Miksi miehet eivät puhu seksuaalisuudesta?

Ronja Salmi ihmetteli aikoinaan Instagram storyn puolella, miksi miehet eivät puhu seksuaalisuudesta saman lailla avoimesti ja julkisesti kuin naiset tekevät. Missä ovat kaikki seksuaalisuudesta puhuvat miehet? Aloin pohtimaan aihetta tarkemmin ja mietin, miksi seksuaalisuudesta puhuminen ei ole ominaista esimerkiksi minulle, saatikka miksi en kuule muiden miesten puhuvan siitä.

Ensimmäisenä mieleni valtasi epävarmuus: Mitä seksuaalisuus edes pitää sisällään? Pikaisella googlettamisella sain vastaukseksi tämän:

”Seksuaalisuus koostuu monista asioista. Se on aistillista mielihyvää, miehenä ja naisena olemista, mutta myös fyysisen tyydytyksen hakemista. Seksuaalisuus on hellyyttä, yhteenkuuluvuutta, turvallisuutta, avoimuutta ja läheisyyttä. Siihen liittyy paljon toiveita ja odotuksia, kokemuksia ja iloja, pettymyksiä ja monia muita tunteita.”

Seksuaalisuus pitää sisällään siis aika laajan kirjon ihmisyyteen liittyviä asioita. Toisin sanoen, hurjan yksityisiä ja intiimejä asioita, jotka sisältävät paljon epävarmuutta ja keskeneräisyyttä. 

Huvittavaa, että ensimmäiset asiat, jotka itselläni kylläkin tuli mieleen miesten seksuaalisuudesta, oli seksi ja penis. Miksi? Ehkä selittävätekijä löytyy teinivuosista.

Miksi miehet eivät puhu seksuaalisuudesta?

Poikien yksi suurimpia kysymyksiä omassa seksuaalisuudessa on “olenko riittävä”. Olenko tarpeeksi pitkä, onko minulla tarpeeksi lihaksia, onko minulla tarpeeksi iso. Poikien nuoruutta vaivaa jatkuva kilpailuhenkisyys ja vertailu muihin. Mieltä painaa kysymys ”mitä voin tehdä, että kasvan oikein ja oikeanlaiseksi?”

Munan rooli epävarmuustekijänä on valtava nuorena. Niin kuin monessa muussakin asiassa myös peniksen suhteen pätee sanonta ”kun mikään ei riitä”. Vaikka vasemmasta lahkeesta löytyisi koivun halon kokoinen patukka, aina jollain on suurempi. Tai jos ei ole, kääntyy pituus itseään vastaan ja aletaan häpeilemään, kun poikkeaa ”normaalista” mitasta. Tuntuu, että miehisyyden mitta lasketaan senteissä. Ja mitä isompi sitä toimivampi. Tietenkin!

Luin myös yhden surkuhupaisan jutun tutkimuksesta, jossa käsiteltiin juuri poikien seksuaalisuutta. Jopa osalle tytöistä pojan siittimen koolla oli merkitystä, vaikka he eivät olleet edes vielä harrastaneet seksiä kertaakaan. Ja jos joku vielä kysyy, onko koolla väliä, niin on. Vaikkemme edes tiedä, mitä tuolla mystisellä sauvalla saa edes aikaan, niin silti se näyttää suurta roolia miehisyydessä.

Kysy asiantuntijalta -palstalla olisi myös tilausta urologian erikoislääkärin artikkeleille tai jopa päivystykselle, sillä kysymyksiä satelee isot kasat koskien juurikin penistä. Penis-ensyklopedian kirjoittajalle ja kuvittajalle olisi kuulemma kanssa kysyntää, näin kirjoitettiin toisessa tutkimuksessa. Eikä Poikien puhelimessakaan vältytä päivittäisiltä pippelipuheluilta.

Todellinen miehuuskoe on kuitenkin seksin harrastamisessa ja etenkin siinä kuuluisassa ja mystisessä ekassa kerrassa. Voi pojat soikoon, kun olisi aikoinaan tiennyt, että eka yhdyntäkerta on vasta sukellus omaan seksuaalisuuteen. Sen sijaan, että nuorelta kysyttäisiin joko olet harrastanut seksiä tai milloin menetit ”neitsyytesi”, olisi fiksumpaa, ja ehkä jopa uskallan sanoa kypsempää, kysyä, koetko olevasi valmis seksiin tai milloin koit olevasi kypsä seksin harrastamiseen. Siitähän omassa seksuaalisuudessa on kyse: itsetuntemuksesta, sen hahmottamisesta ja laajentamisesta. Kasvamisesta. Omien rajojen ja mieltymyksien tunnistamisesta. Kuka minä olen ja mistä minä tykkään?

Muistan itsekin ajan, kun seksin harrastamisessa suurin huoli oli peniksen koossa ja sen toiminnassa. Fokus ei suinkaan ollut nautinnossa. Kahden ihmisen välisistä tunteista. Alkuun seksikertani olivat ”selviytymistä”, omien kasvojeni säilyttämistä. ”Mies ei yksinkertaisesti voi epäonnistua sängyssä.” Näin ajattelin ja uskon myös monen muunkin nuoren miehen ajatelleen.

Miksi miehet eivät puhu seksuaalisuudesta?

Tuntuu huvittavalle näin jälkikäteen, kun ajattelee millainen kuva seksistä oli nuorena. Sisään, ulos, sisään ulos ja onnellinen päätös kaikelle tälle. Kiitos pornon ja heikon seksuaalivalistuksen. Ei koulussa puhuttu suuseksin harjoittamisesta, hyväilystä ja koskettelusta, anaaliseksistä, fetisseistä tai suutelemisesta. Keinoista lähestyä omia mieltymyksiä. Seksistä kerrottiin aika teknisesti: kiihottuminen, erektio ja siemensyöksy. MUISTA EHKÄISY! Ja ai saakeli, ennenaikainen siemensyöksy. Se jos jokin laski miehuuspisteitä. Ennenaikainen siemensyöksy kyllä muistettiin mainita biologian tunnilla, jossa muuten pitelimme banaania toisessa kädessä ja kondomia toisessa. Siis banaania. Sama kuin puhuisit 15-vuotiaalle yhä kukista ja mehiläisistä. Haikarista, jotka tuovat pehmeässä nyytissä pikkusisaren oven eteen.

Kun palaan ajatuksissani nuoruuteeni ja peilaan sitä tänä päivänä lukemiini tutkimuksiin, ymmärrän hyvin, miksi miettiessäni seksuaalisuutta mieleeni pompsahti penis ja seksi. Ovathan ne näytelleet suurta roolia koulun käytävillä ja puheissa ison osan nuoruuttani.

Jos käsitys miesten seksuaalisuudesta liitetään vahvasti reiluun kymmeneen senttiin ja sen toimivuuteen, en ihmettele lainkaan, miksi seksuaalisuudesta ei puhuta kovinkaan paljoa ääneen, ja miksi siitä puhuminen saattaa olla vaikeaa. Myös leimaantumisen riski alisuorittajaksi on läsnä, kun siirrytään puhumaan julkisesti peniksestä ja sen toimivuudesta.

”Suuren peniskeskustelun” ympärille olisin ainakin itse kaivannut teinivuosina enemmän keskustelua esimerkiksi siitä, mitä kehossani tapahtuu, miksi kiihotun jostakin, olenko ”normaali” ja saanko itkeä julkisesti.

En väitä, että peniskeskeisyys olisi yksin se syy, miksi miehet eivät puhu julkisesti seksuaalisuudestaan. Ehkä se on vain pieni osasyy tai sitten isompikin.

Uskon kuitenkin, että elämme vahvasti murroksen keskellä. Instagramiin on ilmaantunut jo muutamia suomalaisia tilejä, joissa puhutaan miesten seksuaalisuudesta,  viime vuonna Janne Puhakka rikkoi yhden tabun yhteiskunnassamme, keväällä pääsemme seuraamaan TV:stä realityn kautta isäksi tulemista ja kasvamista, moni kansanedustaja on puhunut avoimesti uupumuksestaan ja perhevapaauudistus etenee eduskunnassa. Monesta eri tulokulmasta lähestytään jo miehisyyttä ja sen kirjoa.

Helsingistä löytyy myös miesten omia ”leirinuotioita”, joissa miehet kokoontuvat keskenään intiimistä puhumaan tunteistaan. Siinä missä nuoret naiset ovat ottaneet Instagramin haltuunsa miehiä aktiivisemmin ja puhuvat julkisesti seksuaalisuudestaan, ehkä miehet tekevät sitä enempi suljetuissa ympäristöissä. 

Miksi miehet eivät puhu seksuaalisuudesta?

Mitä tulee omaan seksuaalisuuteeni, olen viimeisen kymmenen vuoden aikana oppinut päästämään irti normaaliudesta ja sen tavoittelusta. En sano, että tavoittelen erilaisuutta, vaan hyväksyn erilaisuuteni, tiedostan vieläkin miehisen muotin ahtauden ja suosiolla yritän olla laittamatta itseäni siihen. Tapa, jolla olen tänä päivänä mies on huomattavasti itsevarmempi, kypsempi ja herkempi kuin se oli viisi vuotta sitten. 

Jos jotain haluaisin sanoa 17-vuotiaalle tai 24-vuotiaalle Joonakselle olisi se aika simppeliä: sä olet OK.


Elämänmuutos – Hotellivuoden jälkeinen elämä

“Miltä nyt tuntuu, kun vuosi alkaa olemaan lopuillaan??” “Mitäs kun joudut alkaa tiskaamaan taas itse?” “Kuka sun pyykit nyt pesee?” “Se siitä valmiiksi katetusta aamupalasta”. 

Niimpä.

Se siitä!

Ymmärrän täysin, miksi näistä asioista ollaan tällä hetkellä kiinnostuneita ja niistä myös ropisee päivittäin kysymyksiä minulle. Ovathan ne niitä juttuja, joista arkeni on pääsääntöisesti koostunut kuluneen vuoden aikana. En voi kieltää, etteikö noita asioita tulisi ikävä, mutta todellisuudessa en ole edes ehtinyt murehtimaan noiden asioiden perään vielä. 

Ja tuskin edes tulen.

Elämänmuutos

Se mikä tällä hetkellä oikeasti painaa mieltä, on muutos. Elämänmuutos. Ympäristö ja ihmiset ympärilläni muuttuvat. Seinät, joihin olen juuri ehtinyt tukeutua, muuttuvat. Kotini tuoksu, joka tulee jo ovella vastaan, on kohta tuulen viemää. Ratikkapysäkin tutut kasvot muuttuvat uusiin tuntemattomiin. Huonekortti vaihtuu avaimiin ja hissi rappusiin. T-paitani ja sukkani, haarukkani ja veitseni pakkaantuvat muuttolaatikoihin odottamaan uutta osoitettaan. Nahkainen nojatuoli vaihtuu elokuvateatterin penkkeihin. 

Moni iso asia elämässä muuttuu jälleen kerran hetkessä. Tuttu ja turvallinen vaihtuu uuden opettelemiseen. En edes muista, että olisin aiemmin stressanut nimenomaan muutoksesta näin paljoa kuin nyt. En haluaisi sanoa, että se on tämä ikä, mutta onhan se. 


Saakeli.

Tai ei välttämättä ikä vaan enempi se mukavuudenhaluisuus, jonka eletyt kilometrit ovat tuoneet mukaan.

Onhan muutos kuitenkin mahdollisuus. Ennen kaikkea sitä se on! Ehkä vain tässä vaiheessa elämääni toivoisin pysyvyyttä, en niinkään jatkuvia mahdollisuuksia ja haaveiden kurottelua. Jonkinlaisia turvallisia uomia, joissa voi rauhassa talsia menemään päivästä toiseen. Ehkä tämä on vain mielikuva tai tunne, jonka perään haikailen. Ehkä todellisuudessa kaipaan aivan muuta, jotain mitä en vielä osaa edes sanoittaa.

Elämänmuutos

Siitäkin huolimatta, että tuleva elämänmuutos on aiheuttanut pientä päänvaivaa, olen positiivisin mielin astumassa uuteen vaiheeseen elämässäni. Seuraavat pari kuukautta eletään vielä siirtolaisena, mutta kevät tuo totutusti uutta mukanaan, kun muutan takaisin omaan kotiini. Odotan, että pääsen näkemään lehtien silmut ja orastavan vehreyden oman kotini ikkunasta. Nauttimaan aamukahvin ikkunalaudalla. Selvittämään asuuko talonmies vaimonsa kanssa vielä viereisessä rapussa. Haaveilemaan ehkä pienestä pintaremontista. Kaivamaan pyörän kellarista esiin. Ripustamaan pyykit kuivumaan. 

Kaikki tämä on hyvä pitää mielessä, kun astun uuden muutoksen pariin seuraavien päivien aikana.


Muistoja vuosikymmenyksen takaa

Kirjoittelin joululomalla, jota muuten vietin useamman viikon ajan, ylös satunnaisia asioita, joita mieleeni pompsahteli edelliseltä vuosikymmenykseltä. Vähän jopa huvitti, kun mietin, että millä logiikalla juuri nämä hetket kaivautuivat mielen syövereistä ajatuksiini. Varmastikin vahva tunnekokemus on yksi syy, joka on jättänyt vahvan muistijäljen. Ajattelin jakaa näitä muistoja myös teille menneeltä vuosikymmenykseltä, jota värittivät useat reppureissut ja ammatillisen identiteetin kasvu sekä rakkaus.

muistoja

Islannin tulivuoren purkaus vuonna 2010 ja jumissa Torremolinoksella

Muistatteko vielä, kun Islannissa purkautui Eyjafjallajökull-tulivuori. Lähdin äitini kanssa viettämään ystäväperheemme isän 60-vuotisjuhlia Torremolinokseen. Oman isäni piti alun perin lähteä äidin seuraksi, mutta työkiireiden vuoksi hän joutui perumaan, joten otin hänen paikkansa koneesta. Sain myös koulusta vapaata viikoksi siitäkin huolimatta, että meillä oli iso tapahtumaprojekti meneillään. Paluulentoni Suomeen oli päiviä aikaisemmin ennen kouluprojektiani.

Islannin Tulivuori purkautui kuitenkin muutamia päiviä ennen meidän suunniteltua kotiinpaluuta. Lentoliikenne halvaantui melkein kokonaan Euroopassa ja olimme jumissa Malagassa. Toistan: MALAGASSA. Kotiinpaluumme siirtyi päivä päivältä, kun tulivuori vain jatkoi purkautumistaan. 

Torremolinos paikkana ei oikein ole ikäiselleni kummoinen rantakohde. Sanoinkin kavereilleni, jotka fiilistelivät lomani jatkumista, että olen tämän rannikon nuorin ja äitini toiseksi nuorin. Suunnittelin jo lähteväni junalla tai rekan kyydillä takaisin Suomeen, kunnes saimme ilmoituksen mahdollisesta lennosta kotiin. Melkein viikon jumissa olon jälkeen pääsimme lähtemään takaisin Suomeen. 

Kaiken tämän seurauksena en päässyt osalliseksi kouluprojektini loppuhuipennukseen, mutta tulipan force majeure tutuksi.

Ravintolan avaaminen ja elintarvikealan lakko

Harva varmaankaan tietää, mutta olen pyörittänyt Pielavedellä omaa satamaravintolaa kahden kesän ajan. Kesällä 2010 olimme avaamassa Satamaravintola Laivuria kolmen muun kaverukseni kanssa. Kenelläkään meistä ei ollut aikaisempaa kokemusta ravintolan pyörittämisestä. Kaikilla oli kova into ja halu kokeilla ja yrittää.

Samana kesänä Suomea ravisutteli myös elintarvikealan lakko, joka kosketti 4500 työntekijää. Toisin sanoen kauppojen leipä-, eines- ja lihahyllyt alkoivat tyhjentyä, kun suurimpien elintarvikealojen yritysten tuotannot seisahtuivat. Meillä oli viikko ravintolan avajaisiin ja keittiömme ammotti tyhjyyttään. Soitin äidilleni ja kysyin, että miksi juuri nyt, kun olemme avaamassa ravintolaa, piti tämäkin vielä tulla tähän sotkemaan suunnitelmiamme.

Suunnittelimme raaka-aineiden hakureissua jopa Viroon, leipomistalkoita ja mitä kaikkea. Lakko kuitenkin kesti vain parin päivän ajan ja saimme muutamaa päivää ennen avajaisia keittiömme täyteen iskuvalmiuteen. 

Uusi-Seelanti ja hollantilaisen tytön pianoesitys 

Olimme ystävieni kanssa maailmanympärysmatkalla vuonna 2013, ja yhtenä kohteena oli oma suosikkini Uusi-Seelanti. Vuokrasimme autot, jolloin pääsimme kätevästi liikkumaan omien halujemme ja aikataulujemme mukaan. Uuden-Seelannin hintataso on myös aika korkea, joten olimme etukäteen varanneet Kilroyn kautta vouchereita hostelleihin. Harmikseni en enää muista missä kaupungissa tai kylässä olimme, kun hostellin keittiössä törmäsin nuoreen naiseen, joka harmitteli kovaan ääneen, että joku oli varastanut hänen ruokansa jääkaapista. Tarjouduin avuksi hänelle, sillä pastakattilassani oli yhdelle aivan liikaa syötävää. Kohtaus oli jo tuossa vaiheessa kuin suoraan jostain romanttisesta Jennifer Anistonin komediasta. 

muistoja, pesojoonas

Juttelimme niitä näitä nuoren naisen kanssa, kunnes hän kysyi minulta, uskaltaisikohan hän soittaa ruokailutilassa olevalla pianolla yhden kappaleen minulle kiitokseksi. Ujutin hänet pianon eteen ja ensimmäisestä soinnusta lähtien olin myyty. Hän esitti Birdyn People Help People -kappaleen. Kyseinen hetki väreilee vieläkin kehossani. Tiemme erkanivat kuitenkin samana päivänä, emmekä nähneet tuon päivän jälkeen enää toisiamme. Ystäväni olivat törmänneet häneen pikaisesti muutamaa päivää myöhemmin toisessa kylässä.

Välillä aina palaan miettimään mitäköhän hänelle kuuluu tänään. Mitenköhän hänen reissunsa on mennyt. Entä jos matkamme olisi jatkunut yhdessä…

Cheekin jäähallikeikoilla jakamassa ilmaista limsaa ja sipsiä

APUA! Olin unohtanut tämän tapahtuman melkein kokonaan. Yhden kesän ajan tein kaikkea työtä remonttimiehestä asuntoesittelijään ja promopoikaan. Halusin vimmatusti jatkaa matkustelua, joten tein puolen vuoden ajan kaikkea mitä vastaan tuli ja josta maksettiin. 

Jäähallikeikan loputtua olimme jakamassa kaikki loput sipsit mitä oli jäänyt jakamatta ennen keikan alkua. Ilmaiset tuotteet toden teolla saa ihmiset sekoamaan. Ennen keikkaa kaikki meni vielä hyvin, mutta keikan jälkeen olimme kuin vapaata riistaa. Pelkäsin ettei kukaan vie vaatteita päältäni. Muutamassa minuutissa ihmiset olivat haalineet taskut täyteen parinkymmenen gramman sipsipusseja, joissa on vain kourallinen halpoja amerikkalaisia perunalastuja. Ihmiset oikeasti.

Laastari hakusessa

Naurattaa valmiiksi jo. Miksi muistan tämän hetken kuin eilisen? Olimme ystäväni Siskon kanssa saapuneet Indonesian pääkaupunkiin Jakartaan. Lähdimme kaupoilta etsimään laastaria. Kumpikaan meistä ei muistanut millään, mikä laastari oli englanniksi, eikä meillä ollut nettiä käytössämme. Hetken yritimme myyjälle, jonka englanti oli välttävä, selittää mitä olimme hakemassa. Selitimme ja selitimme, kunnes paikalle saapui toinen myyjä, jolla oli ohimossa laastari.

Kiljahdin ja osoitin suoraan myyjän ohimoa, jolloin repesimme kaikki nauramaan. Millä todennäköisyydellä yhdellä myyjällä oli ohimossa laastari. Monesti ystäväni nauravat minulle, kun universumi kuulee pyyntöjäni. Tässä tapauksessa nauroin itsekin.

Chet Fakerin klubikeikalla äidin kanssa

Sain kunnian viedä äitini viettämään 60-vuotisjuhliaan New Yorkiin, jonne hän oli aina unelmoinut menevänsä. Suunnittelimme reissun hänen toiveidensa mukaan, sillä olin itse aikaisemminkin käynyt jo New Yorkissa.

Huomasin kuitenkin, että silloin kovassa soitossa olleella Chet Fakerilla oli keikka Manhattanilla. Ehdotin äidille, että voisin mennä katsomaan keikkaa vaikka yksin, jos hän ei halua lähteä mukaan. Ennen kuin edes olin tehnyt ostopäätöstä keikkalipuista, oli äitini googlettanut Chetin ja tiesi kertoa hänen albumiensa määrän, iän sekä synnyinmaan. Asiat, joita itse en edes tiennyt.

muistoja

Päädyimme molemmat hänen keikalleen. Jossain vaiheessa keikkaa havahduin absurdiin hetkeen: olin äitini kanssa klubikeikalla New Yorkissa, vasemmalla puolen meitä oli kaksi isoa homomiestä, jotka suutelivat kiihkeästi toisiaan. Oikealla puolen pössyteltiin pilveä ja suoraan edessämme kaikkien valojen vilkkuessa soitti Chet Faker. Äitini puhkaisi kuplani hetkellisesti sanoen, että kaikin puolin ok meno, mutta musa on vähän liian kovalla.

Äiti <3

Passiepisodi Aasiassa

Jos joku tapahtumasarja pitää viime vuosikymmenykseltä nostaa jalustalle, on se ehdottomasti matkantekoni vanhentuneella passilla Thaimaasta Indonesiaan. Jos ihmettelette, miten on mahdollista, että joku lähtee matkaan vanhentuneella passilla, niin sitä samaa ihmettelen minäkin. 

Long story short, matkani tyssäsi Kuala Lumpurin lentokentällä, kun virkailijat huomasivat passini vanhentuneen. Jostain kumman syystä olin kuitenkin Thaimaassa päässyt nousemaan koneeseen, jonka ei olisi pitänyt olla mahdollista. Välilasku Kuala Lumpurissa kuitenkin pakotti minut muuttamaan matkasuunnitelmiani.

Erityisen hienon tuosta seikkailusta teki ystävieni reaktiot meidän Whatsapp-ryhmässä: Yksi alkoi selvittämään suurlähetystöjä ja heidän yhteystietoja, toinen otti selvää pikapasseista, kolmas rauhoitteli mieltäni. Kukaan ei missään vaiheessa kuittaillut toilailustani, vaan päinvastoin. Tuntui kuin koko jengimme olisi ollut lähtöselvityksessä Kuala Lumpurin lentokentällä. Tiimi toimi! 

Viime vuonna selasimme yhdessä tuon päivän vanhat Whatsapp-viestit läpi ja naureskelimme koko tarinalle. Olihan se aikamoista menoa!

muistoja

Mummon poismeno ja yhteys pappaan

En ole kovinkaan montaa kertaa kohdannut kuolemaa. Tai itse asiassa vain yhden kerran, sillä olen ollut sen verran nuori, kun kummitätini, setäni ja pappani ovat nukkuneet pois, etten muista edes hautajaisia. Vuosikymmenyksen puolivälissä rakas mummoni kuitenkin menehtyi. Olin onnekas, kun pääsin vielä hyvästelemään hänet ja juttelemaan eletystä elämästä hänen kanssaan.

Ensimmäisenä päivänä muistelimme lapsuuttani. Vietin paljon aikaa hänen kanssaan kesämökillä. Mummo teki paljon ruokaa kalasaaleistamme sekä marjapiirakoita itsekerätyistä mustikoista ja vadelmista. Lohduttavinta oli kuulla, että hän oli tyytyväinen omaan elettyyn elämäänsä: oli lapset, mies ja omakotitalo.

Toisena päivänä mummon tila muuttuikin. Muistan sen hetken, kun hän kertoi juuri puhuneensa papan kanssa, joka on kymmeniä vuosia sitten jo menehtynyt. Hän kertoi, että pappa odotti häntä. Siinä hetkessä oli jotain kaunista. Kaikkien näiden vuosien jälkeen he olisivat taas yhdessä – ikuisesti.

Ensimmäinen ”oikea” työpaikka ja tutkijat

Muutin Helsinkiin nopealla aikataululla. Kahden viikon varoitusajalla. Sain töitä Filosofian Akatemia nimisestä yrityksestä. Kaikki kollegani tulivat yliopistomaailmasta. Osa oli tehnyt jo ensimmäisen väitöskirjansa, osa oli kirjoittanut lukuisia tietokirjoja, suurimmalla osalla tuntui olevan akateeminen projekti töiden ohella. Sitten oli minä, joka oli paria vuotta aikaisemmin valmistunut ammattikorkeakoulusta liiketalouden tradenomiksi. Olin yrityksen ensimmäinen työntekijä, joka ei tullut akateemisesta maailmasta.

muistoja, sisu, pesojoonas

Opiskeluaikoina naureskelin monesti yliopistossa opiskeleville. En oikein tiedä miksi, mutta kai se jotenkin ”kuului” asetella vastakkain yliopistoa ja ammattikorkeakoulua. Samaa tehtiin lukiossa ammattikoulun kanssa. Noiden työvuosien aikana kuitenkin opin järjettömän paljon ihmismielestä, motivaatiosta ja suomalaisesta työelämästä, sekä ymmärsin entistä paremmin, miksi on tärkeää arvostaa tieteellistä tutkimusta. Vuodet Filosofian Akatemialla kasvatti ihmisenä rutkasti minua. Vitsit, olen ollut onnekas työyhteisöjeni suhteen urallani.

Lievä burnout ja masennus

Toki onnen hetkien keskelle mahtui myös alamäkeä. Näin vuosien jälkeen, kun mietin tuota ajanjaksoa, karvat nousevat edelleen pystyyn. Joitakin asioita on vielä käsittelemättä tuolta ajalta, enkä ole täysin saanut mielenrauhaa itseni kanssa.

Noiden tapahtumien jälkeen tosin olen oppinut pitämään visusti huolen omasta ajastani ja rajoistani, ainakin työelämässä. Samaan aikaan nuo ajat antoivat uuden hienon mahdollisuuden uusien haasteiden parissa. Jälleen kerran universumi vastasi pyyntöihini. Pitääkin alkaa miettimään, mitä tälle vuodelle voisi toivoa…

muistoja

Spontaani puistokeskustelu ystäväni kanssa

Viime kesän yksi mieleenpainuvimpia hetkiä oli puistokävely ystäväni kanssa, jonka päätteeksi päädyimme makailemaan nurmelle pitkäksi toviksi. Tiedättekö, kun jonkun ihmisen kanssa pystyy kivuitta olemaan paljaana. Paljastamaan itseään jopa sisimpien suojamuurien takaa ilman minkäänlaista pelkoa tai häpeää. Tiedät, kun katsot häntä silmiin, että hän kantaa tai ottaa vastaan, jos jotain tapahtuu. Hänen viisautensa tuo tyyneyttä muuten niin levottomaan mieleen. Hän ei koskaan tuomitse, ei edes nanosekunninkaan ajan. Hänen katseensa kertoo kaiken: olen tässä sinua varten.

Niinä hetkinä, kun räkää tuntuu olevan poskella enempikin, kaipaa juurikin tämän tyyppistä ihmistä vierelleen. Ihmistä, joka osaa kysyä niitä hankaliakin kysymyksiä ja muotoilla kaaoksesta harmonisen kauniita ja eheitä kokonaisuuksia. Noissa hetkissä on jotain arvokasta ja ennen kaikkea toivoa antavaa.

Vaikka räkää on vieläkin poskilla, on tuo hetki hänen kanssaan rohkaissut olemaan avoimempi itseäni ja maailmaa kohtaan. Kyllä se elämä kantaa.

Ps. Varma tapa kostuttaa silmäkulmat on ajatella ystäviä ja niiden läsnäoloa.

Yaelin kohtaaminen

Ah, rakkauden suurlähettiläs, joka muistuttaa veistoksellista kreikkalaista patsasta. Heh, no onhan se tuotakin, mutta paljon kaikkea muutakin. Kirjoitin ensikohtaamisestamme aikaisemmin blogin puolelle, joten ajattelin jakaa yhden tragikoomisen hetken alkutaipaleeltamme.

Olin antanut Yaelille asuntoni avaimet, ettei hänen tarvinnut odottaa minua töistä kotiin. Yhtenä iltana, kun saavuin kympin jälkeen illasta asuntooni, oli hän ovella vastassa. Eteisessä huomasin, kuinka asuntoa valaisivat kymmenet kynttilät. Tunnelma oli jälleen kerran suoraan kuin jostain elokuvasta. Yael kuitenkin oli noussut varpailleen ja hermostuneen oloisena hymyili ja kyseli sen hetkisiä fiiliksiäni. Haistoin palaneen käryä hänen olemuksessaan, mutta myös kirjaimellisesti palaneen käryä.

Hän oli vahingossa pitänyt yhtä kynttilää hyllyn päällä liian lähellä keittiön kattoa. Keittiöni sijaitsee parven alapuolella. Kattoon oli jäänyt pieni tummentunut palojälki kynttilästä. Olisittepa nähneet hänen ilmeensä, kun hän kertoi tapahtuman kulun. Itseäni lähinnä nauratti koko tilanne. Kaikki tämän tyyppiset jäljet ovat vain elämisen merkkejä, ja mitään suurempaa vahinkoa ei onneksi kuitenkaan käynyt.

muistoja, marimekko, pesojoonas

Instagramia selaillessa pääsee myös käsiksi moneen yksittäiseen hetkeen vuosien takaa. Ihmeellistä kuinka yksittäisen kuvan, kappaleen tai jopa sanan kautta pääsee hetkessä käsiksi muistoihin. Kymmenen vuoden päästä sitä sitten ihmetelleen millaista olikaan asua hotellissa vuosi.


Vuoden ensimmäisiä kuulumisia – Muutto lähestyy!

Istun sängyllä ja katson valtavista ikkunoistani kaupunkia, joka on sumun hälvetessä tullut taas esiin. 6 ratikka kiitää kohti Bulevardia ja muutama lokki leijailee meren yllä. Ei ole enää kauaa, kun nämä maisemat jäävät taakseni. Tuntuu hurjalta ajatella, että vuosi hotellissa alkaa lähestyä loppuaan. Pelin henki on ollut alusta asti selvä, mutta nyt kun asiat alkavat konkretisoitumaan, alan vasta ymmärtämään lähdön lähenevän. 

Kohta on aika sinetöidä yksi tarina, luopua monista asioista ja pakata rinkka kohti tuntematonta. Yllättävän levollisin mielin tässä kuitenkin ollaan. Toki pieni flunssa on pitänyt villasukat tiiviisti jalassa sekä teepannun kuumana tuoden samalla seesteisyyttä päiviin. Ajattelin kirjoitella pitkästä aikaa tämän hetken kuulumisia ja fiiliksiä teille. Mitä kuuluu tänään ja miltä tulevaisuus oikein näyttää.

Uusivuosi ja uudet haasteet työrintamalla

Vietimme uuttavuotta Yaelin kanssa jo toista kertaa yhdessä. Viime vuonna olimme Amsterdamissa ja tänä vuonna päädyimme Korpilahdelle. Yaelin paras ystävä puolisoineen tuli myös Keski-Suomeen meidän tyköömme. Noukimme heidät aattona Jämsän asemalta 12 tunnin matkustamisen jälkeen Korpilahdelle. Siellä meitä odotti lämmin sauna ja puoliksi sulaneet lumikinokset, jossa vieraamme pääsivät kierimään. Tai kieriminen jäisillä lumikinoksilla oli lähinnä makaamista jään päällä. 

Ulkomaalaisia vieraita kestittäessä sitä huomaa oman kotiseutuylpeyden ja yhtäkkiä arkiset asiat muuttuvat heidän kauttaan katsottuna mystisiltä ja eksoottisilta. Juuri sellaisilta, mitä itse ihmettelee turistina vieraalla maaperällä. Uudenvuoden juhlinnan jälkeen suuntasimme Helsinkiin. Melkein parin viikon reissailun jälkeen oli ihanaa palata hotelliin valkoisten lakanoiden väliin.

Rakkaus

Mitä tulee rakkauteen, olen enemmän kuin kiitollinen jälleen kerran näistä yhteisistä hetkistämme kuluneen viikon aikana. Jos ensisuudelma sai aikoinaan kropan kihelmöimään ja jalat tärisemään, ei noista tunteista olla kaukana näin vuodenkaan jälkeen. Toki suhde elää ja kasvaa jatkuvasti, mikä tuo omia haasteita mukanaan. Sitä välillä niin toivoisi, että asiat pysyisivät neitseellisen kauniina ja muuttumattomina. Ehkä kirjoitan tästä oman blogikirjoituksen, päiväkirjamerkinnän.

Ihanaa kuitenkin, että rakkaudessa moni asia on arkipäiväistynyt ja tietynlainen tasapaino alkaa löytymään. Etäisyyteen alkaa myös tottumaan, jos siihen nyt voi tai haluaa tottua. Toki välillä olen vahvasti sitä mieltä, että tällainen etäsuhde toimii minulle enemmän kuin hyvin. Toisinaan olen taas täysin eri mieltä kanssani. 

Työrintama

Sain tälle vuodelle enemmän kuin mieleisen työprojektin hoidettavaksi. Päätin, että tämän vuoden ajan keskityn sisällöissäni miehiin ja erityisesti poikiin: miesten tunteisiin, poikien eriarvoistumiseen, isyyteen/isättömyyteen, puhumattomuuteen, seksuaalisuuteen. Kerron myöhemmin lisää uudesta työprojektistani, kunhan pääsen käsiksi siihen itsekin.

Tämän lisäksi politiikka kiinnostaa vuosi vuodelta enemmän ja enemmän. Jos tähtimerkit ovat Arkadianmäellä kohdillaan, saatan päästä aitiopaikalle seuraamaan politiikkaa. Sormet ristiin! Jos en, niin jatkan aktiivista uutisten lukemista ja mielenkiintoisten politikoiden seuraamista somessa.

Yritän tänä vuonna myös karsia mahdollisimman paljon sellaisia työkeikkoja pois, jotka eivät suoranaisesti innosta. Toki on hyvä muistuttaa itseäni, että asuntolainaani on vielä maksamatta 20 vuoden edestä. Olen kuitenkin huomannut tekeväni yllättävän paljon sellaisia pieniä duunikeikkoja, jotka syövät enempi motivaatiota kuin sytyttävät intohimon liekkiäni, jonka seurauksena merkityksellisyyden tunne paikoitellen katoaa.

Year In Clarion

Year In Clarion vuosi tulee huipentumaan minun osaltani tulevan viikonlopun Ruotsin reissuun. Sain kutsun nimittäin Nordic Choice Hotelsin jokavuotiseen VK (Vinter Konfrenansen) -seminaariin, joka järjestetään Tele2-areenalla. Toisin sanoen, firman bailut Ruotsin suurimmassa jäähallissa. Kaksi päivää kestävä tapahtuma on vuoden kohokohta monelle työntekijälle. Suomesta meitä lähtee pieni porukka, mutta muista Pohjoismaista paikan päälle saapuu satoja, jollei jopa tuhansia ihmisiä. Odotukset ovat korkealla, sillä olen vuoden aikana kuullut norjalaisen hotelliomistajan, miljardööri Petter Stordalenin aika erilaisista tavoista ottaa lava haltuun. Tässä esimakua.

Näihin levollisiin ja odottavaisiin tunnelmiin on hyvä tukeutua tammikuun ajan. Reilu pari viikkoa on aikaa nauttia katetusta aamupalasta, valkoisista lakanoista, saunavuoroista sekä vaahtokylvyistä. Ja sen aion tehdä!


90-luku ja lama-ajan lapsuus

Vuodenvaihde ei ole oikein koskaan ollut itselleni mitenkään suuri juttu. Sanoinkin viime viikolla, että vuodenvaihde on turhin juhlapyhä kalenterissa. Toki en ymmärrä loppiaistakaan, joten turha tässä on nipottaa jonkun päivän turhuudesta, vaan nauttia juhlapyhien tuomista vapaapäivistä ja yhteisöllisestä juhlimisesta. 

Vuodenvaihteessa ei ole itselleni sen suurempaa merkitystä. Aika jatkaa etenemistä tuttuun ja turvalliseen tapaan. Toki sitä tulee selattua puhelimen kuvarullaa ja katsottua, mitä vuosi oikein toikaan mukanaan. Vuodessa ennättää tapahtua jos jonkinlaista, mutta isot suuntaviitat ja muutokset elämässä usein ottavat pidemmän ajan, jolloin vuoden sijaan olisikin hyvä tarkastella elämää vuosikymmenien kautta.

lama-ajan nuoruus, pesojoonas

Moni asia, ainakin omassa elämässä, on tapahtumasarjojen summa, jolloin jokin asia saattaa konkretisoitua yhtenä vuonna, vaikka työtä on tehty useamman vuoden aikana. Valmistuin tradenomiksi 3,5 vuodessa, jonka seurauksena lähdin maailmanympärysmatkalle ja sain töitä Helsingistä nuorten parissa. Tämän työkokemuksen sisällöistä aloin ammentamaan sisältöjä Snapchattiin ystäväni suosituksesta. Ystävääni taas tutustuin vuonna 2010. Nykyään Snapchat on vaihtunut monimediatuottajan työhön ja oman osakeyhtiön pyörittämiseen. 

Nyt kun vuodenvaihde toi mukanaan siirtymisen uudelle vuosikymmenykselle, aloin nivomaan yhteen isompaa kokonaisuutta, kulunutta vuosikymmenystä, ja pohtimaan, miten elämä on muuttunut noina vuosina. Miten monet asiat ovat tuntuneet toisinaan epämääräisiltä valinnoilta, joita varjosti epävarmuus ja tietämättömyys, mutta vuosien saatossa ne ovat linkittyneet toisiinsa muodostaen eheän kokonaisuuden. Osa vuosien takaisista epävarmoista valinnoista ja teoista näyttää näin jälkikäteen hyvinkin harkituilta ja suunniteltuilta. Miten juuri nämä asiat ovatkaan tuoneet minut tähän.

90-luvun laman pohjalta kohti 20-lukua

Sain joululoman aikana luettua Suvi Vaarlan Westend romaanin (kirja saatu WSOY), joka kertoo 1990-luvun lamasta ja sen tuomasta varjosta, ystävyydestä, yhteiskunnan muutoksesta ja toivosta.  Kyseessä on sukupolviromaani, johon jokaisella ikäluokkani nuorella liittyy jonkinlaisia muistoja. Kirja on kerrottu nuoren naisen näkökulmasta, joten se toimi aikaloikkana tuohon lama-ajan harmauteen ja niukkuuteen Jaffa-kekseineen ja nahkasohvineen.

Vaikka kirjan kertomus sijoittuu Espooseen, varakkaiden ja korkeasti koulutettujen asuinalueelle Westendiin, jossa lama-ajan konkurssit ja lainakierteet saattoivat tiputtaa ihmisiä useamman yhteiskuntaluokan alaspäin, oli kirjassa silti paljon samaistumispintaa myös työväenperheen lapselle.

Olimme perheeni kanssa 80-luvun lopulla muuttaneet vastavalmistuneeseen omakotitaloon, niin kuin kirjan päähenkilökin, Korpilahdelle kolmen muun sisareni kanssa. Isäni pyöritti omaa sähköalan yritystä ja äitini oli kunnallisella puolella hammashoitajana.

lama-ajan nuoruus, pesojoonas

Laman iskiessä talouteemme, isäni yrityksen liikevaihto oli huonoimmillaan 700 000 markkaa. Hänellä oli jopa päiviä, jolloin ei ollut tarvetta poistua kotoa lainkaan. Kysyntä ei ollut suurta, kun rakentaminen sakkasi ympäri maata. EU:n tuella jaettavat leipäkassit tulivat tutuiksi myös meille: näkkileipää, lihahyytelöä, vehnäjauhoja, kaurahiutaleita… Ei ollut viikkoa, kun emme saaneet isovanhemmiltamme ruokalähetystä kotiin. Vaatteita kierrätimme sukulaisten ja lähipiirin kesken, eikä silloin mietitty tyttöjen ja poikien vaatteita. Oli vain ehjiä vaatteita.

Pahimpina hetkinä jopa pankinjohtaja kävi kotonamme ehdottamassa kotimme pakkohuutokauppaa. Niin kuin kirjassakin kerrottiin, pieni osa ihmisistä, joilla oli isoja säästöjä ja ahneutta, oli taipumus tehdä pilkkahintaan asuntokauppoja niiden kustannuksella, joilla meni huonosti. Samaa kuviota yritti tuolloinen meidänkin pankinjohtajamme: myydä asuntoamme pilkkahintaan ystävälleen.

Kiitos yhteiskunnan ja lähipiirin tuen, vältimme pakkohuutokaupan. On hullua ajatella, että muun muassa lapsilisien avulla saimme hoidettua lainojen korot, jotka nousivat ennätyslukemiin pahimpina lamavuosina. Hurjin korkoluku taisi hännystellä 18%. Samaisilla lapsilisillä on myöhemmin mahdollistettu myös lukio-opintoni. Tämän tyyppiset etuudet tuntuvat välillä jokseenkin itsestään selvyyksille, mutta eivät sitä ole.

Tuohon aikakauteen liittyy myös paljon hiljaista häpeää ja toivottomuutta. Nuorten itsemurhatilastot tuplaantuivat, työttömyys nousi ennennäkemättömiin lukuihin ja yrityksiä kaatui rajut määrät. Meillä isän yritys pysyi kuin pysyikin pystyssä. Terveydenhoitoalalla töitä onneksi riitti, ja arjessamme oli niukkuudesta huolimatta mieluisaa tekemistä harrastuksien ja sukulaisten parissa. 

Vaikka lama-aikaan liittyi paljon toivottomuutta, ei toivon liekki koskaan sammunut. 

Toivottomuudesta huolimatta se (lama) sisälsi myös toivoa, sittenkin toivoa, hiljaista mutta päättäväistä uskoa siihen että asiat muuttuisivat paremmiksi.

Suvi Vaarla, Westend

Asiat ovat toden teolla muuttuneet paremmiksi vuosikymmenten aikana. Niin omassa elämässäni kuin yhteiskunnassakin. Vaikka kulunut vuosi on tuonut minut asumaan hotelliin vuodeksi, on suurimmat askeleet elämässä otettu jo 90-luvulla, kun vanhempani ovat valaneet perustaa tasapainoiselle elämälle, laajentaneet parhaalla mahdollisella tavalla mahdollisuuksien horisonttia tulevaisuutta varten ja luoneet uskoa paremmasta huomisesta. Tulevaisuuden toivon liekin ylläpitäminen on varmastikin yksi tärkeimmistä opeista, joita olen saanut.

lama-ajan nuoruus, pesojoonas

Viimeisen vuosikymmenyksen aikana tuosta toivosta on ammennettu monen monta unohtumatonta tarinaa. Luotu entistä vahvempaa perustaa elämälle, opeteltu kohtaamaan vastoinkäymisiä, unelmoitu ja lisätty elämään roima annos värejä. Näin vuosikymmenen vaihtuessa jo viidennen kerran kohdallani, tuli romaani luettua jokseenkin otolliseen hetkeen. Aika ja tällaiset aikaloikat tarinoiden avulla antavat hyvin perspektiiviä moniin asioihin omassa ajattelussa ja käyttäytymisessä tänä päivänä. Kiitos siitä WSOY:lle ja eritoten Suvi Vaarlalle.

Toisinaan on hyvä ottaa aikaloikka vuosikymmenyksien päähän, toisinaan taas nauttia eilisen tuomista iloista.

Ihanaa alkanutta vuotta 2020!

Kuvat Rafael Lindroos


Vuoden tykätyimmät kuvat ja tarinat niiden takaa

Ylläri ylläri, vuoden tykätyimpiin kuviin liittyy paljon rakkautta ja vaaleanpunaisia hetkiä. Itselleni tykkäyksien seuraaminen ei ole tärkeää, kun laitan kuvia Instagramiin, mutta toisinaan se on oleellinen osa työtäni. En kuitenkaan tee julkaisuja siinä valossa, että keräisin tykkäyksiä. Instagram-feedini toimii kuvapäiväkirjana, jonne pystyn taltioimaan yksittäisiä hetkiä ja tarinoita, joihin voi palata uudestaan ja uudestaan. 

Ajattelin nostaa näin vuoden viimeisimpinä päivinä kuluneen vuoden kuvia, etunenässä niitä, mistä te olette tykänneet, mutta myös itselleni tärkeitä julkaisuja, sekä tarinoita niiden takaa.

vuoden tykätyimmät kuvat, pesojoonas

Vuoden tykätyin kuva huokuu Tom of Finlandia. Kuva on Annin ottama ja se otettiin Clarionin ylimmän kerroksen hississä. Olimme odottamassa ovien aukeamista Sky Barin puolelle, kun Anni sai idean ottaa meistä kuvia myös hississä, joka oli täynnä heijastumia. Laitoimme kassin hissin ovien väliin ja muutamassa minuutissa räpsimme joitakin täytekuvia muistikortille. Tom of Finland hetkeä ei suinkaan suunniteltu, vaan se tuli.

vuoden tykätyimmät kuvat, pesojoonas

Jos jatketaan elokuvateemalla, tulee tästä kuvasta mieleen Brokeback Mountain, ainoastaan stetsonit puuttuvat. Olimme viikon meidän kesämökillämme nauttimassa Suomen suvesta. Päätettiin ottaa kamera matkaan, kun lähdimme käppäilemään mökkitien vartta. Tarkoituksena oli ottaa muutama kuva viljapeltojen keskeltä ja nautiskella hiljaisuudesta. Matkan varrelle sattui tämä ikimetsän palanen, jonka takaa auringon säteet osui tienpientareelle. Yael näki tilaisuuden kuvalle. Kamera kannon päälle, ajastin käyntiin ja poseeraus.

Ah, tämän kuvan takaa löytyy luopumisen tuskaa. Yael oli nimittäin lähtemässä takaisin Amsterdamiin. Päätimme mennä Kiasmaan ennen Yaelin lentokenttäjunan lähtöä saadaksemme ajatuksemme muuhun, kuin lähtemiseen ja siitä tuleviin velloviin haikeuden tunteisiin. Hetkessä oleminen ja siitä nauttiminen on ollut haastavaa aina noina lähdön hetkinä. Päällimmäisenä mielessä on, milloin näemme seuraavan kerran. Kevyt hulluttelu Kiasman osallistavassa näyttelyssä teki hetkelliset hyvää ja sai meidät keskittymään toisiimme.

vuoden tykätyimmät kuvat, pesojoonas year in clarion

Tämä kuva on vuoden takaa, kun sain julkaista tämän vuoden suuren uutisen: MUUTAN HOTELLIIN. Kuva on otettu reilussa pakkaskelissä. Hetkeä aikaisemmin olin poseerannut kylpytakki päällä, kasvi kädessä ja sandaalit jalassa lumihangessa. Kyseinen kasvi tarttui matkaani ravintolan pöydältä, lupaa kysymättä ja löytyy vieläkin ikkunanlaudaltani. Ehkä vuoden jälkeen on sopiva hetki palauttaa se paikoilleen.

vuoden tykätyimmät kuvat, pesojoonas

Tässä on yski niistä kymmenistä salakuvista, joita olen vuoden aikana napsinut meistä. Meillä on aika erilaiset vuorokausirytmit Yaelin kanssa. Itse tykkään aamun ensimmäisistä hiljaisista tunneista, kun kaupunki ja ihmiset vasta heräilevät uuteen päivään. Yael taas nukkuisi mielellään yli kymmenen, jos antaisin. Hän taas nauttii illan hämärästä enempi. On vaatinut paljon Yaelilta, kun hän on maltillisesti jakanut iltaihmisenä nuo kriittiset hetket tällaisen aamuhirmun kanssa.

Tämä oli ensimmäisiä yhteiskuvaussession kuvia, joita Anni otti meistä. Yael oli hetkeä aikaisemmin tanssinut Clarionin uima-altaan reunalla, jonka jälkeen napattiin toisistamme kiinni ja ajattelimme Love Boatia. Naureskeltiin kuvien jälkeen, että tulisko laivayhtiöille laittaa viestiä heidän uusista mainoskuvistaan.

vuoden tykätyimmät kuvat, pesojoonas

Naurattaa valmiiksi jo tämän kuvan fiilikset. Olin toista kertaa Yaelin luona käymässä ja olimme juhlineet hänen syntymäpäiviään. Yael asuu kahden kämppiksen kanssa. Hetkeä myöhemmin juoksin vessaan eka oksentamaan, jonka jälkeen nostettiin pää pöntöstä ja vaihdettiin toinen pää tyhjennettäväksi. Sanotaanko, että suhteen alkuvaiheella on hyvä ottaa luulot pois niin kumppanilta kuin kämppiksiltä.

vuoden tykätyimmät kuvat, pesojoonas

Oma ehdoton suosikkikuva ja hetki tältä vuodelta oli mummon luona vierailu. Mummun muisti jo oikeutetustikin on hiukan pätkivä ja valikoiva. Juuri ennen kuvan ottamista mummu kysyi minulta, olinko hänen häissään. Olisinpa ollut, sanoin hänelle. Mummoni meni naimisiin 70-vuotta sitten.


Mitä minulle kuuluu? – Satunnaisia kuulumisia

Tätä vuosikymmentä on enää alle kaksi kuukautta jäljellä. Kelatkaa, siirryn elämässäni viidennelle vuosikymmenykselle. KREISIÄ! Aika vierii, mutta onhan tässä taas ennättänyt tapahtumaankin paljon, kiitos siitä elämälle. En ole hetkeen kirjoitellut kuulumisia, joten ajattelin istahtaa alas ja kysyä itseltäni, mitä minulle kuuluu.

Mitä minulle kuuluu?

On vain ajan kysymys, milloin ostan lennot Aasian. Minne, se on vielä epäselvää. Kuinka pitkäksi aikaa, sekään ei ole vielä tiedossa, mutta uskoisin viihtyväni oikein hyvin kuukaudesta kahteen reissun päällä. Mikään kiire ei ole tyhjentämään varastoa omista tavaroistani ja palaamaan takaisin rakkaaseen yksiööni.

Ystäväni kysyi minulta taannoin syitä reissuun lähtemiseen. Pimeys ja koleus, jotka johtavat armottomaan vit… jotka ovat siis hallittavissa olevia asioita, eivät ole pääsyitä lähtemiseen. Koen, että yksin reissaaminen auttaa minua löytämään yhteyden itseeni ja sitä kautta, miettimään omaa suuntaani elämässä. Niin kliseiseltä kuin se saattaa kuulostaakin, olen juuri se stereotyyppinen y-sukupolvelainen, joka lähtee reppu selässä maailmalle etsimään itseään. Toki en koe, että olisin eksyksissä itseni kanssa tai minun tulisi löytää jotenkin itseni. Kylläkin olen reissun päällä yleensä löytänyt itseni, tietämättä olevani eksyksissä. 

Miksi en etsi yhteyttä itseeni Suomessa? Yritetty on. Viime kesän kolmen kuukauden kesäloman aikana yritin tätä, tuloksetta. Syy on pitkälti siinä, että Suomessa olen jatkuvasti toisten ihmisten saavutettavissa. Tutussa ympäristössä on haastavaa sulkeutua omien ajastusten pariin. Koen, että menemällä juurikin kauas, on helpompi nähdä tähän hetkeen Helsingissä. Saada täysin uutta ajateltavaa ja koettavaa. Uusia virikkeitä mielellä ja uomista poistumista.

Asuntokaupoilla

Reilu kuukausi sitten kirjoitin ehdollisena kauppakirjat uudesta asunnosta, joka oli kaksi kertaa isompi, rutkasti valoisampi ja avarampi kuin nykyinen asuntoni. Kyseessä oli Hitas-kohde, joten kustannuksetkaan eivät olisi nousseet montaa satasta korkeammaksi. Kaupanteko oli yhtä soutamista ja huopaamista, lähinnä minun puoleltani. Välillä tuntui, että asunto oli juurikin täydellinen minulle lähellä luontoa Helsingissä. Välillä taas mietin, että tartunko asuntoon juurikin sen edullisen hinnan takia, joka mahdollistaisi isommat neliöt muttei takaisi viihtyvyyttä.

Lopun viimein suuremmat voimat (LUE: ylityöllistetty lainaneuvottelija, joka ei koskaan palanut lainakuvioihin) ottivat jälleen kerran otteen elämästäni ja luovuin aikeista asettua Pasilaan. Näin jälkikäteen ajateltuna, erittäin hyvä ratkaisu. Olen huomannut, että asuntoa ostaessa yksi tärkeimpiä ostokriteerejä on fiilis, joka välittyy asunnosta. 

Year In Clarion -kuulumiset

Year In Clarion -projektin viimeinen neljännes käynnistyi viime viikolla. Paljon on tullut pohdittua mennyttä aikaa ja sitä, että olenko varmasti ottanut kaiken ilon irti tästä huvista. Huomaan omassa ajattelussani käyttäväni paljon ”-isi”-muotoa. ”Olisiko pitänyt tehdä sitä ja tätä”. Kai tämä ajatus kumpuaa riittämättömyyden tunteesta, joka on usein läsnä omassa tekemisessäni. Ennen projektiin hyppäämistä mielessä oli kaikenlaisia mielikuvia ja ideoita, mitä kaikkea hotellissa voisikaan tehdä ja kokea. Sitä peilaa kuljettua matkaa näihin mielikuviin ja huomaan, etteivät ne täysin kohtaa, josta syntynyy ristiriitaiset tunteet ja juurikin tuo riittämättömyyden tunne.

Samaan aikaan olen vahvasti sitä mieltä, että vuosi on ollut juurikin minun näköiseni, vaikkei se ehkä vastaa mielikuviani. Odotukseni kumpuavat ehkä enempi vuosien takaa, jolloin saatoin olla uteliaampi ja kokeilunhaluisempi. En sano, ettenkö olisi sitä tänä päivänäkin, mutta eri lailla, eri asioissa. Sitä niin helposti lukkiutuu omiin oletuksiin itsestään. ”Mä olen tällainen tyyppi”-mantra voi välillä ohjata täysin väärään suuntaan. Kasvun polullahan tässä ollaan ja on enemmän kuin tervetullutta vaihtaa omia mielenkiinnon kohteita, tapoja ja tottumuksia, ajatuksia ja käsityksiä. 

mitä minulle kuuluu?

Tässä taas yritän muistutella lähinnä itseäni armollisuudesta itseäni kohtaa. Tämä on juurikin yksi tärkeimpiä syitä, miksi tykkään kirjoittaa blogia ja haluaisin kirjoittaa enemmänkin. Näppäimistö antaa luvan pysähtyä omien ajatuksien äärelle ajattelemaan omaa ajattelua. Kummastelemaan ja nauramaan itselle. Sanallistamaan tunteita ja ristiriitoja. 

Palatakseni takaisin hotellivuoteen. Vuosi on tähän asti ollut unohtumaton, enkä tekisi mitään toisin tai mitään yhtään enempää. Viimeiset kolme kuukautta aion viettää ilman mitään sen suurempia sirkushuveja tai ”elä kuin eläisit viimeistä hotellipäivää”.  Toki huvittaa, että yritän tässä sanoa ääneen haluavani elää arkista ja tavallista arkea loppu vuoden hotellissa, ja samaan aikaan naurattaa, että jos kertoisin mummolleni, että elän arkista elämää hotellissa, niin onhan siinä kontrastia kerrakseen. Mikä sitten on kenellekin tavallista ja mikä ei. 

mitä minulle kuuluu?

Ystäviä ja merkityksellisiä kohtaamisia

Olen viimeisen parin viikon aikana käynyt tosi inspiroivia keskusteluita ystävieni kanssa, joita en ole hetkeen nähnyt. Jokaisen tapaamisen jälkeen olen ollut aivan haltioissaan. ”Aivan, näinkin asioista voi ajatella”. On myös ollut lohduttavaa kuulla, miten ystävillänikin on samoja epävarmuuden, mutta toiveikkuuden tunteita tulevaisuudesta. Ajattelin, että voisin ensi vuodelle yrittää sopia joka viikolle tai joka toiselle viikolle yhden tapaamisen ihmisen kanssa, jota en ole hetkeen nähnyt tai kokonaan uuden tuttavuuden kanssa. Inspiroitua ihmisistä useammin ja järjestelmällisesti.  

Kirsikkana kakun päällä, Yaël tuli Helsinkiin ja pääsin perjantaina nauttimaan jälleen kerran hänen esiintymisestään. Varmasti moni pystyy samaistumaan tunteeseen, kun näet toisen ihmisen palon ja ylpeyden omaa tekemistään kohtaan. Sen, kun toinen tekee asioita sydämellään ja nauttii joka hengenvedosta. Se jos mikä nostattaa karvat pystyyn. Ihana päästä elämään näitä hetkiä hänen kanssaan.

Oma jengini, Lettijengi, oli viikonlopun Helsingissä viettämässä jo perinteiseksi tullutta Lettijengi Awards of Finlandia, jossa palkitsemme toisiamme menneestä vuodesta. Ensi vuonna meillä neljällä tulee ystävyyttä täyteen kymmenen vuotta. Hassuja tyyppejä, hassuja muistoja. Ei lisättävää, kiitos tyypit.

Kysy sinäkin tänään, mitä minulle kuuluu?


Kadonnut flow-tila ja hukassa oleva kutsumus

Kutsumus on siellä, missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet.” Olisipa Aristoteles tai yksi hänen kavereistaan nyt täällä. Olen tovin nimittäin potenut pientä maailman tuskaa, tai tuska on täysin liioiteltu termi kuvaamaan tuntemuksiani, siitä, mitä haluan elämässäni tehdä. Mitkä asiat saavat minut maanantaiaamuisin kiljahtamaan innostuksen merkiksi. Mitkä arkiset tai maailmaani järisyttävät asiat innostavat minua. 

Year In Clarion -projektissa alkaa loppurutistus sekä uusi vuosikymmen koputtelee jo huoneeni oveen. Nämä ovat varmastikin suurimmat syyni tämän hetkisiin fiiliksiini. Väliaikaisuudesta ollaan etenemässä siirtymävaiheeseen, ja yhden luvun loppuessa, toinen on jo alkamassa. En vain ole vielä saanut muotoiltua näkyä siitä seuraavasta luvusta. Mikä on seuraava vaihe elämässäni? Millaisia tavoitteita olisi hyvä luoda tulevaisuudelle. Mikä minulla on seuraava päämäärä elämässä? Onpa suuria kysymyksiä.

kutsumus pesojoonas

Onneksi tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun mietin näitä asioita, joten en koe suurta painetta tässä hetkessä edes vastata noihin kysymyksiin. Luotan prosessiin. Prosessiin luottaminen vain tuntuu vuosi vuodelta raskaammalta ja raskaammalta. Elämästäni puuttuu ankkurit, elementit, jotka luovat pysyvyyttä. Toki jalastani löytyy yksi ankkuri ja toinen Amsterdamista. On ystäviä ja perhe. Ankkurilla tarkoitan kotia ja työpaikkaa. Kahta perustavanlaatuista asiaa elämässä. Asioita, joiden parissa vietämme eniten aikaa.

Olen tehnyt pätkätöitä viimeiset kolme vuotta, samalla pyörittänyt omaa liiketoimintaa. Kulunut vuosi on mennyt määräaikaisessa ”vuokrasuhteessa” hotellissa. Parisuhteenikaan ei vielä anna mahdollisuutta täysin juurtua aloilleen. Moni asia elämässäni antaa vapautta. Ehkä liikaakin. Ja kuinka paradoksaalisinta, nautin vapaudesta, mutta haluaisin pysyvyyttä elämääni, juuret.

kutsumus pesojoonas
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Havahduin tänään siihen, että puuttuvat ankkurit ja usvan täyteinen horisontti kuluttavat mieltäni. Tämän takia on ollut haastavaa tutkailla, mikä nykyisessä tekemisessä sytyttää minut, mistä asioista nautin suurella sydämellä. Tekeminen on tällä hetkellä lähinnä toteuttamista ja toimittamista. Kipinä ja innostus ovat syvällä sisälläni, valmiina tulemaan ulos, jos vain energiaa riittäisi. Toki yritän toistaa itselleni, ettei elämän ja työn aina tarvitse olla kipinän täyteistä ja innostuksella kuorrutettua. Välillä on enemmän kuin ok ”vain” tehdä ja toteuttaa. Ilman sen suurempia tunteita.

Tosin tiedostan, että kaipaan sitä flow-tilan tuomaa tunnetta, että kokemus omasta itsestä loistaa poissaolollaan. Keskittyminen on itse tekemisessä. Tätä tunnetta en ole hetkeen kokenut. Viimeksi, kun koin, oli tekemisellä selkeä merkitys, se haastoi minua, pääsin toteuttamaan itseäni, tiesin mitä halusin tehdä. Tiesin kutsumukseni. Kutsumus, sinua on ikävä.

kutsumus pesojoonas

Luin tänään entisen kollegani ajatuksen merkityksellisyydestä: ”Viime kädessä elämäsi saa merkityksen, kun annat sille merkityksen.” Yritän työstää tätä ajatusta seuraavan viikon tai kuukauden ajan. Katsotaan mitä uutta se tuo arkeen. 


Budjettikuukauden lopputulos – silkkaa säästöä!

Havahduin elokuun lopussa tolkuttomaan rahan kulutukseeni. Kävin kesän jäljiltä katsomassa tarkemmin verkkopankissa tiliotteitani ja huomasin suuren rahareijän: kulutin 700 euroa kuukaudessa ravintoloihin ja ruokakauppoihin. Aivan liikaa omaan makuuni.

Kulurakenteeni muuttui täysin muutettuani hotelliin helmikuussa. Keittiötön elämä, mukavuuden halu ja näennäinen kiire veivät vähintäänkin kerran päivässä lueskelemaan ravintoloiden ruokalistoja. Päätin syyskuun ajan muuttaa suuntaa ja tietoisesti keskittymään rahan kulutukseeni. Päädyin tekemään viikkobudjetin (100€) sekä nostamaan tuon summan käteisenä lompakkooni, jolloin pystyn konkreettisemmin seuraamaan rahan menoa.  

Miten kuukausi sujui ja kuinka paljon rahaa säästyi?

Ensimmäisen viikon käynnistyttyä, ostin jääkaappiin valmiiksi viikon ruokatarvikkeet, joihin upposi heti puolet viikon budjetista. Mietin tuossa vaiheessa, että mitenköhän tässä käy, kun lompakossa oli enää 50€ seteli ja maanantain lounastakaan ei oltu vielä nautittu. Tässä vaiheessa on tosiaan hyvä sanoa ääneen, että aamupala kuuluu hotellivuoteeni, joten sen suhteen sain säästöä viikkobudjettiini.

Vaikka kokkailu hotellikonstein tuntui lähes koko kuukauden ajan yllättävän hyvälle, en siltikään koe miellyttäväksi ruokakaupoissa asioimista. Liikaa mahdollisuuksia ja päätöksiä tehtävänä. Tämän takia tykkäsin viime vuonna käyttää Anton&Antonin ruokakassipalvelua, jossa oli valmiina viikon reseptit sekä tuotteet. Ruokakaupat ovat rakennettu nujertamaan ihmisen tahdonvoimaa, joten jos vain jotenkin pystyn välttelemään kaupassa asiointia, teen sen.

Silkkaa säästöä, pesojoonas helsingissä

Ennen töihin lähtöä, varmistin aina erikseen, että löytyyhän lompakostani päivän lounaaseen riittävät eurot. Tämän myötä tuli tietoisemmaksi käytettävissä olevista varoista. Normaalisti sitä tulisi vain vingutettua pankkikorttia ja ostettua helpommin heräteostoksia, kuten suklaapatukoita kassahihnalta tai kookosvettä. Käteinen auttoi säännöstelemään paremmin budjettiani.

Ensimmäiset harmaat hiukset syntyivät, kun joutui miettimään pystyykö lähteä ystävien kanssa ulos tai edes kahville. 3-4€ kahvikuppi vastaa päivän itsetehtyä lounasta, 7€ olut vastaa melkein kahden päivän lounaita. Ravintolaillallisille ei tässä kuukaudessa ollut varaa tai se olisi vaatinut tiukkaa säästökuuria. Työni puolesta pääsin kylläkin yhtenä iltana syömään ystävien seurassa, joka toi kivan piristeen ja vaihtelun pussinuudeleihin. 

Otin tosiaan omasta ideastani ja tahdostani tämän haasteen vastaan. En osannut odottaa, että budjettikuukauden aikana joutuisin miettimään, pystynkö näkemään ystäviäni perinteisin menoin ravintolassa tai kahvilassa. Omat tuntemukseni menevät lähinnä ensimmäisen maailman ongelmien joukkoon, kun taas joillekin nämä fiilikset ovat arkea. Sen takia, en koe, että oma ”avautuminen” aiheesta olisi mitenkään relevanttia täällä.

Toisen viikon käynnistyttyä oli huomattavasti helpottuneempi olo, kun tiesi tavallaan mitä tulevan pitää. Ensimmäinen viikko oli uuden opettelua, toinen viikko meni opitun toistamiseen. Lounasruokailuihinkin alkoi löytymään eineshyllyltä jo omia suosikkeja. Onneksi einesruokien taso on noussut todella paljon. Toki kyseessä on edelleen eines, joka ei kotitekoista makaronilaatikkoa voita.

Kolmannen viikon olin mökillä Korpilahdella. Ostin jälleen kerran viikon ruokaostokset kerralla, alle 10 minuutin kauppareissulla, sillä saavuin iltajunalla Jyväskylään ja ennätimme juuri ja juuri kauppaan ennen sulkeutumisaikaa. Satokauden ollessa Suomessa parhaimmillaan, vihanneksista sai taiottua laadukkaita ja ennen kaikkea edullisia annoksia. Kaalilaatikko oli lähestulkoon ilmainen ja sitä riitti useammalle päivälle. Puolukkahillo taisi maksaa melkein koko laatikon verran. 

Mökillä, kun oli pelkästään aikaa tehdä ja olla, tuli käsiteltyä ruokaakin aivan eri tavalla, arvostaen. Instant- ja pikaruokakulttuurin keskellä tuntuu, että ruoasta on tullut enempi kertakäyttöistä ja itsestään selvää, jonka tehtävä on ainoastaan antaa energiaa. Yhteiskunnan muuttuessa suhde ruokaankin on muuttunut, joten on aivan loogistakin, ettei meillä ole enää suoraa kosketusta ruoan alkulähteisiin saman lailla kuin vanhemmillamme on ollut. Pääsin pienessä mittakaavassa muistuttamaan itseäni, mistä muualta kuin kaupan hyllyltä ruoka voi tulle, sillä kaivoin kumpparit jalkaan ja suuntasin sienimehtälle. 

Silkkaa säästöä, pesojoonas helsingissä

Silkkaa säästöä

Kulutin kesäkuukausien aikana keskimäärin noin 700€ ravintoloihin, kahviloihin ja ruokakauppoihin. Tavoite oli melkein puolittaa tuo kulutus, 400 euroon. Dansken verkkopankki lajittelee valmiiksi aina menot eri kategorioihin ja nyt katsoessani syyskuun pylpyröitä ja piirakkamallinnuksia, ei voi kuin hymyillä.

Nostin käteistä kuukauden aikana yhteensä 350€, joista 50 euroa meni muihin kuluihin kuin ruokaan. Ruokakauppoihin meni 105€ ja ravintoloihin 43€ (muutama ResQ pelastus, hätäillallinen Woltista sekä kuukauden lopuksi Mortonissa hampurilainen). Kolikkokippoon jäi reilun kympin edestä kolikoista, joten budjetti ylittyi noin 40 eurolla. Säästöä kertyi huimat 265€ edellisiin kuukausiin verrattuna. Aivan älytön summa euroja, silkkaa säästöä.

Huomasin myös, että säästöä kertyi muissakin elämän osa-alueilla syyskuun aikan. Suoria johtopäätöksiä on toki turha vedellä, mutta rahan tiedostaminen voisi olla yksi tapa vähentää ylimääräistä kuluttamista. Pankkikortit, suoraveloitukset ja mobiilimaksaminen ovat tehneet rahan hahmoittamisen vaikeammaksi. Varsinkin Resq:n ja Uberin kaltaisissa sovellukissa, joissa maksaminen hoituu yhtä helposti kuin ihmisten swaippaaminen Tinderissä, luo helposti käsityksen, ettei rahaa kulu lainkaan. Ja tuskin tämä on sattumaa.

En missään vaiheessa kuukautta kokenut, että joutuisin kituuttelemaan, ainoastaan karsimaan turhia haluja, joita tuntuu syntyvän jatkuvalla syötteellä somessa, bussipysäkeillä, kotisohvalla. Kaiken kaikkiaan kuukausi oli onnistunut ja ajattelin jatkaa käteisen nostamista tulevaisuudessakin.


Yksin – Jäänkö paitsi ystävieni elämästä?

Pääsin viime viikon nauttimaan jälleen kerran mökkeilystä, tällä kertaa kylläkin yksin. En ole aikaisemmin ollut näin myöhään vuodesta mökkeilemässä. Olemme tehneet syksyisin ja talvisin ainoastaan perheen kanssa päiväreissuja mökille grillaamaan, keräilemään sieniä tai laittamaan paikkoja kuntoon talvea varten. Nykyään mökkimme taipuu myös talvikäyttöön, joten ihanaa päästä nauttimaan pimeistä syysilloista myös Päijänteen rannalle.

Olen huomannut vuosi vuodelta, kuinka kaipaan enemmän aikaa itselleni. Tai en tiedä kaipaanko, mutta vietän aikaa itsekseni enemmän. Kynnys pyydellä ihmisiä joko käymään luonani tai kahvilla, on noussut. Varsinkin työviikon jälkeen perjantaisin kaipaan omaa aikaa eniten. Silloin saatan sanoa Yaëlillekin, että palataan asiaan huomenna. Vapaina viikonloppuina oikein toivon, ettei kukaan laittaisi viestiä, sillä muuten saattaisin joutua keksimään valkoisen valheen. Samaan aikaan kylläkin toivon, että ihmiset pyytäisivät minuakin brunsseille ja pyöräretkille. Ihanan ristiriitaista.

korpilahti yksin mökillä
yksin pesojoonas mökillä korpilahti

Mitä enemmän vietän aikaa itsekseni, koen, että sitä vähemmän minua kutsutaan mukaan erilaisiin rientoihin. Voi olla, että tämä on vain sosiaalisen median luoma illuusio ja omassa mielessäni kuviteltua. Pääsenhän kotisohvalta perjantai-iltaisin napin painalluksella näkemään, kuinka ”kaikki” muut ovat viettämässä yhdessä hauskaa. Tunne on todellinen, kylläkin tiedän, ettei sosiaalinen media kerro koko totuutta, vaan yhden näkemyksen. Rakastan olla yksin, mutta samaan aikaan pelkään, jäänkö yksin tai paitsi ystävieni elämästä.

Koen välillä myös itsekkyyden tunnetta, kun en jaa aikaani muiden ihmisten kanssa. Olettaen siis, että toiset ihmiset haluavat jakaa aikaansa kanssani. Nytkin olin melkein viikon mökillä, enkä pyytänyt ketään käymään luonani, saatikka mennyt kotia viettämään aikaa vanhempieni kanssa. Pohdin moneen otteeseen, olisiko minun pitänyt kutsua ystäviä yöksi tai saunomaan mökille kanssani. Itsekkyys vei kuitenkin voiton ja jätin kutsumatta. Ehkä itsekkyys on tässä tapauksessa hyväkin juttu. Näin ainakin uskottelen ja oikeutan käyttäytymisen itselleni.

Ehkä peilaan liikaa nykyhetkeä menneisyyteen. Aikaan, jolloin olin se ”kaveriporukan suosituin”. Se, joka oli viikonloppuisin aina menossa jonkun kanssa. Toki näinä aikoina sosiaalinen media ei ollut samanlaisessa roolissa. Somen aikana tuntuu, että aina on jonkun kanssa, vaikka fyysisesti olisi yksin. Onko sosiaalinen media korvannut tuon tarpeen ja halun olla fyysisesti muiden ihmisten ympäröimänä? Vai onko ikä tuonut muuttuvia tarpeita ja sitä myötä käyttäytyminenkin on muuttunut? Ehkä kaikkea tätä ja paljon muutakin…

yksin korpilahdella mökillä

Oli miten oli, nautin aivan suunnattomasti yksin olemisesta, pimeydestä, koleudesta, ajattomuudesta, tyynestä järvestä, metsän äänistä, laineiden liplatuksesta, kynttilänvalosta, punaviinistä ja nuotion äärellä olemisesta. Ennen kaikkea muistoihin kääriytymisestä. Vietinhän kaiket kesät lapsena mökillä mummoni kanssa.