveissa oli ennemminkin saada jotain eksoottista verta syntyperääni.

Mietin testiä tehdessäni, mitä uutta voisin oppia itsestäni. Äkkiseltään ei tullut mieleen mitään suurta. Koen olevani, kiitos matkustamisen, avarakatseinen ihminen, joka suvaitsee erilaisuutta ja vaalii tasa-arvoa. Mutta missä määrin oikein? Kuinka rajoittunut olen tai toisin sanoen, missä menee esimerkiksi suvaitsevaisuuteni rajat? Monesti sitä suurentelee omia olettamuksiaan itsestään ja yliarvio kykyjään, kuten Mikael Jungner osoitti vastikään. Tutkijat kutsuvat tätä ylivertaisuusvinoumaksi. Jokainen meistä tuntuu olevan keskimääräistä parempi kuski liikenteessä. Tilastollisesti tämä ei kuitenkaan voi pitää paikkaansa. Aloinkin pohtimaan omien arvojeni todenmukaisuutta ja rajoitteisuutta. 
Mitään sen syvempää analyysia en kuitenkaan saanut aikaiseksi tässä casessa. On todella haastavaa ajatella omia ennakkoluuloja. Ne tulisi ennemminkin kohdata. Jonkun toiminnan kautta, kuten tällaisten testien. Ehkä jos testituloksissa olisi ollut jotain radikaalia, olisi sitä voinut kohdata jotain odottamatonta omassa ajattelussa. Omien ennakkoluulojen ja rajoitteiden kohtaaminen onkin hyvin opettavaista. Samaan aikaan raastavaa. ”Enhän minä ajattele noin!”.

Millaisia ennakkoluuloja te olette kohdanneet omassa ajattelussanne ja toiminnassanne? Onko teillä heittää jotain harjoitteita, joiden avulla pystyisi tunnistamaan omia ennakkoluuloja? Heitähän kommentilla jos on.
Lue edellinenLue seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *