Silmäkulmani ovat kostuneet viikon aikana jo niin moneen kertaan, etten ole enää pysynyt laskuissakaan mukana. Ratikassa, työpaikalla, keittiössä kokatessani, taksin takapenkillä. Tunnen jumittuneen palan kurkussani ja puren hampaita yhteen. Havahdun tuijottavani kaukaisuuteen. Hengitykseni on raskas mutta tasainen. Ilmassa on herkkyyttä ja melankolisuutta.

Tunnistan herkkyyden. Ehkä se on kaipuuta läheisyyteen. Tai sitten se on vain yleinen tunne epäoikeudenmukaisuudesta yhteiskunnassa, joka koskettaa ja riipaisee ihon alta. Toisinaan kylläkin mietin, johtuuko herkkyyteni tällä hetkellä jostain sellaisesta, mistä jään paitsi. Voiko elämässä saada kaikkea? Ei tietenkään voi, mutta onko jokin asia, mikä alitajunnassani on ja joka kaihoaa mieltäni. Voiko olla, etten vaan saa sanoitetuksi sitä itselleni, jolloin se on vain hähmäinen ajatus jossain kaukaisuudessa.

Tai sitten yksinkertaisesti luonnon ja ihmisten kauneus on se juttu, joka tällä hetkellä saa sydämeni sykkimään kiivaammin ja silmäkulmani kostumaan. Maria Veitolan äänikirja, tuntemattomien ihmisten hymyt ja hyvien huomenien toivotukset, nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ja postikortin kilahtaminen postiluukusta eteiseen. Piirre, josta erityisesti tykkään itsessäni, on herkkyys. Pienetkin asiat tuppaavat aiheuttaa suuriakin maanjäristyksen kaltaisia tuntemuksia kehossani. 

Syksy on tuonut tietynlaisen melankolisuuden elämääni. Hyvällä tapaa, näin ainakin haluan ajatella. En muista milloin olisin liikuttunut näin paljoa erilaisista asioista, mitä nyt olen viimeisten viikkojen aikana. Miesten tunteista puhuminen nousi Docventuresissa esille viime viikolla. Aihe, joka saa kerta toisensa jälkeen silmäkulmani kostumaan, samoin nyt, kun kirjoitan tätä kirjoitusta. Olen hirmu ylpeä Rikusta ja Tunnasta, kuinka vilpittömän aidosti he puhuivat tunteistaan niin suorassa TV-lähetyksessä kuin koko viikon ajan toimistolla. Herkkyys on ollut läsnä jokaisessa keskustelussamme ja huomaan, kuinka olen kantanut sitä mukanani ratikassa, taksin takapenkillä kuin keittiöveitsi kädessäni kokatessani.

”Tunnen eläväni!” Tämän kirjoitin muistiin yhtenä hetkenä, kun kyyneleet valtasi poskipääni. Sitä todella tunnen tällä hetkellä.

Kuvat: Joonas Linkola