Ajatuksia ja kuulumisia elämästä. Tervetuloa lukemaan! • PESOJOONAS

Häpeällä kuorrutettu homoseksi

20.10.20211.8.2023 Ajatuksia ja kuulumisia elämästä6 kommenttia

Laitamme viestiä anonyymisti. Sovimme paikan ja ajan. Saavun hänen luokseen. Emme vaihda sanoja vaan ryhdymme suoraan hommiin. Kiihkeästi. Toisinaan ilman suurta kiihkoa. Vain seksiä. Puhdasta nautintoa. Nautimme, jonka jälkeen poistun paikalta. Näimme uudestaan, jos näemme. Harvemmin kuitenkaan näimme toisten.

Häpeä taas oli joka kerta vastassa. Kerrasta toiseen.

Joka helvetin kerta.

Homoseksi ilman häpeää oli vierasta itselleni. Häpesin itseäni ja sitä mitä tein. Onnekseni häpeä oli minun. Kukaan ulkopuolinen ei nähnyt sitä, koska kaikki oli anonyymia tai ainakin kahdenkeskeistä. Hyvin peiteltyä. Ulkomailla seksin harrastaminen oli taas vapaampaa. Ihmiset olivat ohikulkumatkalla, minä mukaan lukien. Olin myös eri yhteiskunnassa: eri normit, eri moraalikäsitys. Se mikä tapahtui reissussa, jäi myös reissuun. Toki häpeä kaivoi tiensä esiin maanosaan katsomatta, ei tosin niin vahvana kuin Pohjolassa. Häpeä oli opittua meillä kautta historian. Ehkä muuallakin, mutta siitä en tiennyt. Tiesin, mitä se on Suomessa.

Seksuaalinen itsetuntemukseni oli rakentunut vuosien aikana ja häpeä kuului osaksi miesten välistä seksiä. Cruising-kulttuuri on osa homoskeneä. Kun seksiä ei ole laillisesti saanut harrastaa, on sitä harrastettu salaa, piilossa yhteiskunnan katseilta ja tuomitsemiselta. Vaikka nykyään lainsäädäntö antaa myöten miesten välisen seksin, asenteet ovat yhä olemassa.

”Ihmisen kehityksessä kasvuajan kokemukset muovaavat sisäistä seksuaalisuutta, jota aikuisena toteutamme omassa elämässämme ja parisuhteessamme. Häpeä aiheuttaa kontrollia ja kontrolli seksin aikana estää usein esimerkiksi vapaan nautinnon. Halusta, kiihottumisesta ja nautinnosta voi syntyä häpeän tunne.”
Väestöliitto

Olin 30 vuoden paremmalla puolen, kun harrastin ensimmäistä kertaa seksiä miehen kanssa ilman häpeää. Yhtenä kertana häpeä ei saapunut enää paikan päälle tuomitsemaan minua, sammuttamaan seksin tuomaa iloa ja nautinnon kokemusta. Se oli vapauttavaa. Tällaistako seksi voi myös olla, mietin.

Noin kymmenen vuoden ja usean seksikerran jälkeen pääsin irti häpeästä. Siitä häpeäloukusta, joka kytkeytyy meidän moraalikäsitykseen.

Kymmenen vuotta.

Häpeällä kuorrutettu homoseksi, pesojoonas, uhana design

En ole suoranaisesti kokenut tuntemattomien ihmisten katseita seksikertojeni jälkeen. Tunsin kylläkin katseet mielessäni, kun suuntasin vieraan ihmisen makkarista takaisin kotiini pesemään itsestäni kaiken ”lian” pois. Eihän kukaan ulkopuolinen ratikassa tai kadulla edes tiennyt minun harrastaneeni seksiä toisen miehen kanssa juuri ennen kyytiin nousemista. Ajattelin, että jos he vain tietäisivät, hämmentäisin heitä ja tekisin heidän olonsa epämukaviksi. Ja enhän minä sitä halunnut. Oli helpompi ottaa vastuu muiden tunteista ja omista teoista kuin vaatia oikeutta omalle nautinnolle.

Ihmisillä saattaa olla mitä erikoisempia käsityksiä miesten välisestä seksistä. Kuin nuolisi auringossa pehmenyttä tikkaria. Suklaajuna. Exit only. Nyrkkiä sisään ja ulos. Jotain pervoa. Nahkaa ja kapuloita. Ei niinkään kaunista, intiimiä ja nautinnollista. Syy tähän on varmastikin ihmisten tietämättömyys ja historian painolasti, opitut asenteet. Joten on ollut turvallisempaa peittää osa omaa seksuaalisuutta niin ettei se näkisi päivänvaloa ja joutuisi selittelemään. Toisin sanoen, tehdä asioita salassa, ilman ulkopuolisten tuomitsemista vaikkakin häpeän kera. Himo voittaa häpeän, ainakin hetkellisesti.

Kymmenen vuotta kuulostaa pitkälle ajalle, mutta samaan aikaan toppuutan itseäni ja mietin, että onneksi nyt jo. Nyt ymmärrän, ettei minussa olekaan vikaa, vaikken harrasta seksiä parisuhteessa naisen kanssa. Kelpaan tällaisena. En olekaan tehnyt mitään väärää nauttimalla seksuaalisuudestani sellaisena kuin se minussa on. Häpeä ei itse asiassa ollutkaan minussa, eikä se ollut minun, vaikka näin oli annettu ymmärtää ja sysätty päälleni.

Häpeällä kuorrutettu homoseksi, jonka kuorruttajana media toimii

Luin kesällä iltapäivälehden tekemiä juttuja ”dildometsästä”. Paikasta, jossa miehet harrastavat salaa seksiä keskenään. Paikalta oli löydetty patjoja, lehtiä ja ilmeisesti myös dildoja, joista saatiin kivan raflaava otsikko. Jutuissa viitattiin ”homoparkkiin”, Isokyrön alueen häpeäpilkkuun. Iltasanomat jopa lähettivät ”toimittajan” paikan päälle ihmettelemään paikkaa. Paikkaa, joka on juurikin sen salaisen sijainnin takia monille miehille turvallinen ympäristö toteuttaa seksuaalisuuttaan piilossa yhteiskunnan tuomitsevilta katseilta. Nauttia seksistä, kylläkin sillä uhalla, että jäävät kiinni ja menettävät kasvonsa. Alue on skutsissa, joten tuskinpa se, mitä siellä on tapahtunut, on haitannut tai satuttanut ketään ulkopuolisia. Tuskin ainakaan niin montaa, kuin tämän tyyppiset uutisoinnit satuttavat.

Jutun toimittelija tuskin itse on mikään homoseksin ystävä tai asiantuntija. Juttu on tuttuun ja totuttuun tapaan kirjoitettu hyvinkin asenteellisesti. Siihen on haastateltu pienen kylän ”Esson parlamentin” jäseniä, joiden röhinän voi kuulla heidän kommenteistaan. ”Uutisoinnissa” oikein mässäillään homojen kustannuksella niin, että hetero-oletettu voi tuntea itsensä paremmaksi. Juttu loppuu seuraavanlaisesti:

”Superpesiksessä pelaava JymyJussit on siis osittain Alapään Koiton hedelmä.

Tällä seikalla ei ole toki enää mitään tekemistä dildometsän kanssa.”

Hoh hoijaa.

Ajattelin, että olisin antanut palautetta iltapäivälehdille asiasta, mutta en vaan jaksanut. En saatana jaksa aina olla antamassa palautetta ja kehittämässä Suomen suurimpien mediatalojen osaamista seksuaalivähemmistöistä. Homoseksin negatiivinen uutisointi on arkea Suomessa. Pari kertaa vuoteen päästään kirjoittamaan ”suklaajunista” ja ”dildometsistä”. Antamaan kiekko lapaan pohjanmaalaisen kylän heteroukoille, jotka ovat kärppänä Facebookissa kertomassa, kuinka sairasta jengiä homot ovat. Homoseksi loistaa poissaolollaan, kun puhutaan iltapäivälehtien seksivinkeistä, -asennoista tai -fantasioista. Heteroseksistä kerrotaan nautinnon ja sen maksimoimisen kautta. Fantasioina, villeinä kesäöinä ja rohkeina kokeiluina.

Sen sijaan, että iltapäivälehtien toimittajat olisivat ruokkineet omaa uteliaisuuttaan ja tuottaneet heteroille lisää naurunaiheita, olisivat he voineet pureutua häpeään, mikä todennäköisesti on johtanut miehet anonyymeinä ”dildometsään”. Etsinyt vastausta vaikka seuraaviin asioihin: Missä kohtaa yhteiskunnassa ollaan menty vikaan, kun seksiä tulee mennä harrastamaan anonyymina metsään (toki jos se on se juttu, niin fine!)? Miksi miesten välinen seksi nähdään yhä homojen välisenä nautintona? Miksi toimittaja ei kysynyt Esson baarissa olevilta miehiltä, miten he omassa ympäristössään lisäävät hyväksyntää seksuaalisuuden kirjoa kohtaan tai sitä, miten heidän perheessä keskustellaan nuorten kanssa seksuaalisuudesta ja seksistä. Siitä, että seksi on muutakin kuin naisen ja miehen välinen yhdyntä. Tai toimittaja olisi voinut vaikka avata pandoran lippaan ja selvittää, miksi katsomme kapeakatseisesti parisuhteen ulkopuolista seksiä? Olettaen, että osa ”dildometsän” asukkaista on heterosuhteessa olevia ukkomiehiä, jotka haluavat myös muutakin, mitä kotona saavat.

Jos näin ”syväluotaavaan” journalismiin ei toimituksessa ole osaamista, voidaan palata tuttujen otsikoiden äärelle ja kirjoittaa jatkossa juttuja miesten välisistä fantasioista, seksiasennoista tai millaisia seuranhakualustoja meillä on miehille. Avartaa lukijoita tai antaa tilaa sateenkaarimiehille kertomalla, että miehetkin fantasioivat miehistä, harrastavat muissakin asennoissa seksiä kuin takaapäin tai käyttävät Tinderiä löytääkseen unelmien prinssin. Miksi uutismedioiden on vaikea puhua miesten välisestä seksuaaliterveydestä, seksuaalisesta itsetunnosta?

Tai toimittaja olisi vaan voinut jättää lähtemättä Tampereelta Pohjanmaalle ja katsoa vaikka Netflixistä Sex Educationin.

Häpeästä irti

Tällaiset uutisoinnit ovat osasyy häpeääni. ”Dildometsää” lukiessani häpeä valtaa taas mieleni. Kuulen kaiken sen naurun ja ulkopuolisten tuomitsemisen mielessäni, minkä se on aiheuttanut monissa lukijoissa. Dildometsä on yhtä kuin minä, ajattelen. Ihmiset nauravat dildometsälle, he nauravat minulle. Luen jodelista kuinka joukko homoja kertoo häpeävänsä homoja. Ei. Kenenkään ei tule hävetä omaa seksuaalisuuttaan. Suomen metsissä tuhannet heterotkin harrastavat seksiä. Heistä ei vaan uutisoida.

Kumma kyllä, tällaista homoihin kohdistuvaa uutisointia ei nähdä vahingollisena. Mutta se nähdään vahingollisena, että joku marjastaja saattaa törmätä metsässä seksiä harrastaviin miehiin.

Saattaa törmätä.

Iltalehden arkistoista löytyi myös juttu häpeästä: ”Häpeä vie ilon seksistä – näin olet hyvä seksikumppani.” Entä jos kuitenkin yhteiskunta ja ennen kaikkea media opettelisi olemaan viemättä iloa seksistä?

Ps. Iltapäivälehtien toimittajat, toivon ettette ota yhteyttä tehdäksenne juttua ”Somevaikuttaja harrasti seksiä ilman häpeää ensimmäisen kerran 30-vuotiaana”. Sen sijaan voitte tehdä juttuja homomiesten seksuaaliterveydestä.

Ps. Suosittelen myös kurkistamaan tämän jutun homoseksistä: Dear Eino, sattuuko eka kerta perseeseen?

Suomen kaunein koti vai kenties kauhein vuosimallia 2021?

10.10.202110.10.2021 Ajatuksia ja kuulumisia elämästä2 kommenttia

”Onko tässä Suomen kaunein koti vai kenties kauhein vuosimallia 2021?”

Hankittuani television ja maailman oltua ”suljettuna” tovin, olen huomannut valuneeni töllön äärelle aikoina ja hetkinä, jolloin en normaalisti kuluttaisi tv-viihdettä. Omistin TV:n asuessani Jyväskylässä vuoteen 2013 asti, kunnes muutettuani Helsinkiin luovuin siitä. Olin melkein seitsemän vuotta ilman televisiota, siitäkin huolimatta, että tein kolme vuotta töllöä työkseni. Viimeisen vuoden aikana olen kuronut kiinni menneiden vuosien menetettyjä TV-minuutteja, esimerkiksi katsomalla Suomen kaunein koti -ohjelmaa, jota vihaan ja rakastan. Rakastan päästä urkkimaan tuntemattomien ihmisten koteihin. Vihaan, kuinka tylsiä ohjelman kodit ovatkaan. Mustaa, valkoista, harmaan sävyjä ja ”väripilkkuja”. Yksittäisinä koteina tarkasteltuna kodit ovat kauniita ja varmasti asukkaidensa näköisiä. Kolmen jakson jälkeen sitä pohtii, kuinka monta perhettä voikaan asua samassa harmaassa laatikossa. Muuttuuko kauneus kauheudeksi ohjelman edetessä?

Naureskelinkin myös Instagramin puolella, että ohjelman kylkeen voisi tehdä juomapelin: joka kerta, kun mainitaan skandinaavinen, isot ikkunat, pelkistetty tai väriläiskä, tulee ottaa shotti. Moni teistä laittoikin viestiä, että sitähän olisi aivan seipäässä jo ennen ensimmäistä mainoskatkoa. Ohjelma toistaa pitkälti itseään.

Ohjelman ongelmallisuus, jos sitä voi siksi kutsua, on se, miten kapeaksi kauneus määritellään tai mielletään ohjelmassa. ”Kauneus on katsojan silmissä”, mutta jos silmien eteen ei tuoda mitään muuta kuin harmaa hirsisiä, isoilla ikkunoilla varustettuja omakotitaloja, jotka pursuaa sisustuslehdistä tuttuja design-huonekaluja, onko kauneus enää katsojan silmissä. Ohjelmaa katsoessa ihmettelen, onko tosiaan niin, että kaikki muut paitsi minä asuu valtavissa omakotitaloissa tai sata neliöisissä kaupunkilofteissa merinäköalalla. Eikö kaupungin vuokra-asunnot ole salonkikelpoisia ohjelmaan vai emmekö itsekään näe mahdollisena yhtälöä, että Suomen kaunein koti voisi olla vuokrahuoneisto kerrostalossa Salossa.

Harvat kodit varmastikaan näyttävät sisustuslehtien tai Pinterestin pinnatuimpien kotien kaltaisilta. Ja ne mitkä näyttävät, tuskin ovat niin persoonallisia, mitä me kuvittelemme. Itse elin pitkään harhakuvitelmassa sisustavani persoonallisesti, kunnes ymmärsin olevani osa Instagramin sisustustilien kuvavirtaa. Tässähän ei ole mitään vikaa. Rakastan kotiani ja sen kaikkia ”väriläiskiä”, suuria ikkunoita ja ennen kaikkea persoonallisuutta. Mitä edes tarkoitamme, kun puhumme persoonallisuudesta. Kenen vinkkelistä se on persoonallinen?

Oleellista on ehkä ymmärtää, mistä muodostuu käsitys kauniista ja persoonallisesta kodista. Oma käsitykseni persoonallisuudesta ei suinkaan ole syntynyt tyhjiössä, eli päässäni, vaan juurikin siitä, minkä näen omassa kuplassani saavuttamisen arvoiseksi. Mikä ylipäätänsä nähdään arvokkaana. Hay:n kynttilänjalka on coolimpi kuin Tokmannista ostettu vastaava. Viherkasvien rönsyilevä määrä tuskin on sattumaa. Olenko ostanut Artekin Tori-löydöt, jotta säästäisin rahaa vai jostain muusta syystä. Jne.

Siinä missä Maikkari etsii Suomen kauneinta, ja todennäköisesti kalleinta kotia, ajattelin omassa kanavassani ilmoittaa oman kotini mukaan skabaan, kylläkin sillä twistillä, että on myös mahdollista kotini olevan kauneimman sijaan kauhein. Kodin ”kauheutta” voi tarkastella ajallemme ominaisten sisustustrendien kautta: Kuinka monta ”must have -sisustuselementtiä” löydät kuvista? Tyhmän tästä kisasta tekee sen, kuinka ylipäätänsä kauneudella kilpaillaan. Mutta sehän ei tietystikään ole oleellista, sillä voittaja, Suomen kaunein koti, saa 10 000€ sisustusrahaa, jotta voi sisustaa kotinsa vielä kauniimmaksi. Toivottakaa siis onnea minulle!

Suomen kaunein koti?

Kyllähän Suomen kauneimmasta/kauheimmasta kodista tulee löytyä katseenvangitsija, graafinen matto ja anus-tyyny. Huomaa myös viherkasvien määrä.

Harvasta milleniaalin kotoa löytyy viherkasveja, mutta tässä kohteessa tuntuu olevan jo seuraavankin sukupolven viherkasvit. Kuvasta voit bongata myös omaperäisen Tokmannista kilpaa haetun kasvoruukku.

Voiko kotia edes kutsua skandinaaviseksi, jos sieltä ei löydy String-hyllykköä?

Makuuhuoneesta voit bongata asukkaan omaa taidetta, ja en suinkaan puhu graafisesta tanssijasta, vaan pandemia-aikana käydyn maalauskurssin teoksesta. Teoksen nimi on ”Sano mua taiteilijaksi!”.

Ihmetystä sisustuksessa herättää mustajakkara, jonka pohjasta ei löydy Artekin leimaa. Ihmetystä lisää myös taulu, jossa ei olekaan karttaa Jyväskylän kaupungista, vaan ”limited editions” juliste Alvar Aallon arkkitehtuurista. Tämän lähemmäksi Artekia emme vielä pääse.

Kerro sisustuksen avulla, kuinka rakastat matkustamista, olet ”kirja-influenceri” ja kaikkien kaveri.

Kodin ”väriläiskänä” toimii kellastuneiden lehtien lisäksi Kaisu Kaplinin taideteokset.

Alakertaan saavuttuamme bongaamme vihdoinkin ensimmäiset Tori:sta löydetyt Artekit. Huomaa myös rohkean villi pyöreän ruokailuryhmän käyttäminen sisustuksessa. Sanoisin, että kaukana käytännöllisyydestä ja ennen kaikkea tilaa vievä ratkaisu.

Avaruutta on haluttu korostaa uniikilla keittiöratkaisulla, poistamalla yläkaapit ja tuomalla tilalle anus-tyyny olkkariin. Huomaa myös yksityiskohta, kaukosäädin siellä missä sen kuuluukin olla.

Voiko koti olla Suomen kaunein, jos sieltä ei löydy kuivakukkia? Vuoden päästä kukat voikin sitten käyttää takan sytykkeenä. Keittiö itsessään on pieni pettymys, sillä avohylly suorastaan huusi Muumi-mukeja.

Eteisessä ja rappusten alla on käytetty rohkeutta ja valittu musta kaapisto. Ennen kaikkea kaappien tuoma säilytystila on briljantti juttu. Nyt on taas tilaa, jota täyttää kaikella krääsällä ja turhalla. Huomaa myös seinällä oleva naama. Vain Iltalehti on tainnut vasta kirjoittaa tästä nuoresta ”naamataitelijasta”, Armi Tevasta, jonka naamat viedään minuuteissa käsistä, kun ne saapuvat myyntiin.

#DIY #TILETABLE #2NDHAND #HELMIKORUT

Kohteessa on hyvin oivaltavasti haettu seinäkellosta samaa värimaailmaa suojaruukkuun.

Värejä on osattu muuallakin poimia sisustukseen kuin eteisessä.

Jos jäit kaipaamaan kylpyhuoneen esittelyä, suosittelen kurkkaamaan minkä tahansa kaupungin uudiskohteita tai juuri putkiremontoituja kerrostaloasuntoja niin löydät paljon kuvia kylppäristäni.

Nyt onkin tullut päättää tämän persoonallisen kodin esittely. Neliöt oli käytetty tehokkaasti, kompaktisti ja kaikki neliöt oli tosiaan käytössä. Koti oli väreistä huolimatta lämmin ja skandinaavinen. Koti näytti myös sille, että siellä ei ole uskallettu elää viikkoon ennen kuvausryhmän tuloa.

Jos en voita Suomen kaunein/kauhein koti äänestystä, voisin seuraavaksi harkita Remppaa tai muuttoa -ohjelmaa, jossa pääsen ottamaan Nordean korkea korkoisen kulutusluoton, muuttaakseni kylpyhuoneeni turkkilaiseksi spa:ksi, koska kuka käy enää kylpylässä, jos voi käydä spa:ssa.

Minun mielestä kotini on Suomen kaunein/kauhein.

Yksiön keittiöremontti ja mitä se maksaa – Esittelyssä kotimainen AINA-keittiöt

2.5.20212.5.2021 Ajatuksia ja kuulumisia elämästä6 kommenttia

Kaupallisessa yhteistyössä AINA-keittiöiden kanssa

Tässä se nyt on, uusi keittiöni! Ja eteinen! Huomatkaa huutomerkit. Täällä päässä ainakin ollaan innoissaan tästä muutoksesta, minkä koti koki parin viikon aikana. Haaveissa oli kokomusta keittiö ja eteinen, mutta suunnitelmat heittivät kuperkeikkaa, kiitos suunnittelija Kati Maajaakkolan IDEAA designista, joka rohkaisi kokeilemaan raikkaampaa ratkaisua.

Ennen kuin mennään itse keittiöön, moni on ihmetellyt ja kysellyt syiden perään: ”Eiks sun keittiö ollut aivan uus, niin miks remontoit sen?”. Hyvä kysymys ja keskustelunavaus. Asuntoni on uudisrakennus ja ostin asunnon sen ollessa jo valmis. Asunnon alkuperäinen keittiö oli ns. bulkkikamaa eli taloyhtiön jokainen keittiö muistuttaa toinen toistaan siitäkin huolimatta, että asuntojen koot vaihtelevat. Asunnon koon taas tulisi vaikuttaa siihen, kenelle asuntoja suunnitellaan. Keittiön suunnitteluvaiheessa tuskin on otettu huomioon asukasta/asukkaita ja hänen mahdollisia tarpeitaan. Esimerkiksi yksiöissä ja kolmioissa on monesti samankokoiset jääkaapit, liedet ja uunit vaikkakin oletettu asukkaiden määrä on eri.

Keittiöni osoittautuikin nopeasti epäkäytännölliseksi ja osittain ylimitoitetuksi näin pieneen asuntoon (33,5 neliötä + parvi). Samoin eteisen suunnittelu oli jäänyt puolitiehen ja hukkaneliöitä ja -kuutioita oli jätetty rappusten alle. Pienissä asunnoissa juurikin kuutiot merkitsevät. Hyvällä suunnittelulla ja toteutuksella pienikin asunto voi muuttua tilavammaksi.

Keittiön yksi isoimmista kipukohdista oli laskutilan vähyys, osittain johtuen isosta liedestä. Mikä siinä on, että yksiöihin automaattisesti asennetaan neljän paikan liesiä viemään laskutilaa? Alkuperäisen keittiön kuvia katsellessa voisi kuvitella, että säilytystilaa ainakin löytyy. Kulmakaapit kuitenkin söivät kuutioita itseensä, sillä kaapin perukoille oli melkein täysmahdottomuus päästä käsiksi, ilman että tyhjensi etualaa ensiksi. Alapuolella olevan kulmakaapin ritilähylly taas osoittautui haastavaksi, sillä ritilän päällä ei pysynyt kuin kattilat ja pannut, joita itselläni on ainoastaan kolme kappaletta.

Kuivauskaappi tuntuu myös olevan enemmän sääntö kuin poikkeus suomalaisissa keittiössä, siitäkin huolimatta, että uusiin asuntoihin asennetaan vakiona tiskikoneet. Miksi? Onko oikeasti niin, että tiskikaapin käyttökapasiteetti tiskikoneellisissa keittiöissä on yhä niin suuri, että ritilähyllyille kannattaa antaa näin paljon tilaa?

Uskon, että monet nykyiset keittiöratkaisut ovat pinttyneitä tapoja, joita kyseenalaistetaan aika vähän. Tästä hyvän esimerkin nosti esiin myös keittiösuunnittelijani Kati, joka kertoi, että yhä lapsiperheellisiin koteihin asennetaan monesti mikroaaltouuni ylähyllylle, jolloin lapset eivät yletä mikroon. Sen sijaan, että mikro löytäisi paikan vaikka alakaapista tai yhdistelmäuunista. Ihmisten elämäntyyli on myös kaupungistumisen myötä muuttunut, mutta keittiömme näyttävät yhä samalle kuin 90-luvulla.

Yksiön keittiöremontti, aina-keittiöt, pesojoonas, loft

Yksiön keittiöremontti: kokomustaa vai väreillä leikkimistä?

Uuden keittiön suunnittelussa keskiössä oli käytännöllisyys ja esteettisyys. Miten saada kuutiot paremmin käyttöön ja keittiö osaksi asunnon avaruutta ja yleisilmettä. Tähän haasteeseen keittiösuunnittelijalla oli kasapäin ratkaisuja. Kati kävi vierailemassa kotonani ja ymmärsi heti, mistä kiikastaa ja mitä haluan. Vinkkasin ujosti Katille muutamasta vähän värikkäämmästä keittiöstä, mutta fokus oli yhä kokomustassa kokonaisuudessa, joista minulla oli kasapäin näyttökuvia puhelimessa.

Keittiöremontti oli ensimmäinen isompi remontointiprojekti minulle, joten moni asia tuli uutena. Päädyin valitsemaan kotimaisen keittiötoimittajan AINA-keittiöt juurikin kotimaisuuden, mutta myös suositusten perusteella. Tämän myötä myös yhteistyömahdollisuus aukesi heidän kanssaan, kun molempien osapuolten intressit ja arvot kohtasivat. AINA-keittiöt toimittaa keittiöt nimensä mukaan AINA tilaustyönä, joten haastavampienkin remonttien toteutus onnistuu heiltä. Kalusteet tehdään Lapinlahdella ja ainoastaan mekanismit tulevat ulkomailta, koska niitä ei Suomessa valmisteta lainkaan.

Korkean huonekorkeuden ansioista asuntoni yleisfiilis on avara ja tätä avaruutta haluttiin lähteä hakemaan myös uudesta keittiöstä. Toiveeni oli, että päätyseinä tulisi tyhjäksi ja hyllytilaa lisätään rappusten alle. Halusin myös integroidun jääkaappipakastimen, joka päädyttiin siirtämään eteisen kaapiston jatkeeksi. Tämä mahdollisti vetolaatikkojen asentamisen jääkaapin vanhalle paikalle ja lisäsi myös laskutilaa rutkasti. Vetolaatikoiden kuutioita hyödynnettiin asentamalla aterimille oma vetolaatikko laatikon sisään. Briljantti idea! Edellisessä keittiössä aterimet eivät mahtuneet yhteen vetolaatikkoon, vaan aterimia ja lastoja oli useammassa laatikossa. Kulmakaappi otettiin kokonaan pois ja tilalle tuli pieni vetokaappi mausteille. Uunia siirrettiin lähemmäksi kulmaa, jolloin saatiin käytännöllisemmän kokoinen kaapisto uunin vasemmalle puolelle.

Osa saattaa kuvia katsellessa ihmetellä missä on mikro. Olimme suunnitelleet alunperin mikron laitettavaksi uunin viereiseen hyllyyn piiloon. Electroluxin (tuotteet saatu osana kaupallista yhteistyötä) valikoimasta löytyi erillisuuni, joka yhdistää kiertoilman, uunitoiminnot sekä mikron. Näin vapautui taas säilytystilaa, kun uuni ja mikro ovat yhdessä kompaktissa paketissa. Uunin korkeutta myös madallettiin, jolloin sen alle saatiin säilytystilaa paistinpannuille.

Keittiön värimaailmaan sain inspiraatiota Kaisu Kaplinin keittiöstä. Näytin Kaisun keittiötä Katille ja hän teki kokomustan lisäksi vaaleampia sävyjä sisältävän ehdotuksen minulle. ”Värikkäämpi” vaihtoehto tuntui alkuun villille ratkaisulle. Koin hankalaksi hahmottaa, miltä lopputulos näyttää osana muuta sisustusta ja miltä värit näyttävät eri valoissa. Vielä tilauspäivänä emmin kovasti vaaleamman keittiön suhteen, sillä sen hinta oli arvokkaampi kuin kokomustan. Hintaero johtui tasovaihtoehdoista, joita pompottelimme. Olin haaveillut mosaiikkibetonisesta tasosta ja Kati kaivoikin esiin Nordstockin valikoimasta löytyvän HI-MACS komposiittikivitason (saatu alennusta osana kaupallista yhteistyötä) ja se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Oikean tason löytyminen oli ratkaiseva tekijä keittiökokonaisuutta valittaessa.

Keittiön yläkaapin väriksi tuli puuteri ja alakaappi on sävyltään savi. Taso on Terrazzo Classico.

Eteisen hukkatila hyötykäyttöön

Eteiseen halusin linjakkuutta ja kaappien sisältöjen tehokkaampaa hyödyntämistä. Alkuperäisessä eteisessä ensimmäinen näky asuntoon astuttaessa, oli vaatekaapin sisältö. Oveton vaatekaappi eteisessä, miksi? Tämän lisäksi yksi kaapeista oli tehty siivouskaapiksi, josta puuttui hyllyt. Tila oli suunniteltu imurille ja sen letkulle. Omistan varsi-imurin, joka vie vähemmän tilaa kuin tavallinen imuri, joten en nähnyt tarpeelliseksi säästää koko kaappia siivoustarvikkeille. Lisäsimme kaappeihin hyllyjä, jolloin kuutiot tulivat paremmin hyötykäyttöön.

Eteisen kaappirivin jatkeeksi tuli matalampi kaapisto, joka lisää säilytys- ja laskutilaa. Uudistuksen myötä rappusten alapuolelle jäänyt tila saatiin huomattavasti paremmin ja tyylikkäämmin hyötykäyttöön ilman, että tilan tunne tuli ahtaamman oloiseksi. Päinvastoin!

Remontin myötä säilytystilan määrä kasvoi, vaikka voisi kuvitella sen vähentyneen, kun keittiön päätyseinässä on enää avohylly. Laskutilan määrä melkein tuplaantui jääkaapin paikan ja lieden vaihtamisen ansiosta. Hyvällä suunnittelulla ja toteutuksella saa samasta tilasta käytännöllisemmän, tilavamman ja silmää miellyttävämmän. Toki muutoksilla on myös hintalappunsa.

Miksi uusia uusi keittiö?

Vanhat keittiökaapit ja kodinkoneet saivat onnekseni uuden kodin Tori.fi kautta. Kaupanteko oli nopeaa ja mutkatonta. Sain muutaman kommentin jo, että eikö ole vastuutonta laittaa tuliterä keittiö heti vaihtoon. Kestävää se ei ole, siitä olen samaa mieltä. Kestämättömämpää on kuitenkin suunnitella ja valmistaa koteja sijoittajien intressit edellä ja olla ottamatta asukkaita mukaan suunnitteluprosesseihin. Kodit ovat tehty asumista varten, ei sijoittamista. Nämä kaksi asiaa ei tulisi kuitenkaan poissulkea toisiaan, päinvastoin. Viimeisen kahden vuoden aikana, kun olen etsinyt uudiskohdetta, olen huomannut kuinka kohteet muistuttavat toisiaan: ”tehokkaat” neliöt, pienet ikkunat, suorakulman muotoinen pohja ja valkoisen harmaat kylpyhuoneet. Asumisen laatutekijöistä kirjoitettiin maaliskuussa myös Helsingin Sanomissa, suosittelen lukemaan. Ei ole siis samantekevää millaisia koteja meille rakennetaan.

Onko sitten rahallisesti fiksua uusia uutta keittiötä? En usko keittiöremontin nostavan asunnon arvoa samassa suhteessa mitä se kustansi. Mutta ajatus siitä, että omaa asumisviihtyvyyttä tulisi ajatella pelkästään rahan kautta, ei puhuttele minua. Vietämme suurimman osan elämästämme kotona sisätiloissa. Pandemian aikana kodissa käytetty aika on lisääntynyt entisestään. Kodista on tullut itselleni paikka, johon haluan investoida ja johon myös pystyn investoimaan. Uuden keittiön ja eteisen tuoma helpotus arkeen sekä esteettisyys ovat asioita, jotka saavat hymyn huulilleni. Tuntuu jokseenkin hassulle miettiä, että sitten jos päädyn myymään asunnon, teen tappiota keittiöremontin myötä, sillä se ohittaa kaikki ne eletyt hetket, jotka keittiö on mahdollistanut.

Mutta millaisia fiiliksiä uusi keittiö ja eteinen teissä herättää? Itse olen super onnellinen muutoksesta. Onko teihin iskenyt remonttikuume koronan aikana? Itsehän voisin kerran kuukauteen remontoida tai tehdä DIY-projekteja. Jos haluat lisää keittiöinspiraatiota, kurkkaa AINA-keittiöiden kuvagalleriaan ja inspiroidu!

Yksiön keittiöremontti pähkinänkuoressa

Suunnitteluajan sopiminen AINA-keittiöiden yhteistyökumppanin IDEAA Designin Katin kanssa. Suunnitteluaika oli maksuton.
Ensimmäinen suunnittelutapaaminen tapahtui kotona kohteessa.
Inspiraatiokuvien kerääminen ja tarpeiden kartoittaminen.
Toisessa tapaamisessa Kati esitteli ensimmäiset luonnokset uudesta keittiöstä. Tämän yhteydessä oli mahdollisuus saada mallikappaleita ovista ja niiden sävyistä kotiin katsottavaksi.
Mahdollisten muutosten tekeminen suunnitelmiin, jonka jälkeen keittiö laitettiin tilaukseen.
Kati suositteli urakoitsijaa ja päädyin Taloverstaan Lukasziin. Iso suositus!
Lukasz suositteli putkaria ja sähkäriä, joiden kanssa hän koordinoi remonttia.
Lukaszilta tuli selkeät ohjeistukset ja aikataulut, miten remontti etenee. Häneltä tuli myös näkemystä, miten erilaisia suunniteltuja valintoja kannattaisi toteuttaa käytännössä.
Lukasz hoiti myös lisämaksusta vanhan keittiön purkutyöt.
Taso tuli Nordstockilta ja heidän puusepät tulivat tekemään tarkistusmittauksen ennen tason toimittamista.
Keittiötehtaalla tapahtuneen virhemitoituksen myötä keittiön valmistuminen viivästyi hiukan.
Lukasz viimeisteli keittiön ja lupasi tulla vielä samaan hintaan asentamaan eteisen peilin, kun se saapuu.
Onnellinen keittiön omistaja keittää ensimmäiset aamukahvit uudessa keittiössä.

Yksiön keittiöremontti kuluineen ja tuloineen

Kulut

Kaapit ja eteisen taso 6400€ (sisältää suunnittelutyön)
Urakoitsija 2760€ (sisältää purkutyöt)
Sähkötyöt 599€ (sisältää myös kattokiskon materiaalit ja asennuksen)
Putkityöt 393€
HI-MACS-taso noin 3000€ (asennus kuuluu hintaan)
Kodinkoneet 2537€
Valaisimet 140€

Tulot

Vanhat keittiökalusteet ja kodinkoneet 2000€

Yhteensä

13 689€

Villivihanneksia, negatiivisuutta ja DIY-laattapöytä – Kuulumisia Tampereelta!

26.4.202126.4.2021 Ajatuksia ja kuulumisia elämästä0 kommenttia

Terveiset täältä DIY-projektien, valmistuneen keittiöremontin ja sohvatyynyjen uumenista. Työnsin blogin tarkoituksella syrjään toviksi ja mietin yhä kaivanko sitä esiin. Motivaatio kirjoittamista kohtaan ollut kateissa jo jonkin aikaa, sillä sisältöjä tulee tuotettua niin monessa eri muussa muodossa ja tuutissa. Sitä tulee tartuttua niihin sisältömuotoihin, jotka ovat mielekkäitä ja nopeita tehdä. Mähän en suoranaisesti myöskään tykkää kirjoittamisesta. Kirjoitan, koska se on paras tapa opetella suomen kieltä ja kirjoittamista. Muutama vuosi takaperin tein töitä, joissa juuri kieliopilla ja kirjoittamisella oli suurempi rooli. Nykyään kun teen yrittäjänä itselleni hommia, ei kyvykkyyden kehittäminen, tässä tapauksessa kieliopin, ole ollut päällimmäisenä enää mielessä. Fokus on ollut aivan muissa jutuissa.

Miksi sitten selittelen tätä kaikkea? Tämä kaikki liittyy yleisesti omaan työhöni ja sen tulevaisuuteen. Olen pohtinut jo hyvän tovin, kuinka pitkään haluan tehdä someammattilaisen hommia. Mitä uutta ala voi tarjota minulle? Mikä innostaa tulevaisuudessa ja millaisia haasteita työ tuo tullessaan? Tällä hetkellä olen istunut sohvalla ja odottanut jonkinlaista muutosta työhöni. En välttämättä suurta, mutta edes pientä muutosta. Odottavan aika ei ole vielä käynyt pitkäksi, joten saa nähdä jääkö tämä odottaminen odottamisen tasolle. Huomaan kuitenkin ajatusprosessin olevan käynnissä, joten sen myöten jotain uutta on varmasti tulossa.

Koti näyttää kodille!

Hiukan pitkittynyt keittiö-eteisremontti on vihdoin valmis ja pääsen kohta esittelemään teille miltä täällä oikein näyttää. Eilen illasta, kun sain siivottua keittiön kuvauskuntoon, tunsin suurta ylpeyttä. Piru vie millainen lopputulos! Koti todenteolla näyttää kodille. Laitoin Yaelille viestiä, että enää puuttuu mies ja hänen tavaransa. Meillä on haaveena, että molemmissa kodeissa olisi molemmille tärkeitä asioita esillä. Tällöin esineet olisivat myös muistuttamassa toisen läsnäolosta, etenkin silloin, kun mieli saattaa olla maassa tai on muuten hektistä aikaa. Mutta myös sen takia, että koti tuntuu kodille molemmissa maissa molemmille osapuolille.

Keittiöremontin valmistuttua ja kelien lämmetessä seuraava tuunauskohde löytyy etupihalta. Vihdoinkin minulla on pieni oma piha, kylläkin pelkkää laattaa ja kiveä, mutta piha se on sekin piha. Odotan sormet syyhyten, että pääsen istuttamaan hyötykasveja ja nauttimaan aamukahvit ulkona. Kylvin jo ison kasan niittykukkia ruukkuihin ja manifestoin mielessäni, että kesäkuun kohdalla voin juosta ruukkujen keskellä ilkosillani, vapaana ja villinä. Pahoittelut naapurit!

Pelastin viime syksynä työmaa-alueelta yhden ison muoviruukun ja mietin, että onkohan mahdollista istuttaa puu tähän ruukkuun. Olisihan se överiä, jos omalla laatoitetulla pihalla olisi vaikka kirsikkapuu. Voi toki olla koivukin. Jokin joka kasvaa 2-3 metriä korkeaksi ja luo varjoja alleen. Kaikki vinkit pihan sisustamiseen otetaan vastaan!

DIY-laattapöytä

Viime vuoden kansalaisopiston puutyökurssi sai omanlaisensa jatko-osan, kun törmäsin Instagramissa mosaiikkilaatoilla päällystettyihin pöytiin ja tasoihin. Yhdestä kun tykkäsi, algoritmit alkoivat tunkemaan vastaavanlaisia kuvia feediini. @midcentury.brick -tilin kohokohdista löytyy ohjeet laatoitetun pöydän tekemiseen. Bongasin Torin kautta muutamalla eurolla kaksi Lackin pöytää, joihin on helppo tuunata laatoitus. Ja kun sanon helppo niin sitä sen on, JOS vaan panostaa laadukkaisiin työkaluihin. Esimerkiksi laadukkaaseen liimapistooliin tai laastin levittämiseen tarkoitettuun lastaan.

Pöydät valmistuivat alle viikkoon ja onhan ne törkyhienot! Parasta on, että niissä näkyy oman kädenjälki, niin kuin kuuluukin. Olisin halunnut tehdä värikkäät pöydät, mutta värikkäiden laattojen toimitusajat olivat useita viikkoja ja hinta noussut entisestään. Uusien mosaiikkilaattojen neliöhinnat yllätti minut. Pitää jatkossa pitää silmät auki, kun käy kierrätyskeskuksissa, joissa hinnat ovat varmasti alhaisemmat. Saumalaasteja saa myös monilla eri väreillä, mutta nämä ovat yleensä tilaustuotteita, joten päädyin hätäisenä ottamaan tummanharmaata K-raudan hyllystä. Vaaleansininen tai -punainen olisi ollut myös aika mässy!

Negatiivisten tunteiden vallassa

Kaiken tämän touhuamisen ja tulevaisuuden hahmottamisen keskellä olen myös huomannut oman negatiivisuuteni. Alkuun paheksuin itseäni, että pitääkö olla näin negatiivinen. Käänsin negatiiviset ajatukset positiivisiksi tai neutraaleiksi. Muutama seuraajakin huomautti negatiivisuudestani. Mutta miksi sitten peittää negatiivisia tunteita tai negatiivisuutta? Olen kerran sairastanut lievän masennuksen ja silloin sain kuulla, ettei olisi koskaan uskonut minusta, että olen lievästi masentunut, kun olen aina niin positiivinen. Niin, tässä piilee myös osasyy masennukseen. Kun alkaa peittelemään omia tunteitaan sen takia, kun ihmiset ovat tottuneet näkemään minut jonkunlaisena, on itse asiassa jokseenkin toksista. Eihän me ihmiset olla tietynlaisia vaan hyvinkin monivivahteisia ja -ulotteisia, muuttuvaisia ja ennen kaikkea inhimillisiä ihmisiä. Rusinat pullasta ei toimi ihmissuhteissa.

Totta kai sitä haluaa olla positiivinen tai positiivisempi. Siihen tähtään ainakin omassa elämässä. Välillä vaan on hyvä hyväksyä reaaliteetit, kuten oma jaksaminen tai maailmanlaajuinen pandemia, ja antaa kaikkien tunteiden tulla ulos. Tunteet ovat aina ohimeneviä. Ne tulevat ja menevät. Hyvä olisi hahmottaa mistä tunteet tulevat. Päästä käsiksi juurisyihin ja ylipäänsä mistä tunteesta on kyse. Turhautumisesta, ärtymyksestä, epäoikeudenmukaisuudesta, väsymyksestä.

Sanoinkin ystävälleni, jonka kanssa juttelimme tästä aiheesta, että tiedostan negatiivisuuteni, mutta aion myös elää ja näyttää sen tuomat tunteet. Ei se minustakaan aina tunnu kivalle nalkuttaa tai turhautua joutavanpäiväisistä asioista. Tiedän kuitenkin omasta historiastani, että parempi nyt purkaa tunteet ulos, kuin antaa niiden patoutua.

Villivihanneskurssille ja sassiin!

Muistatteko, kuinka viime keväänä matti myöhäisenä heräsin keräilemään nokkosia talteen ja pohdin, mitä kaikkea luonnosta voisi varastoida purkkiin? Tänä vuonna sain testiin Ripauksen parempi villivihanneskurssin. Kurssin on tehnyt Turun sympaattisimman kahvilan pitäjät Eetu ja Annika Cafe Victorista. Tutustuihin heihin viime kesänä ja vitsit miten ihania tyyppejä.

Vaikka viikonloppuna satoi vielä räntää, luonto alkaa heräilemään kovaa vauhtia. Tämän viikon projektina on käydä kurssin sisältöjä läpi, pohtia, mitkä luonnon yrtit ja vihannekset voisivat toimia minulle. Mikä resonoi ja mikä ei. Kerätä tietoa ja intoa toukokuun metsäretkille. Harjasin juuri Martenssit ja kaivoin tuulipuvun takin kellarista esiin, joten villivihannekset, täältä tullaan!

Kurkkaa kurssitarjonta uteliain mielin ja lähdetään yhdessä metsään keväällä.

Ihanaa viikkoa teille,

Joonas

Kuka määrittää kodin ja perheen?

31.3.202131.3.2021 Ajatuksia ja kuulumisia elämästä5 kommenttia

Vuosi sitten, kun hallitus rajoitti liikkumista Suomen rajojen sisä- ja ulkopuolelle muusta kuin välttämättömistä syistä, olen joutunut käymään itseni ja ulkopuolisten kanssa keskusteluja, mitä ovat nämä syyt. Viime kesän kynnyksellä soitin Rajavartiolaitokselle kysyäkseni aiheesta lisää. Perhesyyt olivat niin sanottujen sallittujen eli välttämättömien syiden listassa. Kysyin virkailijalta, miten he määrittelevät perheen. Tähän en saanut suoraa vastausta vaan jäimme molemmat ihmettelemään tätä. Ja ymmärsin tuolloin, että kaikki rajoitukset ja suositukset olivat tulleet ryminällä, joten ehkä vastaus kirkastuu ajan myötä.

Tultuani viikko sitten Suomeen, kohtasin vastaavanlaisen tilanteen Tullin satunnaistarkastuksessa. Virkailija ei meinannut ymmärtää, että olin tulossa Hollannin kodista Suomen kotiin. ”Niin mutta missä sinun oikea kotisi on?”, kuului virkailijan ihmettely. Tätä samaa ihmettelyä on käyty vuosien ajan jo monien mökkiläisten kanssa, sillä Suomessa ei voi olla kuin yksi virallinen kotiosoite, vaikka asuisit puolet vuodesta mökkipaikkakunnalla ja puolet vuodesta ”ensisijaisessa” kodissa. Lainsäädäntö ei nimittäin taivu kahteen eri kotipaikkakuntaan.

Kun ilmoitin lähteväni Hollantiin puolisoni luo, meidän toiseen kotiimme, osa seuraajistani ei voinut hyväksyä tai ymmärtää päätöstäni. Kuulemma se oli vastuutonta, ajattelematonta ja tekopyhää minulta. Pohdin mielessäni, kuinka monelta meistä on kielletty kotiin meneminen pandemian aikana. Yritin kuunnella kyseenalaistajien ja tuomitsevien ihmisten ääntä: miksi he eivät ymmärrä tilannettani?

Suomalainen perhe nojaa pitkälti konservatiivisiin arvoihin, joista heteronormatiivisuus on vahvin. Koti on yleensä paikka missä perhe, yksin asuva sinkku tai kaveriporukka asuu. Perheellä taas viitataan yhdessä asuviin ihmisiin. Perhe nähdään usein yksikkönä, johon kuuluu kaksi aikuista ja lapsi tai lapsia eli ydinperhe. Tämän määritelmän rinnalle on myös tullut uusioperheet ja yksinhuoltajaperheet. Perhekäsityksen ulkopuolelle tosin tuntuu jäävän moni muu vaihtoehto.

Käsitteet apilaperhe ja kumppanuusvanhemmat ovat hitaasti yleistyneet keskusteluissa ja mediassa, ja tekevät kiilaa ydinperheajattelulle. Ensimmäiset homopariskunnat ovat myös saaneet adoptio-oikeuden. Näissä kolmessa eri perheellistymismuodossa ytimessä on kuitenkin lapsi. Voiko siis kaksi homomiestä muodostaa perheen ilman lasta? Voiko kaksi eri maassa asuvaa homomiestä olla perhe? Jos voi, missä heidän koti silloin on? Mikä sittenkin määrittää kodin?

Yleensä kodilla viitataan vakinaiseen asuntoon. Mikä taas herättää kysymyksen, miten määrittelemme vakituisen? Onko vakituista se, ettei tiedä mahdollisesta muutoksesta? Entä jos puolet vuodesta asuu toisessa kodissa ja puolet toisessa. Kumpi näistä on vakituinen silloin?

Jos taas vakituinen koti määritellään kotiosoitteen mukaan, miten me tulkitsemme eroperheiden lapset, joilla voi (korjatkaa jos laki on muuttunut) olla vain yksi virallinen kotiosoite. Ensisijainen eli ”virallinen” koti lähivanhemman luona ja etävanhemman luona on sitten mikä koti. Noh, lapsen kohdalla moni meistä varmasti yhtyy minuun, että lapsella on tällöin useampi ”virallinen” koti, jotka voivat olla lapselle yhdenvertaisia, vaikka lainsäädännöllisesti tämä ei ole mahdollista.

Entä sitten ne pariskunnat, joilla ei ole lasta ja eivät halua syystä tai toisesta asua saman katon alla, ovatko he perhe. Onko heillä molemmilla omat kodit, vaikka he viettäisivät puolet vuodesta aina toisen luona? Vai onko heillä kaksi yhteistä kotia? Vaikuttaako kodissa vietetyn ajan määrä siihen, onko se koti? Aihe herättää tuhottoman paljon kysymyksiä ja varmasti hyvin kirjavan määrän vaihtelevia vastauksia. Kuka viime kädessä määrittää kodin ja perheen?

Väitän, että perhe käsitteenä on monelle meistä kapea. Monesti perhe nähdään juuri sellaisena kuin se on näyttäytynyt itselle. Osalla perhekäsitys on laajentunut sitä mukaan, millaisia perheitä omassa lähipiirissä tai arjessa on tullut vastaan. Homoseksuaalina sitä on joutunut luomaan perhekäsitystä tyhjän päälle, sillä mediassa eikä lähipiirissäni ole ollut kahden miehen perheitä – lapsilla tai ilman. Huomaan, että teen tätä samaa luomistyötä (kuulostipa jumalalliselle) etäsuhteen kanssa, kun pitää miettiä, millainen meidän suhteemme on ja missä on kotini.

Yksi yleisimmistä parisuhteeseeni liittyvistä kysymyksistä, niin tuntemattomilta kuin tutuilta, on, että milloin me muutamme yhteen Yaelin kanssa. Olemmeko suunnitelleet jo yhteen muuttamista? Tiedostan miksi tätä kysytään, mutta samaan aikaan kysymys pitää sisällään vahvan oletuksen, että pariskunnat ja perheet asuvat aina saman katon alla yhteisessä kodissa.

Kuljettaessa kahden maan välillä, matkalaukut ovat kovin tyhjät, sillä molemmista kodeista löytyy meille molemmille tarvittavia tykötarpeita, kuten vaatteita. Tottakai toisen maan koti koostuu pitkälti toisen omaisuudesta ja ennen kaikkea historiasta, mikä linkittyy omaisuuteen. Historia taas luo tunnesiteitä esineille ja asioille, jonka kautta syntyy kodin tunne. Kotia ei kuitenkaan voida määrittää omaisuuden ja tunnearvojen mukaan. Kaikki kun on katoavaista. Toki kotiin liittyy myös jaetut kokemukset, ei pelkästään fyysinen omaisuus.

Koti on osa meidän kaikkien identiteettiä, joten ei ole yhdentekevää, miten se määritellään. Meille koti näyttäytyy paikkana, jossa me asumme yhdessä. Yhdessä kahdessa eri kodissa. Vietän suurimman osan ajastani Tampereen kodissa. Se ei kuitenkaan tee Hollannin kodista millään tapaa toissijaisempaa tai toisarvoista. Molemmat kodit ovat meille tärkeitä, joten tuntuu hassulle, että lainsäädännön ja muiden ihmisten edessä joudun arvottamaan kumpi koti on arvokkaampi.

Meille kaksi kotia on osoittautunut hyvinkin luontevaksi vaihtoehdoksi, emmekä ole hetkeen miettineet samaan maahan muuttamista. Käytännön kautta katsottuna samassa osoitteessa asuminen olisi varmasti kätevämpää. Toki kätevyys ei ole lupaus onnesta tai helpommasta arjesta. Vaikka asuisimme samassa maassa, pohdituttaa silti, asuisimmeko samassa osoitteessa vai voisiko kahden osoitteen asuminen olla meidän juttu. Mitä sellaista kaksi erillistä kotia voisi tarjota parisuhteelle mitä yksi koti ei voi mahdollistaa?

”Home is where your hearth is”-klisee pitää kaikessa siirappisuudessaaan omassa tilanteessani paikkaansa. Sydämeni sykkii Tampereella ja Den Helderissä. Se, että yleisesti koti ja perhe mielletään tietynlaisiksi, ei se saa poissulkea muita mahdollisia tapoja olla ja elää perheenä. Perheiden moninaisuus on kasvava asia, jonka kasvua tulisi mahdollistaa niin lainsäädännöllä kuin jokaisen meidän asenteilla ja suhtautumisella. Jos jokin asia tuntuu itselle vieraalle tai vääränlaiselle, toiselle se voi olla normi. Omaa ymmärrystä voi ja pitää laajentaa uteliaisuudella, kysymällä ja omien ennakkoluulojen tunnistamisella.

PS. Isyys on homojen hommaa -kirjoitus liittyy myös tähän aiheeseen. Kurkkaa myös se kirjoitus, jos kiinnostuit.

Kuulumisia Hollannista

14.3.202114.3.2021 Ajatuksia ja kuulumisia elämästä0 kommenttia

Moikka pitkästä aikaa!

Tuntuu, että aika on mennyt hurjaa vauhtia. Ja samaan aikaan tuntuu, että aika matelee, kun mitään ei oikein tapahdu. Toki viimeiset kolme viikkoa on tapahtunut, vähän liikaakin. Elämä otti ja pysähtyi hetkeksi. Takana on intensiivinen saattohoitojakso Hollannissa, minkä aikana mietin paljon kuolemaa ja sen jälkeistä ikuisuutta. Kuinka viimeisen henkäisyn jälkeen kaikki on peruuttamatonta ja samalla niin pysyvää. Kuoleman käsittäminen on itselleni hankalaa ja vaikeasti ymmärrettävää. Liikaa kysymyksiä ilman vastauksia. Oho, aika syvän synkkiin tunnelmiin mentiin heti.

Ajattelin, että voisin kirjoittaa kuolemasta erikseen kirjoituksen myöhemmin. Sitten kun aika on oikea. Sen sijaan voisin avata kuulumisia täältä Den Helderistä, Hollannista. Mitä kuuluu?

”Oon vähän huolissani susta” kirjoitti rakas ystäväni minulle viikko ennen kuin ostin lennot Hollantiin. Purskahdin välittömään itkuun luettuani viestin, niin kuin teen nytkin, kun luen viestiä uudestaan. Olin puristanut mailaa tiukasti jo useamman kuukauden ajan. Kamppaillut todellisuutta vastaan. En ole suostunut hyväksymään nykyistä pandemiaa ja sen luomia olosuhteita, vaikka tätä paskaa on kestänyt jo vuoden. Laittanut kampoihin ja uskotellut etten taivu millään. Pysäytän kyllä virtaavan joen ja jaksan laittaa vastaan niin pitkään kuin on tarvetta.

Vielä jaksaa!

Jaksaa.

Ja jaksaa.

Tunnistin itseni ystäväni tulkinnoista ja huolenpidosta. Olin jollain tapaa huojentunut, ettei minun tarvinnut sanoa sitä ääneen. Siis sitä etten saatana enää jaksa tätä puristusta. Sain luvan olla vihainen ja pettynyt. Ahdistunut, kun koko elämäntapani ja haaveeni olivat vastatuulessa ja ristiriidassa sen suhteen, mitä ihmisten odotetaan elävän. Olisikin paljon helpompaa, jos voisi luopua omista arvoista ja elää normaaliin tapaan omia haaveita ja odotuksia todeksi pandemiasta huolimatta. Mutta ei. Olen yrittänyt elää parhaani mukaan rajoituksia noudattaen, niin kuin varmasti moni muukin teistä. Sillä on myös oma hintansa – jaksaminen.

Ystäväni tulkitsi aivan oikein minua. Olin vihainen. Halusin pysyä niskan päällä ja hallita tilannetta. Todellisuudessa pandemia ja sen tuomat rajoitukset ovat hallinneet minua jo pitkään. Etenkin parisuhdettani. Näimme ennen Hollantiin tuloani toisiamme viimeksi lokakuussa. Noihin neljään kuukauteen mahtui kahdet hautajaiset, joulu, uusivuosi, Yaelin syntymäpäivät ja monet haudatut haaveet yhdessäolosta. Vuodenvaihteen jälkeen emme edes halunneet luoda tulevaisuuden suunnitelmia enää, koska emme kestäneet jatkuvia pettymyksiä. Kun käsittelimme puhelimen välityksellä meille rakkaiden ihmisten poismenoja, päätimme ettemme halua surra enää kolmatta kertaa erillään. Se olisi aivan liikaa.

Ja niin pidimme lupauksen.

Saavuttuani Den Helderiin kaikki oli muuttunut. Kadut olivat tyhjillään, ravintolat ja kahvilat olivat sulkeneet ovensa ja ulkonaliikkumiskielto astui voimaan kello 21. Samalla meille tärkeä ihminen saapui kotiin viimeiselle matkalleen. Tuntuikin jokseenkin turhauttavalle ja paikoitellen kohtuuttomalle kuulla tuntemattomien ihmisten kertovan minulle, kuinka eivät hyväksy tai ymmärrä minun matkustamista pandemian aikana ulkomaille, kun sitä ei suositella. Samaan aikaan matkustamiseni Helsinkiin tai Jyväskylään tuntui olevan ok, vaikken kantanut mukanani kahta negatiivista koronatestitulosta.

Ei hätää, en hae hyväksyntää tai ymmärrystä tuntemattomilta ihmisiltä. Hain neljän kuukauden ajan hyväksyntää itseltäni, minkä seurauksena olin rikki. Olen yhä eksyksissä sen suhteen, mikä on oikein ja väärin. Onko oikein matkustaa korona-aikana ja mikä on välttämätön syy matkustelulle. Yritin keskustella minun kanssa eri mieltä olevien kanssa somessa aiheesta, mutten koskaan saanut vastakaikua tai kuullut perusteluja, miksi liikkumiseni toiseen kotiini Hollantiin oli väärin. Kiitos niille kahdelle ihmiselle, joiden kanssa jaoin eriävän näkemyksen aiheesta ja keskustelu eteni edes hiukan. Olimme ainakin siitä samaa mieltä, että olimme eri mieltä.

Kaiken hämmennyksen ja surun keskellä pystyin hengittämään vapaammin kuin ollessani yksin Suomessa. Olin turkasen väsynyt tänne saavuttuani. En edes tiennyt kuinka väsynyt olin. Nyt saan olla väsynyt ja se on helpottavaa. Tällä hetkellä riittää, että voi olla läsnä toisen vierellä. Etäsuhteen ehdoton haaste on läsnäolossa ja siinä, kuinka paljon se ottaa aikaa ja energiaa. Voiko edes olla täysin läsnä puhelinyhteyden välityksellä?

Väsymystä koetteli saattohoitoprosessi. Toisten ihmisten tunteiden kannattelu ja surussa rämpiminen ovat henkisesti raskasta. Samaan aikaan surun keskellä ihmisyys tulee aivan eri tavalla esiin. Kuoleman tuoma suru riisuu ihmisen. Kuin kuorisi sipulia ja näkisi ihmisessä hänen syvimpänsä, sen mitä kaikki me yritämme suojella. Elämän edessä polvillaan oleminen tuo esiin elämän rikkaudet, joista yritän muistuttaa jatkossa itseäni yhä useammin.

Kevään merkit

Pakkasin rinkkaan lämpimiä vaatteita ja otin untuvatakin mukaani, sillä Hollantiin oli satanut lunta ja ihmiset luistelivat kanaaleissa. Talvi oli virallisesti saapunut myös tulppaanipelloille. Kylläkin paikallinen talvi kesti sen viisi päivää ja lumet sulivat juuri saavuttuani Schipolin lentäkentälle. Lämpötila nousi hetkessä 15 asteeseen. Hikoilin villaneuleessani ja untuvatakissa rinkkaselässä lentokentän junaterminaalissa. Kevät saapui rytinällä.

Rakastan kevättä. Luonto herää henkiin. Tapahtui mitä tahansa, niin luonto puskee uutta silmukkaa puiden oksiin ja krookukset puhkeavat kukkaan. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Luistelu kanaaleissa jää odottamaan vuoroaan tulevaisuudessa. On ollut ihanaa nauttia keväisistä kävelyistä ja kuunnella lintujen ääniä. Den Helder on merenrantakaupunki, joten tuulen pauhatessa, kuulee meren kohinan satojen metrien päähän. Raikas meri-ilma kaivautuu hengityksen mukana keuhkoihin.

Kevät on myös herättänyt minut talviunilta. Ainakin merkkejä heräämisestä on. Tunsin viikko sitten pitkästä aikaa perhosia mahanpohjassa, kun pelkästään ajatuksen tasolla pohdin mahdollista projektia keväälle. Olin jopa niin täpinöissäni, että yhtenä yönä ei meinannut uni tulla lainkaan. Ajatellessani aihetta, koen koko vartalossani väreitä. Olen superonnellinen tästä tunteesta. Tunne on merkki siitä, että jaksaminen mahdollistaa innostumisen. Jos jotain pakkaan kotimatkalle mukaani, on se kevään tuoma piristyminen ja rakkauden tuoma lämpö.

Terveisiä Suomeen!

Missä vaiheessa huomasin olevani homo?

18.1.202118.1.2021 Ajatuksia ja kuulumisia elämästä, Miehisyys0 kommenttia

Juteltiin yksi päivä Yaelin kanssa seksuaalisuudesta ja hän kysyikin minulta, missä vaiheessa huomasin olevani homo. Sama kysymys nousi esiin eilen, kun kysyin teiltä sisältöehdotuksia. Kysymys on siitä mielenkiintoinen, että lähtöoletus on heteroudessa. Missä vaiheessa huomasit olevasi hetero? Mikä oli se hetki, kun et enää katsellut samaa sukupuolta olevia sillä silmällä, vaan siirryit vastakkaiseen sukupuoleen? Aika usein meidän kasvatus on hyvinkin heteronormatiivista. Jo pienille pojille toitotetaan, kuinka he tulevat sulattamaan tyttöjen sydämet. ”Oi mikä nappisilmä!” Ja niinhän pojat tekevät. Yhtä lailla pojat voivat sulattaa poikienkin sydämet.

No, mutta maailmassa ei tällä hetkellä hetkauta tieto siitä, milloin joku on huomannut olevansa heteroseksuaali, joten mennään itse aiheeseen: missä vaiheessa huomasin olevani homo? Meidän molempien vastaus tähän kysymykseen oli selkeä. On vaikea sanoa yksittäistä hetkeä tai ajanjaksoa, kun huomasi tykkäävänsä pojista. Nuorena korpilahtelaisena poikana piti ensin opetella ulos ajatuksesta, että minun tulee tykätä tytöistä. Luoda mielessä, miltä poikien välinen rakkaus tai kiinnostus voisi näyttää. Oliko sellaista edes olemassa, kun missään ei puhuttu siitä? Ainakin se oli jotain, mitä piti piilotella ja hävetä. Jos lehtien sivuilla oli puolialastomia miehiä, tuli sivua kääntää pikaisesti, ettei leimaantunut normaalista poikkeavaksi, homoksi. Ei niitä kuvia voinut jäädä ihastelemaan tai pohtimaan, millaisen tunteen ne pyykkilautavatsan omaavat miehet edes antavat, ilman että olisi tuntenut häpeää tai olonsa likaiseksi. Toista se oli Anttilan postimyyntikuvaston rintaliivikuvien, joita tuli leikellä talteen jonkinlaisena miehisyyden merkkinä.

Tutustuminen omaan normista poikkeavaan seksuaalisuteen oli pitkälti salattua ja jotain, mitä tuli kieltää. Sen sijaan keskustelu tytöistä oli ”sallittua”. Kerrottiin jopa henkeseleitä paukuttaen, ketä mimmiä pantiin ja fantasioitiin. Kenen luokkalaisen tissit aiheuttivat eniten kiihotusta kiimaisissa hormoniryöppyisissä teinipojissa. Seurustelusuhteista puhuttiin, mutta puhe oli heterosuhteista. Seksuaalikasvatuksessa ei huomioitu seksuaalivähemmistöjä. Ainoa tieto seksuaalivähemmistöistä tuli Internetistä. Luin salaa, sivuhistorian poistaen, Tämän kylän homopoika -blogia ja koin ahaa-elämyksiä tämän nimimerkin takaa kirjoittavan nuoren somerolaisen kokemuksista. Joku ”kaltaiseni” kirjoitti minulle. Tämän takia koenkin tärkeäksi tarkastella median tarjoamaa representaatiota.

Missä vaiheessa huomasin olevani homo? pesojoonas

Siitä olen ylpeä itsessäni, etten koskaan lähtenyt mukaan ns. pallien paukutteluun. En pisteyttänyt mimmien perseitä tai huudellut ääneen, ketä panin tai panisin. Jätin aina kommentoimatta. Toki niistä mimmeistä, joista olin oikeasti kiinnostunut, saatoin sanoa jotain. Jos miehistä tuli kommentoida jotain, piti se vuorata ”man crash” etuliitteellä, siltä varalta, ettei joutuisi selittelemään omaa kiinnostusta samaa sukupuolta olevaa kohtaan. Mimmit pystyivät aivan huoletta kommentoimaan toisten naisten ulkonäköä leimaantumatta lesboiksi. He pystyivät pitämään toisiaan kädestä kiinni ilman, että se aiheutti ihmetystä. Miehillä asiat olivat ja ovat yhä päinvastoin.

Murrosiän alkuvaiheilla aloin havahtumaan omaan seksuaalisuuteeni ja siihen, että se todellakin poikkesi valtavirrasta. Tein hyvin selväksi itselleni, ettei se ollut homoutta. ”Ei kerta homoksi tee” oli yleinen sanonta tuolloin. Teini-iästä eteenpäin olen ollut seksuaalisesti enemmän kiinnostunut miehistä tai enempi heidän vartaloistaan, kun taas naisten kanssa olen kokenut useammin henkistä yhteyttä, syvyyttä. Tähän voi toki vaikuttaa opitut mallit ja oman seksuaalisuuden piilottaminen, joka ei välttämättä ole antanut lupaa kokea henkistä yhteyttä miehiin. Toki Yaelin kanssa koin yhteyden aika pian, ilman että mietin, oliko hän mies vai nainen.

Seksuaalinen suuntautuminen on aina itsemäärittelykysymys

Ihmisen seksuaalisuus ei ole pysyvä tila. Se ei ole joko-tai -ilmiö, vaan se asettuu jatkumolle. Biseksuaalisuus tuntuu olevan homouttakin isompi tabu. Monesti kuvitellaan, että se on siirtymäriitti heteroudesta homouteen. Etenkin homojen keskuudessa kuulee tällaista puhetta. Miehet, jotka eivät ole vielä sinut itsensä kanssa, mukamas pukevat homoutensa biseksuaalisuuteen. Toiset taas kokevat biseksuaalisuuden yliseksuaalisuutena, jolloin ”kaikki kelpaa”, kunhan saa jotain. Itselleni biseksuaalisuus edustaa sukupuolettomuutta, sitä ettei sukupuolella ole väliä. Toki biseksuaalisuudessa voi myös olla kyse sukupuolista.

Ihmisen seksuaalisuus elää ja muuttuu koko elämän ajan. Se ei tarkoita, että muuttuisit iän myötä homosta heteroksi tai toisinpäin. Iän myötä kiinnostuksen kohteet, niin emotionaaliset kuin eroottiset tuntemukset, saattavat heilahdella ja oman seksuaalisuuden rajat voivat helpommin joustaa. Koen, että iän tuoma varmuus ja tietoisuus avaa uusia polkuja tutkittavaksi, myös omaan seksuaalisuuteen. Ihanaa jos näin tapahtuu!

Seksuaalinen suuntautuminen on aina itsemäärittelykysymys. Se, että määrittelet itsesi heteroksi, mutta harrastat samaa sukupuolta olevan kanssa seksiä, ei tee sinusta homoa tai biseksuaalia. Voit aivan hyvin olla hetero, jos niin koet. Sama homma toisinpäin: jos identifioit itsesi homoksi niin ”ei kerta heteroksi tee” voi päteä myös tähän. Tähän peilaten, onkin vaikea sanoa, milloin identifioin itseni homoseksuaaliksi. Enkä tiedä, koenko vieläkään itseäni täysin homoksi. Koen viehätystä molemmista sukupuolista, enkä näe mahdottomana ajatuksena harrastaa seksiä myös naisen kanssa. Tällä hetkellä kuitenkin sydämeni ja alapääni sykkivät miestä kohtaan.

”Seksuaalinen suuntautuminen kuvaa sitä, kenestä henkilö on kiinnostunut eroottisesti, emotionaalisesti tai / ja seksuaalisesti. Seksuaalinen suuntautuminen on ihmisen synnynnäinen ominaisuus. Jokainen voi itse määritellä tai jättää määrittelemättä omaa seksuaali-identiteettiään.”
Väestöliitto

Oman seksuaalisuuden hyväksyminen

Se mistä nuorena jäin paitsi, oli toisinaan ulkopuolelle jääminen poikien keskuudessa. Minulla ei ollut ryhmää johon kuulua, jossa olisi ollut myös sen mukainen seksuaali-identiteetti. Ryhmää jossa poikien kanssa olisi puhuttu pojista kiinnostuksen kohteena. Tunteista ja seksikokemuksista poikien kesken. Ensimmäisestä suudelmasta. Tämän osalta oma itsetuntemus jäi etäiseksi ja tarinoita haettiin Internetistä erilaisilta keskustelupalstoilta ja blogeista. Seksuaalinen identiteettini nykyiseen muotoon alkoi kasvaa vasta, kun muutin Helsinkiin. Kaupungissa oli muitakin ”kaltaisiani” ja ystäväpiiriin ilmaantui muita seksuaalivähemmistöön kuuluvia. Ihmisiä, joiden tarinoiden kautta pystyin peilaamaan itseäni.

Seksuaalisuuttani kohtaan on aina liittynyt paljon olettamuksia ja uteliaisuutta. En tiedä, kuinka monesti sinulta on kysytty sinun seksuaalisuudesta, mutta omalla kohdalla satoja kertoja. Varsinkin seksuaalisuudestani on tehty erilaisia olettamuksia sen mukaan, minkälainen olen ja mistä asioista tykkään. Koen, että tällaiset olettamukset ja jatkuva uteliaisuus hidastavat matkaa omaan seksuaalisuuteen. Tuntuu, että ulkopuoliset tietävät paremmin mikä ottaa minulla eteen ja mikä saa perhosia vatsaan. Suorastaan epäreilu asetelma, jota heteroiden on vaikea ymmärtää. Vai kuinka monta heteroa tiedätte, jonka heteroseksuaalisuutta on arvuutelta. Tai kuinka monesti olette kuulleet tarinan kaappiheterosta. Kuinka monta heteroa on joutunut salaa etsimään seksiseuraa, ettei leimaannu heteroksi. Normit eivät synny tyhjiössä, joten sillä miten toimimme ja puhumme, on väliä.

Homo-kyselyihin vastasin melkein aina kieltävästi. Olenkin jälkikäteen pohtinut valehtelinko ihmisille. Valehtelinko itselleni? En kiellä, etteikö siinä ollut osittain kyse itseni suojelemisesta, mutta samaan aikaan, en tiennyt vastausta varmaksi tuohon kysymykseen. Monesti vastasinkin, etten usko olevani homo. Mutta en poissulkenut ajatusta ihastua mieheen myös.

Viimeistään lukioaikoina opin ymmärtämään oman seksuaalisuuteni päälle ainakin sen, ettei se vastanut heteroutta. Muutto Helsinkiin taas toi mukanaan oman seksuaalisuudeni hyväksymisen, sen sanallistamisen itselleni. Oman seksuaalisuuden tutkiminen oli ainakin itselleni monimutkainen asia, ja haastavan siitä teki sen hyväksyminen. Yläasteella alkanut ”poisoppiminen” heteronormatiivisuudesta heteronormatiivisessa yhteiskunnassa oli pitkä matka. Sitä ei ole kieltäminen! En sitten tiedä, millainen matka omaan seksuaalisuuteen olisi ollut, jos kokisin itseni heteroksi. Olen kuitenkin tyytyväinen, että jo tässä vaiheessa elämää, olen fiksumpi ja tietoisempi omasta seksuaalisuudestani. Sekä siitä, miten seksuaalisuuteni saa muuttua iän myötä.

Ihan vaan homona puhetta muusta kuin homoudesta, kiitos!

15.1.202115.1.2021 Ajatuksia ja kuulumisia elämästä0 kommenttia

Olen parin vuoden ajan kirjoittanut ja puhunut seksuaalivähemmistöistä. Tuonut esiin epäkohtia ja antanut kurkistusikkunan arkeeni. Tällaisia juttuja me homot myös tehdään. Viime joulukuussa puhututti representaatio suomalaisissa medioissa. Tai onhan se puhututtanut jo tovin, mutta otsikoihin nousi #MeMoniNaiset, kun Sanoma julkisti uuden radiokanavan, jonka lupaus oli olla entistä moninaisempi. Radiokanavan kasvoiksi oli kiinnitetty kolme hyvin geneerisen kaunista valkoista hetero-oletettua naista. Kaikki paikkansa ansainneet omalla ammattitaidollaan ja ansioillaan. Sitä ei ole kiistäminen.

Kun puhumme moninaisuudesta, mitä me sillä oikein tarkoitamme? Koulutusta, perhetaustaa, harrastuksia, mielenkiinnon kohteita, lapsien lukumäärää? Myönnetään, en ole representaation asiantuntija, mutta. Tiedän, miltä tuntuu katsoa joka joulu uusia jouluelokuvia, jotka toistavat heteronormatiivista tarinaa. Tiedän, miltä tuntuu jäädä ulkopuolelle ja huomata etten parisuhteeni vuoksi sovi ns. normaaliin muottiin.

Tähän se oma ”tiedän miltä tuntuu” loppuukin. En pysty sanomaan, miltä tuntuu olla ainoa ruskea huoneessa. En tiedä, miltä tuntuu kuulla ja nähdä, kun sukupuolet kuvataan ainoastaan miehenä ja naisena. En tiedä, miltä tuntuu kun lehtien kuvissa yksikään mainoskasvo ei istu pyörätuolissa tai omaa käsiproteesia. En tiedä, miltä tuntuu, kun ”minunlaisiani” ei kuvata aktiivisena toimijana.

representaatio, pesojoonas, homoseksuaalisuus, homo

Toisinaan tuntuu, kun katson suomalaista mediakenttää, että eikö Suomesta tosiaankaan löydy yhtään kuulovammaista, lyhytkasvuista, latino- tai afrikkalaistaustaista, muslimia, transihmistä ja listaa voisi jatkaa. Tai jos heitä on mediassa, ovat he joko sivurooleissa vahvistamassa jo olemassa olevia stereotypioita, kuten muotitietoisina homoystävinä tyttöporukoille, tai opettamassa omien traumojen kautta valtaväestöä ymmärtämään, miltä tuntuu olla normista poikkeava.

Ei ole yhdentekevää millaisia tarinoita kerrotaan ja ketkä niitä tarinoita kertovat. Monesti vähemmistöjen tarinoita kerrotaan enemmistöstä lähtöisin. Heterot kirjoittavat homojen tarinat. Parhaimmassa tapauksessa vielä ilmentävät niitä. Lauri Korvenmaa kirjoittaa hyvin representaation merkityksestä blogikirjoituksessa:

”Maailma ympärillämme muokkautuu sen mukaan minkä uskomme olevan mahdollista ja toivottavaa; jos siis tulevaisuutta koskevat representaatiomme yhdenmukaistuvat liikaa, niin kapenevat myös mahdollisuutemme moniin erilaisiin tulevaisuuksiin.”

Esikuvien merkitys on siis valtava. Se ei välttämättä näy niin vahvana tekijänä 32-vuotiaalle, kuin 7- tai 15-vuotiaalle nuorelle. Esikuvien tai moninaisen kuvaston puuttumista on vaikea edes miettiä, jos samaistuttavia tarinoita on ollut lasten saduista asti. Ja juuri niiden puuttumista olen pysähtynyt miettimään Me Naiset-radiokanavan lanseerauksen jälkeen.

Kuulunko itse edes vähemmistöön?

Edustan seksuaalivähemmistöä, kyllä. Samaan aikaan olen korkeakoulun käynyt, keskiluokkainen valkoinen, kaikin puolin terve mies. Ulkonäköni edustaa länsimaisia kauneusihanteita, jonka etuja pääsen nauttimaan työssäni ja siviilielämässä. Olen geenitestin mukaan noin 97% suomalainen ja näytän myös sille, minkä miellämme suomalaiseksi. En ole kokenut syrjintää tai fyysistä väkivaltaa sen takia, että seurustelen miehen kanssa. Muutamaa huutelua lukuunottamatta olen saanut pitää puolisoani kädestä kiinni kadulla kokien oloni turvalliseksi. Yhden ainoan kerran sukupuolestani on ollut haittaa työmarkkinoilla. Sekin kerta lähinnä nauratti, kun en ollut yli 45-vuotias perheen jo perustanut nainen. Olen siis kovinkin etuoikeutetussa asemassa, siitäkin huolimatta, että olen homo. Ja osittain juurikin siitä syystä, että olen homo. Paradoksaalista, kun ottaa huomioon monien muiden seksuaalivähemmistöön kuuluvien aseman.

Tämä onkin laittanut minut miettimään, vienkö tilaa niiltä, ketkä sitä enemmän tarvitsevat? Kuulunko edes vähemmistöön? Jälkimmäiseen on helpompi vastata: kyllä kuulun. Kuulun seksuaalivähemmistöön. Tiedostan omat etuoikeuteni vähemmistön sisälläni ja juuri tämä on pistänyt ajattelemaan, mitä voin tehdä vähemmistön hyväksi, en niinkään itseni. Miten pystyn lisäämään arvostusta seksuaalivähemmistöjä kohtaan omalla tekemiselläni? Lisäämään esimerkiksi uskottavuutta miesten väliseen rakkauteen ihonväriin, uskontoon, sukupuoleen, fyysiseen kuntoon katsomatta.

Monesti kuvitellaan, että vähemmistöt ovat yhtenäinen joukko. Riittää, kun yksi homo kertoo, miltä tuntuu olla homo tai millaisia vaikeuksia homoilla on suomalaisessa yhteiskunnassa. Helposti unohtuu vähemmistön kirjo skenen sisällä, sekä vähemmistöjen sisällä oleva syrjintä. Syrjintää skenen sisällä voi toisinaan olla haastavaa nähdä, kun esimerkiksi homojen oikeuksista taistellaan yhä yleisellä tasolla. Minun on myös vaikea nähdä tätä syrjintää, sillä kuten yllä mainitsin, olen aika etuoikeutetussa asemassa. Tämän takia toisinaan pohdituttaa kertoa kuuluvansa vähemmistöön: annanko yksipuolisen ja kiillotetun kuvan? Toki näitäkin tarinoita tarvitaan.

Miten vähemmistöjen keskuudessa tapahtuvaa syrjintää voisi tuoda esiin?

Osa ratkaisua on juurikin puhua, mitä moninaisuus tarkoittaa. Mitä tarkoittaa #MeMoniNaiset? Mistä se koostuu ja miten meistä jokainen voisi omalta osaltaan antaa tilaa vähemmistöjen äänille. Se, että valtakunnan suurille mediataloille moninaisuus tuntuu yhä tarkoittavan sitä, että toinen tykkää ruskeasta kastikkeesta ja toinen kauralatesta, on harmillista. Ja kyllä kärjistin tahallaan, koska tällä tasolla keskustelua käytiin kuukausi sitten. Näille tahoille vähemmistöt ovat sivuroolissa olevia ”pakollisia” hahmoja, jolla vältetään tuottamasta mielipahaa enemmistölle. Vähemmistöt saavat päärolin silloin, kun puhutaan vähemmistöistä. Pride-viikko on hyvää homorummutusaikaa yrityksille. Ihmisoikeudet, check! Ei silloin, kun puhutaan suosikki jäätelömauista tai pohditaan yleisesti isyyden haasteita. Sepä vasta tuntuisikin mukavalle, kun saisi puhua homona muistakin aiheista kuin homona olemisena. Ihan vaan homona puhetta muusta kuin homoudesta, kiitos!

Jotta en täysin sysää vastuuta kasvottomille mediataloille, on muutokseen tartuttava itsekin. Suosittelen teille kolmea Instagram-tiliä, joita seuraamalla tuet representaatiota, sekä ehkä opit jotain uutta. Itse ainakin olen saanut paljon heiltä. Aloin myös kirjoittamaan videosarjaa, mistäs muustakaan kuin homoista. Katsotaan jospa uskaltaisin pilotoida sen Youtube-videoina tässä keväällä.

Jani Toivola

Jani on ollut mulle iso esikuva jo Idols vuosista asti. Hän on ollut ensimmäinen ruskea ja avoimesti homoseksuaali mediapersoona, jonka muistan nuoruudesta. Nykyään Jani jakaa arkeaan isänä, mikä tuntuu itselleni yhä ihmeelliselle asialle.

Mona Bling

Seurasin Monaa jo 10 vuotta sitten hänen blogiaikoina ja mietin, kuinka rohkea hän oli. Miten hän rohkeasti toi esiin itseään blogikuvissaan ja teksteissä. Viime vuonna löysin Monan uudestaan, tällä kertaa Instagramista. Mona jakaa omalla kanavallaan tietoisuutta transsukupuolisuudesta ja olenkin jo lyhyessä ajassa oppinut valtavan määrän häneltä.

EveryMan

EveryMan Instagram tili tuo esiin miesten moninaisuutta. Tuskailin viime vuonna Instagramin kuvaston kanssa ja kuinka oma feedini ja explore-osio oli täyttynyt kreikkalaisita miespatsaista ja mieskarkeista. Teiltä tulikin hyviä suosituksia erilaista kuvastoa tarjoavista tileistä ja tässä on yksi niistä.

Vuoden kestävä vegaanihaaste

6.1.20216.1.2021 Ajatuksia ja kuulumisia elämästä0 kommenttia

Perjantaina starttasi jälleen kerran vegaanihaaste, johon kuka tahansa meistä voi ottaa osaa. Joulukuussa mua itse asiassa pyydettiin yhden yhteistyökumppanin tiimoilta mukaan haasteeseen, mutta kieltäydyin. Tunnen itseni ja olen huono minkään sortin ehdottomuuteen. Jos tekee mieli Oltermannia leivän päälle, niin turhaan tuskailen helmikuun 1. päivään asti vetääkseni naaman täyteen juustoa. Kuulun juurikin niihin jästeihin, jotka uhovat syövänsä muidenkin makkarat, jos niitä ollaan viemässä jokamiehenoikeuksista pois.

Toinen kieltäytymiseni syy oli liian suuret muutokset liian nopeasti. Vielä kolme vuotta sitten saatoin syödä iltapalaksi paketin sikanauta-jauhelihaa ketsupilla. Tätä herkkua saatoin vetää naamariin jopa neljä kertaa viikkoon. Ja kyseessä oli vain iltapala, ei suinkaan lounas tai päivällinen. Seurasin noihin aikoihin tiiviisti ystävieni Minnin ja Pajun tekemää PS. Olen vegaani -somekanavia. Osittain heidän innoittamana päätin luopua jauhelihan käytöstä kokonaan. Valitsin yhden tuotteen ruokavaliostani, josta luovuin ja jonka tilalle otin jotain uutta. Lähdin kokeilemaan erilaisia kasviperäisiä proteiineja, lihankorvikkeita. Testasin härkistä, nyhtistä, papuja, soijaa yms. Kaikkea mitä kaupan hyllyiltä löytyi.

Jossain vaiheessa huomasin siirtyneen kerta viikkoon kasvispäivään. En valinnut tuolloin yksittäistä viikonpäivää kalenterista, jolloin olisi lihaton ruokavalio, vaan se tapahtui kuin huomaamatta. Ravintoloissa, etenkin lounaalla, kokeilin usein kasvisvaihtoehtoja. Myös parisuhteella on ollut oma merkityksensä tässä. Yael on ollut jo pitkään kasvissyöjä, joten hänen myötävaikutuksena kasvisruoan määrä alkoi lisääntyä ruokavaliooni. Hollannissa lihankorvikkeiden määrä tuntuu olevan laajempi tai helpommin lähestyttävämpi kuin meillä täällä Suomessa.

Nykyään syön punaista lihaa ehkä pari kertaa kuukaudessa. Eräs ravintolakokki suositteli panostavan lihan laatuun, ei määrään. Ja niinhän se on aikaisemmin historiassakin ollut. Punainen liha oli pyhäpäivien herkkua. Pitkään luulin, että joudun luopumaan jostain, jollen saa punaista lihaa leivän päälle. Se on jännä, miten ihminen taipuu ajattelemaan tätä luopumisen kautta, eikä suinkaan sen kautta, mitä saa tilalle. Liha oli myös osa identiteettiäni (tosimies syö lihaa ja juo maitoa!), turha sitä on kieltää. Rasvainen pekoni, tuplapihviburgeri ja sisäfileepihvit. ABC:n Bonuspannua unohtamatta! Luovuttuani jauhelihasta sekä pekonista, olen ”yllätyksekseni” huomannut olevani sama Joonas.

Alkuun voivottelin, kun kasvisperäiset tuotteet eivät maistuneet vastaavalle eläinperäiselle. Kaurakerma ei maistunut kermalle, eikä Muu-kasvisjauhelija jauhelihalle. Noh, sitten koin jälleen kerran valaistumisen: kyseessähän on kaksi eri tuotetta, eikä niiden tarkoitus olekaan maistua samalle. Yksinkertaista! Coca Cola ja Vichykin maistuvat täysin erille, vaikka molemmat ovat virvoitusjuomia.

Omanlaiseni vegaanihaaste

Pari viikkoa sitten Suvi Auvinen laittoi viestiä Instagramissa, kysyäkseen mukaan vegaanihaasteeseen. Suvi taitaa olla yksi haasteen perustajajäsenistä. Kovan luokan käännyttäjä siis. Suvin kanssa puhuimme juurikin tuosta ehdottomuudesta ja hän sanoikin hyvin, että jos haluat olla vegaani ja syödä juustoa, ole juustoasyövä vegaani. Muodosta itse itsellesi omat määritelmät vegaaniudesta. Oleellista ei ole, kuka on puhtain ja edistyksellisin vegaani. Kyse on eläinperäisten tuotteiden vähentämisestä. Yksi liha-annos viikossa vähemmän on parempi kuin ei mitään. Suvilta tulee paljon järkevää sanottavaa hänen kanavissaan, iso suositus!

Tästä ajatuksesta innostuneena kävin ostamassa Elina Innasen Chocochilin arkiruokaa -kirjan. Puhuin vegaanihaasteesta myös äidilleni ja päätimme sitoutua yhdessä kokkaikemaan vähintään kerran viikkoon vegaanista ruokaa. Vuodessa tämä tekee jo 52 vegaanipäivää. 21 päivää enemmän kuin tammikuussa on päiviä. Puhuimme myös äitini kanssa, että jos ranskankerma ja vastaava kauravalmiste menevät joskus sekaisin, ei se haittaa. Iltateen sekaan saa lirahtaa hunajaa ja viinissä saa olla eläinperäisiä aineita. Kynnys lähteä mukaan on matala sekä ote hellä. Mielekkyys ennen kaikkea. On myös hyvä pitää mielessä pitkäjänteisyys uusien makujen tottumisen suhteen. Se, että joku tuote ei heti maistu siltä, miltä sen odottaisi maistuvan, ei tarkoita etteikö tuote olisi maistuva, kunhan makunystyrät tottuvat siihen.

Uskoisin tämän tyyppisen suhtautumisen omien kulutustottumuksien muuttamiseen olevan itselleni sopiva. Erityisesti odotan innolla, miten äitini tähän haasteeseen tarttuu. Nähdäänkö kotimme jääkaapissa vuoden loputtua maitotuotteiden sijaan kauravalmisteita. Onko lapsenlapsille tarjolla Boltseja lihapullien sijaan.

Nyt tartyn Chocochilin kirjaan resepti kerrallaan, niin että merkitsen sisällysluetteloon aina tehdyksi sen kertaisen reseptin, joka lautaselle päätyy. Kiitos Sita Salmiselle tästä pelillistävästä tavasta kokkailla. Näinkin simppeli kikka, katsotaan lisääkö tämä kiinnostusta kokkikirjoja kohtaa. Inhoan muutenkin ruokakaupoissa käyntiä ja tuntuu, että omat kokkailut kaipaavat ryhdistäytymistä, joten nyt saan kokkikirjoista reseptit ja kauppaostoslistat samassa paketissa.

Ei muutakuin riisikeitin tulille ja vegaanihaaste haltuun. Hyppäähän mukaan!

Ps. Saa ilmiantaa Tampereen vegaaniystävällisiä ravintoloita.

Räntäinen rakkauspäiväkirja – Intohimoa etsimässä

13.12.202013.12.2020 Ajatuksia ja kuulumisia elämästä0 kommenttia

Intohimo, mihin oikein menit?

Ja tehdään alkuun pieni tarkennus, päiväkirja. Intohimo toista kohtaan ei ole kadonnut. Se on enempikin ollut kurkkusalaatin tavoin purkissa säilöttynä, odottamassa toisen näkemistä taas. Puhun intohimosta tekemistä kohtaan. Työtä, harrastusta tai arjen rutiineja. Sitä samanlaista poltetta, mitä toisella on tanssin parissa. Kipinöitä ja öljyttyjä lantioita.

Näen hänen silmistään, kuinka hän odottaa lavalle pääsyä jo. Toteuttamaan itseään. Paljastamaan jotain arvokasta itsestään meille muille. En voi kuin ihailla toisen suhtautumista omaa intohimoaan kohtaan. Se arvokkuus, jolla hän puhuu omasta ammatistaan. Se, miten palo ohjaa arvojen lailla päätöksiin.

Muistan itsekin ne ajat, jolloin sisäinen palo ohjasi tekemistä. En silloin ymmärtänyt sen olevan tietynlainen lahja. Tai lainassa oleva tunne. Niin kuin Ärrän VHS:t. Pidin aika itsestäänselvyytenä, että kyllähän jokaisella meillä on intohimo, jota pääsee toteuttamaan. Ihanan naiivi ajatus ja niin saatanan väärässä. Voisinpa elää tuota ideologiaa todeksi, intohimolla.

Intohimo oli osa identiteettiäni pitkään. Aika iso palanen vieläpä. Se toi persoonastani positiivisia piirteitä esiin ja koin sen olevan juurikin voimavara omana itsenäni olemisessa. Vahvuus siinä missä laskutaitokin. Ihmiset oppivat näkemään minut intohimoisena itsensä toteuttajana, tai näin koen itse. Vähän niin kuin näemme tanssijat ja taiteilijat oman intohimonsa toteuttajina.

Elämä on tällä hetkellä töiden ja harrastusten osalta ollut viime vuodet sellaista käden lämpöistä. Ihanan turvallista ja tasaista. Riittävää. Juuri sellaista, millaista elämä suurilta osin on.

Samalla haaveilen pienestä puraisusta toisen intohimoa. Juku soikoon, ajatuskin ottaa mahan pohjasta. Hetkellinen jännityksen tunne valtaa kehoni. Mikä voisi laittaa mieleni värähtelemään hetkellisesti ylärekisterissä? Sujahtamaan flow-tilasta toiseen, kevyessä pöhinässä.

Vielä jokunen vuosi sitten tuskailin ja kaivoin aktiivisesti esiin tätä kuuluisaa intohimon kohdetta, ilman tulosta. Arvotin intohimoisen puurtamisen ja unelmien tavoittelun korkealle. Jätin tavallisuuden kaiken tämän ”motivation monday” vöyhötyksen varjoon. Elämä koostuu kuitenkin suurilta osin tavallisista arkisista hetkistä, jonka sisäistämisessä piilee viisaus. Hetkessä elämisen viisaus. Toisinaan tulee liikaa elettyä tulevaisuutta, sitten kun. Tavoitellaan jotain, mistä ei edes tiedetä, vaikka kaikki oleellinen on tässä.

Vaikka kuinka uskottelen, että kaikki oleellinen löytyy tästä, on minulla silti kaipuu intohimon äärelle. Asiat, joita tällä hetken teen ovat toki mielekkäitä. Pirun arvokasta, että saan tehdä asioita, joissa pääsen toteuttamaan itseäni, toisinaan kehittymään, samaan palautetta ja olemaan osa jotain yhteisöä. Kaikki nämä ovat tärkeitä elementtejä täyttääksemme psykologisia perustarpeitamme. Mielekkyys on jo itsessään saavutus. Tätä yritän muistuttaa itselleni. Mielekkyys ei tosin kuvaa identiteettiäni tai tuo persoonaani ehkä parhaiten esiin. Vai olenko lukittautunut ajattelemaan itseni tietynlaisena, muuttumattomana persoonana.

Ehkä osittain.

Suhtautuminen johonkin asiaan rakkaudella on eri asia kuin mielekkyydellä. Intohimon parissa ollaan usein paljaana ja herkkänä. Ehkä naiivina. Intohimo saa sykkimään ja uhrautumaan, joka kuulostaa ihanan sankarilliselle. Ehkä kaipaan oman elämän sankarina olemista. Suuria teatterilavoja ja yleisöä. Aplodeja ja ilotulituksia. Kumarruksia ja syvän punaisia ruusuja.

Hetken huumaa.

Onnekseni pääsen nauttimaan toisen intohimon seuraamisesta, vaikka sekin on koronan myötä laitettu ahtaalle. Ihaillen hänen suhtautumistaan työtään kohtaan ja jatkan unelmointia. Se väreily tulee vastaan vielä joku päivä.

Tästä pääset muihin päiväkirjamerkintöihin.

Lataillaan lisääLataillaan lisää luettavaa …Siinä kaikki, enempää ei löytynyt