Mitä minulle kuuluu? – Satunnaisia kuulumisia

Tätä vuosikymmentä on enää alle kaksi kuukautta jäljellä. Kelatkaa, siirryn elämässäni viidennelle vuosikymmenykselle. KREISIÄ! Aika vierii, mutta onhan tässä taas ennättänyt tapahtumaankin paljon, kiitos siitä elämälle. En ole hetkeen kirjoitellut kuulumisia, joten ajattelin istahtaa alas ja kysyä itseltäni, mitä minulle kuuluu.

Mitä minulle kuuluu?

On vain ajan kysymys, milloin ostan lennot Aasian. Minne, se on vielä epäselvää. Kuinka pitkäksi aikaa, sekään ei ole vielä tiedossa, mutta uskoisin viihtyväni oikein hyvin kuukaudesta kahteen reissun päällä. Mikään kiire ei ole tyhjentämään varastoa omista tavaroistani ja palaamaan takaisin rakkaaseen yksiööni.

Ystäväni kysyi minulta taannoin syitä reissuun lähtemiseen. Pimeys ja koleus, jotka johtavat armottomaan vit… jotka ovat siis hallittavissa olevia asioita, eivät ole pääsyitä lähtemiseen. Koen, että yksin reissaaminen auttaa minua löytämään yhteyden itseeni ja sitä kautta, miettimään omaa suuntaani elämässä. Niin kliseiseltä kuin se saattaa kuulostaakin, olen juuri se stereotyyppinen y-sukupolvelainen, joka lähtee reppu selässä maailmalle etsimään itseään. Toki en koe, että olisin eksyksissä itseni kanssa tai minun tulisi löytää jotenkin itseni. Kylläkin olen reissun päällä yleensä löytänyt itseni, tietämättä olevani eksyksissä. 

Miksi en etsi yhteyttä itseeni Suomessa? Yritetty on. Viime kesän kolmen kuukauden kesäloman aikana yritin tätä, tuloksetta. Syy on pitkälti siinä, että Suomessa olen jatkuvasti toisten ihmisten saavutettavissa. Tutussa ympäristössä on haastavaa sulkeutua omien ajastusten pariin. Koen, että menemällä juurikin kauas, on helpompi nähdä tähän hetkeen Helsingissä. Saada täysin uutta ajateltavaa ja koettavaa. Uusia virikkeitä mielellä ja uomista poistumista.

Asuntokaupoilla

Reilu kuukausi sitten kirjoitin ehdollisena kauppakirjat uudesta asunnosta, joka oli kaksi kertaa isompi, rutkasti valoisampi ja avarampi kuin nykyinen asuntoni. Kyseessä oli Hitas-kohde, joten kustannuksetkaan eivät olisi nousseet montaa satasta korkeammaksi. Kaupanteko oli yhtä soutamista ja huopaamista, lähinnä minun puoleltani. Välillä tuntui, että asunto oli juurikin täydellinen minulle lähellä luontoa Helsingissä. Välillä taas mietin, että tartunko asuntoon juurikin sen edullisen hinnan takia, joka mahdollistaisi isommat neliöt muttei takaisi viihtyvyyttä.

Lopun viimein suuremmat voimat (LUE: ylityöllistetty lainaneuvottelija, joka ei koskaan palanut lainakuvioihin) ottivat jälleen kerran otteen elämästäni ja luovuin aikeista asettua Pasilaan. Näin jälkikäteen ajateltuna, erittäin hyvä ratkaisu. Olen huomannut, että asuntoa ostaessa yksi tärkeimpiä ostokriteerejä on fiilis, joka välittyy asunnosta. 

Year In Clarion -kuulumiset

Year In Clarion -projektin viimeinen neljännes käynnistyi viime viikolla. Paljon on tullut pohdittua mennyttä aikaa ja sitä, että olenko varmasti ottanut kaiken ilon irti tästä huvista. Huomaan omassa ajattelussani käyttäväni paljon ”-isi”-muotoa. ”Olisiko pitänyt tehdä sitä ja tätä”. Kai tämä ajatus kumpuaa riittämättömyyden tunteesta, joka on usein läsnä omassa tekemisessäni. Ennen projektiin hyppäämistä mielessä oli kaikenlaisia mielikuvia ja ideoita, mitä kaikkea hotellissa voisikaan tehdä ja kokea. Sitä peilaa kuljettua matkaa näihin mielikuviin ja huomaan, etteivät ne täysin kohtaa, josta syntynyy ristiriitaiset tunteet ja juurikin tuo riittämättömyyden tunne.

Samaan aikaan olen vahvasti sitä mieltä, että vuosi on ollut juurikin minun näköiseni, vaikkei se ehkä vastaa mielikuviani. Odotukseni kumpuavat ehkä enempi vuosien takaa, jolloin saatoin olla uteliaampi ja kokeilunhaluisempi. En sano, ettenkö olisi sitä tänä päivänäkin, mutta eri lailla, eri asioissa. Sitä niin helposti lukkiutuu omiin oletuksiin itsestään. ”Mä olen tällainen tyyppi”-mantra voi välillä ohjata täysin väärään suuntaan. Kasvun polullahan tässä ollaan ja on enemmän kuin tervetullutta vaihtaa omia mielenkiinnon kohteita, tapoja ja tottumuksia, ajatuksia ja käsityksiä. 

mitä minulle kuuluu?

Tässä taas yritän muistutella lähinnä itseäni armollisuudesta itseäni kohtaa. Tämä on juurikin yksi tärkeimpiä syitä, miksi tykkään kirjoittaa blogia ja haluaisin kirjoittaa enemmänkin. Näppäimistö antaa luvan pysähtyä omien ajatuksien äärelle ajattelemaan omaa ajattelua. Kummastelemaan ja nauramaan itselle. Sanallistamaan tunteita ja ristiriitoja. 

Palatakseni takaisin hotellivuoteen. Vuosi on tähän asti ollut unohtumaton, enkä tekisi mitään toisin tai mitään yhtään enempää. Viimeiset kolme kuukautta aion viettää ilman mitään sen suurempia sirkushuveja tai ”elä kuin eläisit viimeistä hotellipäivää”.  Toki huvittaa, että yritän tässä sanoa ääneen haluavani elää arkista ja tavallista arkea loppu vuoden hotellissa, ja samaan aikaan naurattaa, että jos kertoisin mummolleni, että elän arkista elämää hotellissa, niin onhan siinä kontrastia kerrakseen. Mikä sitten on kenellekin tavallista ja mikä ei. 

mitä minulle kuuluu?

Ystäviä ja merkityksellisiä kohtaamisia

Olen viimeisen parin viikon aikana käynyt tosi inspiroivia keskusteluita ystävieni kanssa, joita en ole hetkeen nähnyt. Jokaisen tapaamisen jälkeen olen ollut aivan haltioissaan. ”Aivan, näinkin asioista voi ajatella”. On myös ollut lohduttavaa kuulla, miten ystävillänikin on samoja epävarmuuden, mutta toiveikkuuden tunteita tulevaisuudesta. Ajattelin, että voisin ensi vuodelle yrittää sopia joka viikolle tai joka toiselle viikolle yhden tapaamisen ihmisen kanssa, jota en ole hetkeen nähnyt tai kokonaan uuden tuttavuuden kanssa. Inspiroitua ihmisistä useammin ja järjestelmällisesti.  

Kirsikkana kakun päällä, Yaël tuli Helsinkiin ja pääsin perjantaina nauttimaan jälleen kerran hänen esiintymisestään. Varmasti moni pystyy samaistumaan tunteeseen, kun näet toisen ihmisen palon ja ylpeyden omaa tekemistään kohtaan. Sen, kun toinen tekee asioita sydämellään ja nauttii joka hengenvedosta. Se jos mikä nostattaa karvat pystyyn. Ihana päästä elämään näitä hetkiä hänen kanssaan.

Oma jengini, Lettijengi, oli viikonlopun Helsingissä viettämässä jo perinteiseksi tullutta Lettijengi Awards of Finlandia, jossa palkitsemme toisiamme menneestä vuodesta. Ensi vuonna meillä neljällä tulee ystävyyttä täyteen kymmenen vuotta. Hassuja tyyppejä, hassuja muistoja. Ei lisättävää, kiitos tyypit.

Kysy sinäkin tänään, mitä minulle kuuluu?


Kadonnut flow-tila ja hukassa oleva kutsumus

Kutsumus on siellä, missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet.” Olisipa Aristoteles tai yksi hänen kavereistaan nyt täällä. Olen tovin nimittäin potenut pientä maailman tuskaa, tai tuska on täysin liioiteltu termi kuvaamaan tuntemuksiani, siitä, mitä haluan elämässäni tehdä. Mitkä asiat saavat minut maanantaiaamuisin kiljahtamaan innostuksen merkiksi. Mitkä arkiset tai maailmaani järisyttävät asiat innostavat minua. 

Year In Clarion -projektissa alkaa loppurutistus sekä uusi vuosikymmen koputtelee jo huoneeni oveen. Nämä ovat varmastikin suurimmat syyni tämän hetkisiin fiiliksiini. Väliaikaisuudesta ollaan etenemässä siirtymävaiheeseen, ja yhden luvun loppuessa, toinen on jo alkamassa. En vain ole vielä saanut muotoiltua näkyä siitä seuraavasta luvusta. Mikä on seuraava vaihe elämässäni? Millaisia tavoitteita olisi hyvä luoda tulevaisuudelle. Mikä minulla on seuraava päämäärä elämässä? Onpa suuria kysymyksiä.

kutsumus pesojoonas

Onneksi tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun mietin näitä asioita, joten en koe suurta painetta tässä hetkessä edes vastata noihin kysymyksiin. Luotan prosessiin. Prosessiin luottaminen vain tuntuu vuosi vuodelta raskaammalta ja raskaammalta. Elämästäni puuttuu ankkurit, elementit, jotka luovat pysyvyyttä. Toki jalastani löytyy yksi ankkuri ja toinen Amsterdamista. On ystäviä ja perhe. Ankkurilla tarkoitan kotia ja työpaikkaa. Kahta perustavanlaatuista asiaa elämässä. Asioita, joiden parissa vietämme eniten aikaa.

Olen tehnyt pätkätöitä viimeiset kolme vuotta, samalla pyörittänyt omaa liiketoimintaa. Kulunut vuosi on mennyt määräaikaisessa ”vuokrasuhteessa” hotellissa. Parisuhteenikaan ei vielä anna mahdollisuutta täysin juurtua aloilleen. Moni asia elämässäni antaa vapautta. Ehkä liikaakin. Ja kuinka paradoksaalisinta, nautin vapaudesta, mutta haluaisin pysyvyyttä elämääni, juuret.

kutsumus pesojoonas
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Havahduin tänään siihen, että puuttuvat ankkurit ja usvan täyteinen horisontti kuluttavat mieltäni. Tämän takia on ollut haastavaa tutkailla, mikä nykyisessä tekemisessä sytyttää minut, mistä asioista nautin suurella sydämellä. Tekeminen on tällä hetkellä lähinnä toteuttamista ja toimittamista. Kipinä ja innostus ovat syvällä sisälläni, valmiina tulemaan ulos, jos vain energiaa riittäisi. Toki yritän toistaa itselleni, ettei elämän ja työn aina tarvitse olla kipinän täyteistä ja innostuksella kuorrutettua. Välillä on enemmän kuin ok ”vain” tehdä ja toteuttaa. Ilman sen suurempia tunteita.

Tosin tiedostan, että kaipaan sitä flow-tilan tuomaa tunnetta, että kokemus omasta itsestä loistaa poissaolollaan. Keskittyminen on itse tekemisessä. Tätä tunnetta en ole hetkeen kokenut. Viimeksi, kun koin, oli tekemisellä selkeä merkitys, se haastoi minua, pääsin toteuttamaan itseäni, tiesin mitä halusin tehdä. Tiesin kutsumukseni. Kutsumus, sinua on ikävä.

kutsumus pesojoonas

Luin tänään entisen kollegani ajatuksen merkityksellisyydestä: ”Viime kädessä elämäsi saa merkityksen, kun annat sille merkityksen.” Yritän työstää tätä ajatusta seuraavan viikon tai kuukauden ajan. Katsotaan mitä uutta se tuo arkeen. 


Budjettikuukauden lopputulos – silkkaa säästöä!

Havahduin elokuun lopussa tolkuttomaan rahan kulutukseeni. Kävin kesän jäljiltä katsomassa tarkemmin verkkopankissa tiliotteitani ja huomasin suuren rahareijän: kulutin 700 euroa kuukaudessa ravintoloihin ja ruokakauppoihin. Aivan liikaa omaan makuuni.

Kulurakenteeni muuttui täysin muutettuani hotelliin helmikuussa. Keittiötön elämä, mukavuuden halu ja näennäinen kiire veivät vähintäänkin kerran päivässä lueskelemaan ravintoloiden ruokalistoja. Päätin syyskuun ajan muuttaa suuntaa ja tietoisesti keskittymään rahan kulutukseeni. Päädyin tekemään viikkobudjetin (100€) sekä nostamaan tuon summan käteisenä lompakkooni, jolloin pystyn konkreettisemmin seuraamaan rahan menoa.  

Miten kuukausi sujui ja kuinka paljon rahaa säästyi?

Ensimmäisen viikon käynnistyttyä, ostin jääkaappiin valmiiksi viikon ruokatarvikkeet, joihin upposi heti puolet viikon budjetista. Mietin tuossa vaiheessa, että mitenköhän tässä käy, kun lompakossa oli enää 50€ seteli ja maanantain lounastakaan ei oltu vielä nautittu. Tässä vaiheessa on tosiaan hyvä sanoa ääneen, että aamupala kuuluu hotellivuoteeni, joten sen suhteen sain säästöä viikkobudjettiini.

Vaikka kokkailu hotellikonstein tuntui lähes koko kuukauden ajan yllättävän hyvälle, en siltikään koe miellyttäväksi ruokakaupoissa asioimista. Liikaa mahdollisuuksia ja päätöksiä tehtävänä. Tämän takia tykkäsin viime vuonna käyttää Anton&Antonin ruokakassipalvelua, jossa oli valmiina viikon reseptit sekä tuotteet. Ruokakaupat ovat rakennettu nujertamaan ihmisen tahdonvoimaa, joten jos vain jotenkin pystyn välttelemään kaupassa asiointia, teen sen.

Silkkaa säästöä, pesojoonas helsingissä

Ennen töihin lähtöä, varmistin aina erikseen, että löytyyhän lompakostani päivän lounaaseen riittävät eurot. Tämän myötä tuli tietoisemmaksi käytettävissä olevista varoista. Normaalisti sitä tulisi vain vingutettua pankkikorttia ja ostettua helpommin heräteostoksia, kuten suklaapatukoita kassahihnalta tai kookosvettä. Käteinen auttoi säännöstelemään paremmin budjettiani.

Ensimmäiset harmaat hiukset syntyivät, kun joutui miettimään pystyykö lähteä ystävien kanssa ulos tai edes kahville. 3-4€ kahvikuppi vastaa päivän itsetehtyä lounasta, 7€ olut vastaa melkein kahden päivän lounaita. Ravintolaillallisille ei tässä kuukaudessa ollut varaa tai se olisi vaatinut tiukkaa säästökuuria. Työni puolesta pääsin kylläkin yhtenä iltana syömään ystävien seurassa, joka toi kivan piristeen ja vaihtelun pussinuudeleihin. 

Otin tosiaan omasta ideastani ja tahdostani tämän haasteen vastaan. En osannut odottaa, että budjettikuukauden aikana joutuisin miettimään, pystynkö näkemään ystäviäni perinteisin menoin ravintolassa tai kahvilassa. Omat tuntemukseni menevät lähinnä ensimmäisen maailman ongelmien joukkoon, kun taas joillekin nämä fiilikset ovat arkea. Sen takia, en koe, että oma ”avautuminen” aiheesta olisi mitenkään relevanttia täällä.

Toisen viikon käynnistyttyä oli huomattavasti helpottuneempi olo, kun tiesi tavallaan mitä tulevan pitää. Ensimmäinen viikko oli uuden opettelua, toinen viikko meni opitun toistamiseen. Lounasruokailuihinkin alkoi löytymään eineshyllyltä jo omia suosikkeja. Onneksi einesruokien taso on noussut todella paljon. Toki kyseessä on edelleen eines, joka ei kotitekoista makaronilaatikkoa voita.

Kolmannen viikon olin mökillä Korpilahdella. Ostin jälleen kerran viikon ruokaostokset kerralla, alle 10 minuutin kauppareissulla, sillä saavuin iltajunalla Jyväskylään ja ennätimme juuri ja juuri kauppaan ennen sulkeutumisaikaa. Satokauden ollessa Suomessa parhaimmillaan, vihanneksista sai taiottua laadukkaita ja ennen kaikkea edullisia annoksia. Kaalilaatikko oli lähestulkoon ilmainen ja sitä riitti useammalle päivälle. Puolukkahillo taisi maksaa melkein koko laatikon verran. 

Mökillä, kun oli pelkästään aikaa tehdä ja olla, tuli käsiteltyä ruokaakin aivan eri tavalla, arvostaen. Instant- ja pikaruokakulttuurin keskellä tuntuu, että ruoasta on tullut enempi kertakäyttöistä ja itsestään selvää, jonka tehtävä on ainoastaan antaa energiaa. Yhteiskunnan muuttuessa suhde ruokaankin on muuttunut, joten on aivan loogistakin, ettei meillä ole enää suoraa kosketusta ruoan alkulähteisiin saman lailla kuin vanhemmillamme on ollut. Pääsin pienessä mittakaavassa muistuttamaan itseäni, mistä muualta kuin kaupan hyllyltä ruoka voi tulle, sillä kaivoin kumpparit jalkaan ja suuntasin sienimehtälle. 

Silkkaa säästöä, pesojoonas helsingissä

Silkkaa säästöä

Kulutin kesäkuukausien aikana keskimäärin noin 700€ ravintoloihin, kahviloihin ja ruokakauppoihin. Tavoite oli melkein puolittaa tuo kulutus, 400 euroon. Dansken verkkopankki lajittelee valmiiksi aina menot eri kategorioihin ja nyt katsoessani syyskuun pylpyröitä ja piirakkamallinnuksia, ei voi kuin hymyillä.

Nostin käteistä kuukauden aikana yhteensä 350€, joista 50 euroa meni muihin kuluihin kuin ruokaan. Ruokakauppoihin meni 105€ ja ravintoloihin 43€ (muutama ResQ pelastus, hätäillallinen Woltista sekä kuukauden lopuksi Mortonissa hampurilainen). Kolikkokippoon jäi reilun kympin edestä kolikoista, joten budjetti ylittyi noin 40 eurolla. Säästöä kertyi huimat 265€ edellisiin kuukausiin verrattuna. Aivan älytön summa euroja, silkkaa säästöä.

Huomasin myös, että säästöä kertyi muissakin elämän osa-alueilla syyskuun aikan. Suoria johtopäätöksiä on toki turha vedellä, mutta rahan tiedostaminen voisi olla yksi tapa vähentää ylimääräistä kuluttamista. Pankkikortit, suoraveloitukset ja mobiilimaksaminen ovat tehneet rahan hahmoittamisen vaikeammaksi. Varsinkin Resq:n ja Uberin kaltaisissa sovellukissa, joissa maksaminen hoituu yhtä helposti kuin ihmisten swaippaaminen Tinderissä, luo helposti käsityksen, ettei rahaa kulu lainkaan. Ja tuskin tämä on sattumaa.

En missään vaiheessa kuukautta kokenut, että joutuisin kituuttelemaan, ainoastaan karsimaan turhia haluja, joita tuntuu syntyvän jatkuvalla syötteellä somessa, bussipysäkeillä, kotisohvalla. Kaiken kaikkiaan kuukausi oli onnistunut ja ajattelin jatkaa käteisen nostamista tulevaisuudessakin.


Yksin – Jäänkö paitsi ystävieni elämästä?

Pääsin viime viikon nauttimaan jälleen kerran mökkeilystä, tällä kertaa kylläkin yksin. En ole aikaisemmin ollut näin myöhään vuodesta mökkeilemässä. Olemme tehneet syksyisin ja talvisin ainoastaan perheen kanssa päiväreissuja mökille grillaamaan, keräilemään sieniä tai laittamaan paikkoja kuntoon talvea varten. Nykyään mökkimme taipuu myös talvikäyttöön, joten ihanaa päästä nauttimaan pimeistä syysilloista myös Päijänteen rannalle.

Olen huomannut vuosi vuodelta, kuinka kaipaan enemmän aikaa itselleni. Tai en tiedä kaipaanko, mutta vietän aikaa itsekseni enemmän. Kynnys pyydellä ihmisiä joko käymään luonani tai kahvilla, on noussut. Varsinkin työviikon jälkeen perjantaisin kaipaan omaa aikaa eniten. Silloin saatan sanoa Yaëlillekin, että palataan asiaan huomenna. Vapaina viikonloppuina oikein toivon, ettei kukaan laittaisi viestiä, sillä muuten saattaisin joutua keksimään valkoisen valheen. Samaan aikaan kylläkin toivon, että ihmiset pyytäisivät minuakin brunsseille ja pyöräretkille. Ihanan ristiriitaista.

korpilahti yksin mökillä
yksin pesojoonas mökillä korpilahti

Mitä enemmän vietän aikaa itsekseni, koen, että sitä vähemmän minua kutsutaan mukaan erilaisiin rientoihin. Voi olla, että tämä on vain sosiaalisen median luoma illuusio ja omassa mielessäni kuviteltua. Pääsenhän kotisohvalta perjantai-iltaisin napin painalluksella näkemään, kuinka ”kaikki” muut ovat viettämässä yhdessä hauskaa. Tunne on todellinen, kylläkin tiedän, ettei sosiaalinen media kerro koko totuutta, vaan yhden näkemyksen. Rakastan olla yksin, mutta samaan aikaan pelkään, jäänkö yksin tai paitsi ystävieni elämästä.

Koen välillä myös itsekkyyden tunnetta, kun en jaa aikaani muiden ihmisten kanssa. Olettaen siis, että toiset ihmiset haluavat jakaa aikaansa kanssani. Nytkin olin melkein viikon mökillä, enkä pyytänyt ketään käymään luonani, saatikka mennyt kotia viettämään aikaa vanhempieni kanssa. Pohdin moneen otteeseen, olisiko minun pitänyt kutsua ystäviä yöksi tai saunomaan mökille kanssani. Itsekkyys vei kuitenkin voiton ja jätin kutsumatta. Ehkä itsekkyys on tässä tapauksessa hyväkin juttu. Näin ainakin uskottelen ja oikeutan käyttäytymisen itselleni.

Ehkä peilaan liikaa nykyhetkeä menneisyyteen. Aikaan, jolloin olin se ”kaveriporukan suosituin”. Se, joka oli viikonloppuisin aina menossa jonkun kanssa. Toki näinä aikoina sosiaalinen media ei ollut samanlaisessa roolissa. Somen aikana tuntuu, että aina on jonkun kanssa, vaikka fyysisesti olisi yksin. Onko sosiaalinen media korvannut tuon tarpeen ja halun olla fyysisesti muiden ihmisten ympäröimänä? Vai onko ikä tuonut muuttuvia tarpeita ja sitä myötä käyttäytyminenkin on muuttunut? Ehkä kaikkea tätä ja paljon muutakin…

yksin korpilahdella mökillä

Oli miten oli, nautin aivan suunnattomasti yksin olemisesta, pimeydestä, koleudesta, ajattomuudesta, tyynestä järvestä, metsän äänistä, laineiden liplatuksesta, kynttilänvalosta, punaviinistä ja nuotion äärellä olemisesta. Ennen kaikkea muistoihin kääriytymisestä. Vietinhän kaiket kesät lapsena mökillä mummoni kanssa.


Jodel – Toisten ihmisten unelmien kyseenalaistaminen

Meillä jokaisella on tai ainakin joskus ollut jonkinlaisia unelmia. Pieniä tai suuria. Unelmia, jotka ovat vieneet meitä elämässä eteenpäin. Unelmia, joiden saavuttaminen on saanut meidät tuntemaan onnen hetkiä. Unelmia, jotka ovat musertuneet vastoinkäymisten myötä. Unelmia paremmasta huomisesta. Unelmia, jotka eivät koskaan toteutuneet, mutta matka niiden eteen oli sitäkin arvokkaampi. Koen, että unelmien merkitys on ylläpitää ja luoda tulevaisuuden toivoa. Uskoa paremmasta huomisesta ja merkityksellisyydestä.  

Luin Jodel -keskustelupalstalta kommentin, joka nosti verenpaineeni taivaisiin Paranoidin tahtiin. En tiedä, mitä kommentilla edes loppupeleissä haettiin. Purettiinko sillä omaa pahaa oloa tai epäonnistumista. Vai oliko se vain yksi huudahdus väkijoukon keskeltä. Se, mitä sillä ainakin tehtiin, oli toisen ihmisen unelmien kyseenalaistamista ilman minkäänlaista tietämystä tai perusteluita. 

Helvetin epäreilua. 

Kun bloggaaja laittaa olevansa unelmien hommassa ja se ”työ” on saada ihmiset kulluttamaan yli varojensa, luontoa tuhoten. Mikä tuossa on unelmaa? Se, että lennetään katsomaan jotain vaatetta rekissä ja ihastellaan ooh!

Joku Jodel -keskustelupalstalla
Jodel -kommentit

Kohti kutsumusta

Tutkin entisessä työssäni vuoden ajan puhtausalaa ja erityisesti siivoojien sisäistä motivaatiota. Mitkä tekivät vahvistavat ja heikentävät siivoojien sisäistä motivaatiota? Kävi hyvinkin nopeasti selväksi, kuinka hyvin siivoojan työssä täyttyvät sisäisen motivaation elementit: pääsee toteuttamaan itseään, kehittyy työssään, kokee yhteisöllisyyttä, näkee oman kädenjäljen sekä saa jatkuvaa palautetta, mutta ennen kaikkea kokee merkityksellisyyden tunnetta työssään. Moni puhtausalalla oleva kokikin olevansa unelmien duunissa. Selkä suorana workshopista toiseen, joku kertoi nauttivan työstään täysin rinnoin ja kertoi olevansa kutsumuksessaan, muiden yhtyessä nyökkäillen tähän. 

Alan alhainen palkkaus ja etenkin yleinen arvostus alaa kohtaan olivat suurimmat motivaatiota heikentävät tekijät. Allekirjoitan täysin nuo seikat. Palkkaus ei aina edes riitä elinkustannuksien kattamiseen ja yleinen puhe siivoojien työstä voi olla välillä aika ala-arvoistakin. ”Viimeinen homma, jota haluaisin tehdä, on siivota.” ”Ihan mitä muuta tahansa muttei siivoojaksi.” Yleisen puheen lisäksi liian usein huomaa piittaamattomuutta ihmisten käyttäytymisessä: jätetään roskat roskisten viereen, käännetään hotellihuone ylösalaisin, tumpataan tupakat maahan, koska joku sen siivoaa kuitenkin pois. Se joku on yleensä siivooja.

Unelmien duuni

Kaikilla meillä ei ole unelmien duunia, kutsumusta. Eikä tarvitsekaan olla. Hyvä puoli unelmien duuni -käsitteessä on, että se voi tarkoittaa niin montaa asiaa. Toiselle se on putkien rassaamista, kun toisen intohimo on tutkia suomalaista verotusta. Toiselle unelmien duuni voi tarkoittaa oman mediatoimiston pyörittämistä; julkaista säännöllisesti itse ottamia tai suunnittelemia kuvia Instagramissa. Kirjoittaa ajankohtaisista asioista tai kuvata videoita masennuksesta Youtube-kanavalleen. Suunnitella sisältökonsepteja yhdessä asiakkaiden kanssa. Myydä omaa osaamista toisten ihmisten käyttöön. Tai vaan puhua älylaitteen etukameralle ja julkaista niitä Snapchatissa.

Moni meistä ei koe siivoojan tai bloggarin ”työtä” unelmien duuniksi tai löydä siitä merkitystä itselleen. Sama kun itse en täysin ymmärrä, miten joku rakastaa ajaa 200km/h autorataa ympäri 46 kertaa parin tunnin sisään tai miten joku päivästä toiseen jaksaa laitella lukuja excel-taulukkoon. Se, etten ymmärrä jotain asiaa, kertoo enempi minusta kuin yhdestäkään kirjanpitäjästä tai autourheilijasta. Tietämättömyyteni kyseisistä aloista ei kuitenkaan oikeuta minua mollaamaan toisen ihmisen työtä tai unelmaa. Se, että itse näen maailman erilaisena, ei tarkoita, että toinen ihminen näkee asian kanssani samanlaisena. 

Koen, että toisten ihmisten unelmien kyseenalaistaminen on helvetin epäreilua. Se on kuin polkisi viinirypäleitä hiivasienen valtaamilla jaloilla. Ihmettelen suuresti, mikä oikeus tuntemattomalla ihmisellä on lytätä toisen ihmisen unelmia ja samalla horjuttaa tulevaisuuden uskoa. En myöskään ymmärrä heittomerkkejä tuossa kommentissa, mitkä olivat sanan työ ympärillä. On eri asia kritisoida kulutustottumuksia tai tekemisiä kuin unelmia. Toki jos unelma on sellainen, joka vahingoittaa toisia ihmisiä, on silloin tietysti aihetta kritisointiin. Harvan unelma kylläkään lähtökohtaisesti tarkoittaa toisten ihmisten satuttamista. 

Jodel -kommentit

Työnteon motiivien erilaisuuden ymmärtäminen

Bloggaajan työn voi nähdä juurikin tuollaisena, miten Jodel -kommentin kirjoittaja sen kuvailee: kulutuksen maksimoimiseen ilmaston kustannuksella. Samaan kastiin voi laittaa koripalloilijan, joka lentelee viikosta toiseen ympäri Amerikkaa, kyläkauppiaan, joka myy Australiasta tuotuja avokadoja, mainostoimiston AD:n, joka suunnittelee kotimaisen superfood brändin ulkoasuja Aasian markkinoiden valloitukseen, öljy-yhtiön pääkonttorin aulavastaavan, kauppakorkeakoulun lehtorin tai kätilön työtä. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Jokaisesta ammatista löydämme varmastikin omat haittapuolensa ilmaston kannalta katsottuna. Toiset toki kuormittavat enemmän kuin toiset. Itselläni ei kuitenkaan löydy tarvittavaa määrää tietoa tai älykkyyttä alkaa arvottamaan ammatteja mihinkään järjestykseen, siksi en mene siihen tässä.

Bloggaajan, siivoojan tai minkä tahansa ammatin voi nähdä niin monella eri tapaa. Eivät kaikki siivoojatkaan kokeneet vain siivoavansa, vaan osa koki olevansa luomassa viihtyisämpää ympäristöä. Osalle työ oli tapa toteuttaa vapaa-ajan harrastuksiaan tai unelmiaan. Toisille se oli tärkeä väylä olla osa jotain yhteisöä. Toisille se oli vaan työtä. Jokaisella meillä on omat motiivimme tehdä töitä ja unelmoida erilaisista asioista. Motiivien erilaisuus ei anna oikeutta suorilta kyseenalaistaa toistemme tekemisiä. Se antaa mahdollisuuden kysymiselle, oman ymmärryksen laajentamiselle. 

Vuosi siivoojien kanssa auttoi minua kohtaamaan omia ennakkoluulojani. Opetti ymmärtämään intohimoja, merkityksellisyyttä ja vilpitöntä ylpeyttä omaa tekemistä kohtaan. Ennen kaikkea arvostamaan toisen ihmisen kutsumusta, työtä ja unelmia. 


Oletko tissi-vai persemiehiä?

En ole oikein koskaan ymmärtänyt tätä kysymystä: oletko tissi- vai persemiehiä? Muistan monesti kipuilleeni nuorempana vastauksen kanssa ja saatoinkin haparoiden vastata vain jotain, välttääkseni kiusalliset tilanteet. Kai se oli osa jonkinlaista miehisyyttä, tykätä joko tisseistä tai perseistä. Ja nimenomaan naisen fyysisistä ominaisuuksista. Näin jälkikäteen katsottuna yhteenkuuluvuuden tarve, leimaantumisen riski ja miesmallissa tiukasti pysyminen ohjasivat vahvasti omaa toimintaani vuosien ajan.

Jossain vaiheessa jätin vastaamisen kokonaan pois joko kiertäen tai sanomalla suoraan, ettei kiinnosta: En ole tissi- tai persemiehiä. En tiedä johtuiko tämä ”ulos kasvaminen” siitä, että moni ystäväni on nainen, joilla on hyvinkin eri muotoisia ja kokoisia tissejä sekä peppuja, joiden kanssa he ovat kokeneet ulkonäköpaineita. Silikonien hankkiminen, rasvaimu, laihdutuskuurit ja plastiikkakirurgia ovat olleet osa kahvipöytäkeskusteluja naispuolisten ystävieni kanssa, ei koskaan miespuolisten. Samoin anoreksiaa ja bulimiaa ovat ystäväpiirissäni sairastaneet vain naiset, ei koskaan miehet. Joten tuntuu tyhmältä ruokkia toisten ulkonäköpaineita löytääkseen oman eksyksissä olevan miehyyden.

Olisi tyhmää väittää, etteikö näillä tissi vai perse -kyselyillä olisi vaikutusta naisten itsetuntoon. Yhtä lailla mainoksien photoshopatut pyykkilautavatsat ja alushousujen pullotukset vaikuttavat miesten itsetuntoon, ainakin omaani. Mitä enemmän puhumme ja osoitamme kauneusihanteita, sitä suuremmalla todennäköisyydellä kamppailemme itsetuntomme kanssa.

Oletko tissi- vai persemiehiä? Sitä miettii @pesojoonas

Samaan aikaan tissi ja perse -arvailuleikillä ohjataan heteronormatiiviseen ajatteluun, joka voi toisinaan tuntua ahdistavalta jätkäporukassa. Voiko mies olla miestä kohtaan tissi- tai persemiehiä? Varmastikin voi olla, mutta sanoisin tuon kulahtaneen kysymyksen silti olevan suunnattu ainoastaan arvostelemaan naisten ulkonäköä.

Kapean miesroolimallin ongelmallisuus voi ohjata aivan liian helposti laiskan puoleiseen naisten ulkonäön kommentoimiseen oman statuksen pöhöttämisen kustannuksella. Olisi niin paljon helpompaa myös meille miehille, jos miehisyytemme ei olisi riippuvainen siitä, kummasta ruumiinosasta tykkää enemmän: perseestä vai tisseistä. Luopumalla tästä fraasista, antaisimme myös minun kaltaisilleni ”Mikki Hiirille”, tuulen nussimille vinkuheinille (niin kuin eräs nainen kerran osasi sanoa), tilaa olla omanlaisensa mies. Mies, jolle peppu ja tissit ovat vain ruumiinosia. Samalla vähentäisimme niitä häpeän ja kiusallisuuden tuntuisia hetkiä, kun ei ollut varma, miten tuohon kysymykseen tulisi vastata.

Uskoisin, että tällä tilan antamisella tekisimme myös palveluksen niille ”tosi miehille”, jotka paukuttelevat pallejaan ja ruokkivat omaa miehisyyttään täällä, koska ovathan ”pojat poikia”.

Oletko tissi- vai persemiehiä? Sitä miettii @pesojoonas

Miehen malli ei muutu, jos sitä ei muuteta

Jotta tästä maskuliinisesta stereotypiasta, pallien paukuttelusta ja naisten esineellisestämisestä, päästään joku päivä vielä eroon, on sitä muutettava. En suinkaan kiellä, etteikö osa meistä saisi tykätä enempi tisseistä tai pepuista. Go for it! Siitä tässä ei suinkaan ole kysymys. Kaikilla meillä on omat seksuaaliset mieltymyksemme ja oikeutemme tuoda sitä esiin, kunhan se ei vahingoita ulkopuolisia. Se ei kuitenkaan oikeuta puhumaan kaikkien miesten äänellä, kuten joskus kuulee yleisessä keskustelussa puhuttavan. Onkin hyvä miettiä, missä omista seksuaalisista mieltymyksistä on hyvä puhua, voisiko omaa eksyksissä olevaa miehisyyttä etsiä peilistä tai yksinkertaisesti keskittyä muuhun kuin ulkonäön kommentoimiseen.

Vaikka suurin osa maailman miehistä olisi joko tissi- tai persemiehiä, olisiko kuitenkin aika antaa arvoa naisille muullakin tapaa kuin ulkonäköä arvioiden. Itsekään en koe mielekkääksi, kun lajitovereistani, muista miehistä, puhutaan voimakkaina ja rohkeina, lähinnä viitaten fyysisiin ominaisuuksiin. Ominaisuuksiin, joita minusta tuskin koskaan tulee löytymään. Väistämättä mielessäni herää kysymys: Olenko koskaan tarpeeksi mies? Tarpeeksi mies täyttääkseni tuon ahtaan roolimallin.

Oletko tissi- vai persemiehiä? Sitä miettii @pesojoonas

Entä jos ainaisen ulkonäön kommentoimisen sijaan, keskityttäisiin nostamaan esille ihmisen luonnetta tai persoonaa? 

Toki on naiivia väittää, etteikö itsellenikin ulkonäöllä olisi väliä tai ettenkö kommentoisi sitä. Totta kai sillä on väliä, kun kaikilla meillä sellainen on. Enemmän kuitenkin arvostan ihmisessä muita asioita kuin ulkokuorta. Ja tähän samaan varmastikin moni meistä pystyy samaistumaan. Miksi emme siis keskustelisi saunailloissa enempi niistä asioista, joita arvostamme myös eniten? Jos miehisyytesi kärsii tästä vakavin seurauksin, suosittelen ostamaan kylppäriin ison kansa ”for men” -tuotteita muistuttamaan, mitä lahkeistasi löytyy (toki sukuelin ei kerro koko totuutta).

Miksemme huomioisi enempi toisen ihmisen luonnetta tai persoonallisuutta, joka meihin vetoaa ja keskustelisi tästä perseiden ja tissien sijaan tai ohella? Toki uskon ja toivon vahvasti, että näin moni tekeekin jo. Tämä ei vain ole siirtynyt vielä yleiseen keskusteluun, vaan kannamme vanhaa kulahtanutta perinnettä mukanamme.

Monesti nämä luonteeseen ja persoonallisuuteen liittyvät ominaisuudet ovat niitä asioita, jotka säilyvät ihmisessä kauemmin kuin ulkonäkö. Nämä ovat varmasti myös niitä asioita, joita toivoisimme muiden arvostavan meissä.


Etäsuhde – Hyvät ja huonot puolet

Viimeisimmän parisuhdekirjoittelun jälkeen sain teiltä kysymyksiä liittyen etäsuhteeseen: Etäsuhde – mitkä ovat sen hyvät ja huonot puolet? Yritän parhaani mukaan vastailla teidän lähettämiinne kysymyksiin. Osa kysymyksistä oli sellaisia, joita en ollut edes miettinyt, sillä ne ovat olleet tietyllä tapaa itsestäänselvyyksiä etäsuhteen alettua, mutta nyt kun näitä kysymyksiä on hetken pompotellut mielen päällä, niin eihän ne tietenkään ole. 

Itse koen, ettei etäsuhde ole sen erikoisempi tai ainutlaatuisempi kuin se ”tavallinen suhdekaan”. Toki tämä on ensimmäinen kunnollinen parisuhde, jossa olen. Suurimpana erona on etäisyyden tuomat haasteet ja mahdollisuudet. Sanon tämän sen takia ääneen, että jokainen suhde muodostuu aina omalla tavallaan ja toimii myös sen mukaan, myös etäsuhde. Itselleni etäsuhde on tietyllä tapaa ”normaali” muoto parisuhteelle, kun kokemusta muusta ei ole.

Ystäväpiirissäni on myös suhteita, jotka eivät niinkään ole etäsuhteita, vaikkakin yhteisen ajan löytäminen, esimerkiksi töiden takia, on yhtä kortilla kuin minun ja Yaelin. Sen takia en koe omaa suhdettani mitenkään erikoisena tai, että etäsuhde vaatisi jotenkin enemmän ponnistelua. Jokainen suhde, muotoon katsomatta, vaatii ponnistelua, puhumista, huomioimista ja hoivaamista. Ja varmasti paljon muutakin. 

Laittakaa kommenttiboksiin myös omia ajatuksianne etäsuhteilusta!

Etäsuhde - hyvät ja huonot puolet

Miten arki pyörii ja miten se on muuttunut suhteen aikana?

Arkemme oli hyvin erilaista ensimmäiset kaksi kuukautta, kun olimme oksitosiinihöyryissämme samassa kaupungissa, Helsingissä. Tiesimme sen ajanjakson päättyvän joulukuun alussa toisen muuttaessa takaisin Amsterdamiin. Saimme silloin pienen pienen käsityksen siitä, millaista osa arjestamme voisi olla tulevaisuudessa, kun asuisimme samassa kaupungissa: yhteisiä illallisia, hitaiden tanssimista, pyykin pesemistä ja tiskien järjestämistä. Näiden muistojen avulla jaksan maalata tulevaisuuteen näyn yhteisestä arjesta saman katon alla. Tämä on tärkeässä roolissa, kun ihmiset kysyvät, miten jaksan etäsuhdetta. 

Sovimme ennen etäsuhdetta, että puhumme niin paljon kuin mahdollista. Toki puhuimme jo sitäkin ennen paljon, sillä kieli- ja kulttuurierot voivat helposti jättää avoimia kysymyksiä mielen päälle. Soittelimme ensimmäiset pari kuukautta joka päivä, ainakin kerran juuri ennen nukkumaan menemistä. Se oli varmastikin hyvä tapa tuohon alkuun. Nykyään emme soittele ihan joka päivä, sillä itse koen sen välillä kuormittavaksi tekijäksi. Rakastan nimittäin vetäytymistä omiin ajatuksiin ja se on ollut myös etäsuhteen yksi hyvä puoli, on saanut olosuhteiden pakosta tilaa ympärille.

Sitten yksi ällön vaaleanpunainen juttu tähän väliin, joka myöskin tuo meidät lähemmäksi toisiamme niinä aamuina, kun olemme eri kaupungeissa. Yael nimittäin lähettää joka aamu yhden biisin minulle kuunneltavaksi. Siis joka aamu! Kappaleita on yhteensä melkein jo 200 kerättynä Spotify-listalle. Yleensä laulu kertoo jostain tunteesta tai muistosta. Toisinaan biisi on vain fiilikseen sopiva tai tuo hyvän startin aamun. Mutta biisiäkin suurempi juttu on tuossa ajatuksessa. Posketon juttu, että toinen ajattelee juuri sinua ja kertoo sen myös sanoin tai teoin! Ja juuri nämä pienet suuret teot ja niiden takana olevat ajatukset, ihastuttavat minua Yaelissa.

Helsinki elää tulevaisuutta Amsterdamiin nähden, kylläkin vain tunnin verran. Onneksi aikaero ei ole tuon enempää. Tuo tuntikin tuottaa toisinaan haasteita, kun päivärytmi on meillä erilainen. Yael lopettaa työt usein illalla 21-22 aikoihin eli Suomen aikaa 22-23, kun taas minä tykkään aloittaa aamut jo 7-8 välillä, joka tarkoittaa aikaista nukkumaanmenoa.

Kuinka usein näemme?

Yritämme nähdä kerran kuukaudessa vähintään 5-7 päivän ajan. Pelkkien viikonloppujen takia kumpikaan meistä ei halua lennellä. Kesällä lomien aikaan näimme pidempiäkin ajanjaksoja ja keväällä Yaelilla oli myös kuukauden työkeikka Suomessa. Jos hyvä tuuri käy, hänellä saattaa olla lisää työkeikkoja Helsingissä. Sormet ristiin, että kaikki menee putkeen!

Meillä on ollut tapana aina sopia seuraava näkeminen ennen toisen lähtemistä. Parhaimmissa tapauksissa olemme ostaneet lentoliputkin jo valmiiksi. Tätä voin suositella, sillä on huomattavasti helpompi erota, kun tietää, milloin näkee toisen seuraavan kerran. Epäselvien työkuvioiden takia emme pystyneet ensimmäistä kertaa lyömään lukkoon seuraavaa kertaa, jolloin näemme toisemme. Ja voin sanoa, se tuntui.

Käytännön vinkki: me ostamme lennot aina puoliksi, jolloin kulut ovat aina yhteisiä ja menot menevät tasan. Tämä toimii meillä tosin hyvin, sillä itse koen sen oikeudenmukaiseksi ja Yael taas saa hyvän syyn luopua omista periaatteistaan. 

Etäsuhde - hyvät ja huonot puolet

Miten saadaan etäsuhde toimimaan?

Tämä vaatii yhteistä halua ja tahtoa. Siitähän se on pitkälti kiinni. Toki kyllähän tätä jumpataan jatkuvasti, niin kuin suhteita pitääkin jumpata. Yksi oleellinen tekijä meillä on arjen pienet yllätykset ja muistamiset, joissa näkyy nimenomaan ajatus ja ”vaiva”. Emojin lähettäminen on kiva juttu, mutta sen lisäksi molemmat meistä arvostaa, kun johonkin pieneen juttuun on käytetty aikaa. On se sitten postikortin lähettäminen, post it-lappujen piilottaminen toisen luo, kirppikseltä paidan ostaminen toiselle… Yllättävän pienillä asioilla voi viestiä omia tunteitaan suurestikin.

Kun yhteistä aikaa on vähän, on se sitäkin tärkeämpää meille. Silloin laitamme kaiken läsnäolon toisiimme. Se on parasta! Sitä oppii arvostamaan yhteistä aikaa aivan eri tavalla, kun näkee harvemmin. Ehkä tällä yritän sanoa, että parempi keskittyä etäsuhteen positiivisiin puoliin kuin negatiivisiin. Silloin fokus pysyy asioissa, joita meillä on ja jotka ovat meille tärkeitä. Esimerkiksi eropäivinä olemme sopineet, ettemme puhu lähtemisestä vaan yhdessä olemisesta. Pieni muutos ajatteluun, jolla on suuri vaikutus. 

Miten käsittelet ikävää ja muita tunteita?

Tunteiden käsittely… Olisi varmastikin helpompaa opetella piin likiarvo tuhannen desimaalin tarkkuudella kuin oppia käsittelemään tunteita. Tunteiden käsittelyyn on onneksi auttanut ystävien oikeat kysymykset. On paljon helpompi löytää vastauksia, kun on oikeat kysymykset mielessä. 

Ikävä on tunne, joka on läsnä päivästä toiseen. Toisella välillä voimakkaammin kuin toisella. Joskus koen huonoa omaatuntoa, kun en koe suurta ikävää toista kohtaan. Kuulostaa tyhmälle syyllistää itse itseään, varsinkin kun ikävän tunne on aina subjektiivista. Voihan se pieni ikävä olla toisen mittakaavassa suurtakin. 

Koen myös, että ikävän tunne on enempikin myönteinen asia. Sehän vain vahvistaa tunnesidettä toiseen, muistuttaa toisen olemassaolosta ja hänen tärkeydestään. Turhaan ei kannata murehtia ikävän tunnetta, vaan nähdä se voimavarana.

Nykyään rajattomien nettiyhteyksien ja älypuhelimien ansiosta toiseen saa aika lailla yhteyden ajasta ja paikasta riippumatta. Fyysinen läsnäolo on ehkä se, mitä eniten ikävöi toisessa. Parasta onkin, kun sattumalta kaivat vaatekaapista neuleen, johon on jäänyt toisen tuoksu. Sen lähemmäksi ei pääse toista ikävän keskellä.

Etäsuhde - hyvät ja huonot puolet

Onko tämä etäsuhde kaiken sen arvoista? Tuleeko tätä kyseenalaistettua?

Ehkä oleellinen asia tässä kysymysasettelussa ei ole nimenomaan etäsuhteessa, vaan siinä, onko tämä suhde kaiken tämän arvoista. Ollaan sitten etänä tai ei, on tämä kysymys varmastikin läsnä tai ainakin se on hyvä kysyä itseltään ja toiselta säännöllisesti. Missään vaiheessa en ole kyseenalaistanut etäsuhdetta. Päinvastoin, olen nähnyt sen enempi mahdollisuutena tutustua parisuhde-elämään ja luoda oman näköistä suhdetta. Toki meillä on lähtökohtana ollut, että suhteen yksi vaihde tulee olemaan etäsuhde. 

Näen, että yleisesti meillä on aika vahva näkemys parisuhteesta ja sen muodosta, joka on aika perinteinen. Tähän perinteiseen malliin peilaamme useasti omaa suhdettamme. Vertailu ei ole kylläkään kannattavaa, sillä suhteet ja ihmiset ovat aina omanlaisiaan. Oleellisempaa onkin sanoittaa yhdessä ääneen mahdollisimman kattavasti ja selkeästi se oma suhde. Luoda omat säännöt ja tavat toimia. Kyseenalaistaa varsinkin yleisestä keskustelua oikeanlaisesta parisuhteesta ja siitä opittuja malleja.

Mites heippojen sanominen?

On paskaa.


Suomalaista kesämökkielämää hollantilaisen silmin

”Let’s go to Mökki!” kuului hollantilaisen suusta, kun suunnittelimme Suomen lomailuamme. Ensimmäisen kerran, kun kävimme Yaelin kanssa kesämökillä, oli toukokuun alku ja jäät olivat juuri sulaneet. Silloin kävimme ainoastaan päivän ajan mökkitalkoissa, kaivamassa kesämökkimme talvitelakalta pois. Olin kertonut muutamin sanoin suomalaisesta mökkikulttuurista, jossa usein vesi kannetaan järvestä ja fasiliteetit ovat hieman askeettisemmat kuin normaalisti kotona. Yael oli kuvitellut mielessään pienen mökin keskelle metsää, jonne koko perheemme ahtautuisi aina kesäisin. 

Mökkimme sijaitsee Päijänteen rannalla ja pitää nykyään sisällään juoksevan veden, modernit tilat sekä puusaunan. Kaikki mitä hesalainen voi vain kuvitella mökistä. Mökki konseptina on melkeinpä jokaiselle suomalaiselle tuttu käsite ja sinne varmasti moni hamuaa aina kesäisin. Parhaimmat kesälomapäivät olen melkeinpä tänä kesänä viettänyt juurikin mökillä. Mutta miltä perinteinen suomalainen mökkielämä näyttääkään hollantilaisen, suurkaupungissa asuvan silmin, joka on tottunut kaupungin hektisyyteen ja neonvaloihin.

Yaelin kanssa kesämökillä Päijänteen rannalla

Lukottomuus

Kun saavuimme keskellä yötä mökille äitini kyydillä, Yael ihmetteli, kuinka hän pystyi jättämään käynnissä olevan auton parkkipaikalle ilman, että ovet olivat lukossa. Selventääkseni tilannetta vielä sen verran, että kello oli tosiaan keskiyö, olimme keskellä skutsia ja auto oli 50 metrin päässä mökistämme. Sama tilanne kävi, kun lähdimme retkelle metsään ja jätimme lompakkomme ja puhelimemme mökin pöydälle ovet lukitsematta. ”Kaverini ja perheeni kauhistuisivat, jos he kuulisivat, kuinka lähdimme metsään ilman, että lukitsimme ovia!”.

Asiat menivät vielä hauskemmaksi tai absurdimmaksi, kun veljeni nukutti kummipoikaani ja jätti hänet rattaisiin nukkumaan parkkipaikallemme. Siis sille samaiselle parkkipaikalle, joka sijaitsee 50 metrin päässä mökistämme. ”Ettekö pelkää, että joku vie lapsenne?”.  

Ei tulisi mieleenkään, että joku eksyisi mökillemme edes sattumalta kahville saatikka nyysimään arvoesineitä tai lapsia. Aika itsestään selviä asioita meille suomalaisille. Kyse on luottamuksesta, joka on keskeisessä roolissa yhteiskunnassamme ja jota monen ulkomaalaisen on vaikea aluksi ymmärtää. Jos oikein muistan niin kansainvälisessä lompakkotestissä, Suomessa palautettiin 11/12 löydetystä lompakoista poliisiasemalle. Luku on todella korkea vertailussa esimerkiksi Keski-Euroopan maihin.

Purjevene seilaa Päijänteellä Korpilahdella
Aamupala kesämökillä Päijänteen rannalla
Joonaksella Specsaversin aurinkolasit päällä uimapatjalla

Hiljaisuus ja luonnonäänet 

Ensimmäinen päivä mökille oli jokseenkin shokki Yaelille, kun hiljaisuus laskeutui keskuuteemme. Istuimme laiturilla, järven ollessa tyyni. Katselimme vastarannalle ja olimme vain. Vastaavanlaista hiljaisuutta on vaikea löytää kaupungista. Monille ulkomaalaisille täysi hiljaisuus voi tuntua ahdistavalle ja he yrittävätkin täyttää tilaa puheella tai erilaisilla äänillä. Itse rakastan juurikin tuota hiljaisuutta, joka lepuuttaa mieltä.

Päästyään yli totaalisesta hiljaisuudesta, Yael säpsähti muutamaan otteeseen, kun lehtipuskista saattoi yllättäen kuulua rapinaa tai liikettä. Siilit, hiiret ja linnut säikäyttivät hollantilaisen muutamaan otteeseen. Poroja emme kuitenkaan nähneet, vaikka hän kuinka toivoi sitä. 

Alastomuus

Suomalainen alastomuus ja etenkin sen luonnollisuus tulee puheeksi vasta silloin, kun se ei ole sitä jollekin toiselle. Vaikka Hollannissa saatetaan olla monissa seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa avoimempia kuin Suomessa, on alastomuus jonkinlainen tabu heille. Toki en osaa sanoa, voiko näitä asioita edes rinnastaa toisiinsa ja kuinka paljon väite nojaa tosiaan mielikuvien varassa. Asiaa oli mielenkiintoista tarkastella hänen kanssaan, sillä tässä huomaa hyvin kulttuurieroja.

Puhuimme ensimmäisen kerran alastomuudesta Yaelin kanssa, kun olimme Serenassa kaveriporukan kanssa. Hänelle tuli pienenä yllätyksenä, kuinka ystävien kesken kipusimme saunanlauteille Aatamin-asussa. Vielä suurempana yllätyksenä tuli istua alasti langon vieressä. Ei juolahtanut pieleen mieleenkään kysäistä aiheesta etukäteen häneltä. Huomattuani hänen ilmeensä, muistin tämän pienen kulttuurieron maidemme välillä.

Joonas ja Yael kesämökillä metsässä

Kaiken kaikkiaan mökkielämä vei molemmat mukanaan. Tärkeintä molemmille meille oli pysähtyä paikoilleen ja olla, mikä on harvinaista herkkua meille. Monesti yhteinen aikamme menee erilaisten aktiviteettien ja ystävien seurassa. Nyt saimme vain kävellä keskelle metsää ja soutaa saarelle, kaksin. Olla ja tunnustella yhteiseloa ilman suurempia aktiviteettejä.

Mökkiviikkoa oli ehdottomasti yksi parhaimmista yhdessä vietetyistä viikoista tähän mennessä!


Muistoja lapsuudesta

Kävin pitkästä aikaa kotona oikein ajan kanssa. Muutimme noin 5 vuotta sitten pois lapsuudenkodistani nykyiseen kotiimme. Aika harvoin sitä tulee pysähdyttyä uudessa kodissa miettimään omaa lapsuuttaan, kun ympäristössä ei ole samalailla virikkeitä muistuttamassa tuosta ajasta. Toki on hyvä muistaa, että muistot elävät muuallakin kuin tavaroissa ja seinien sisällä.

Äitini oli kaivanut keittiönpöydälle esiin vanhoja valokuvia. Osa kuvista oli mustavalkoisia, ajalta, jolloin meikäläisestä ei ollut vielä tietoakaan, ja osa kuvista oli digikameramurroksen kynnykseltä. Rakastan sitä tunnelmaa, joka vanhoissa valokuvissa on. Ajan henki välittyy vilpittömästi kuvien läpi. Kuvien kautta on myös helppo matkustaa ajassa taaksepäin yksittäisiin hetkiin tai ajanjaksoihin. Uskomatonta, miten mieli toimii: Näet kuvan ja hetkessä saatat muistaa tuoksuja tai pieniäkin yksityiskohtia kuvan ympäriltä. Onneksi läheiset ympärilläni ovat taltioineet noita hetkiä kuvien ja videoiden muotoon. Nähtäväksi jää, toimittaako Instagram saman asian tulevaisuudessa kuin vanhat valokuva-albumit tekevät nyt.

Kuvat ja videot eivät ole ainoa tapa loikata lapsuuden muistoihin, nimittäin meidän äidiltämme löytyy mummon vanha Tuulomaan tortun resepti, johonka kulminoituu paljon muistoja lapsuudesta. Jotkut tunnistavat kyseisen herkun mokkapalojen nimellä. Harvinainen herkku nykyään. Vain muutamassa helsinkiläiskahvilassa olen törmännyt mokkapaloihin, saatika Tuuloman tortun nimeen. Sanoisin, että tuo herkku on myös aikansa tuote: lama-ajan kahvipöytien pelastus. Yksi pellillinen riitti tyydyttämään seitsemän henkisen perheen suut viikonlopun ajaksi.

Tuon tortun ympärillä on myös juhlittu elämän isoja ja pieniä juhlia. Ei ollut juhlaa ilman Tuulomaan torttua. Kruunun jalokivi tortussa oli kahvista valmistettu kuorrute. Se, joka sai kaalia kuorrutekulhon, voitiin julistaa ylivoimaiseksi voittajaksi meidän taloudessamme. Aivan sairaan hyvää ja sokerista. 

Olen tehnyt vuoden verran yhteistyötä Slurpin kanssa, joten päätin hyödyntää heidän palvelunsa kautta saatuja kahveja lapsuudenmuistoihin kurkottamiseen. Niille, joille Slurpin palvelut ovat vielä tuntemattomia, niin lyhyesti: Slurp toimittaa kotiovelle vastapaahdettua kahvia parhailta paahtimoilta. Toistan: toimittaa kahvia kotiovelle! Olen erityisesti tykästynyt siihen vaihteluun, jonka palvelu tuo mukanaan. Parin viikon välein postiluukkustani kilahtaa aina uusi maku joko tumma- tai vaaleapaahtoista kahvia. Suosittelen tutustumaan palveluun!

Päätimme äidin kanssa tehdä (lue äiti teki, minä katsoin vierestä) Slurpin kahvista pellillisen mokkapaloja. Tällä kertaa kotosalla ei ollut lapsikatraastamme muita kuin minä, joten sain yksinoikeudella nuolla taikinakupin lisäksi myös kuorrutekupin. Tuplavoittaja! Mokkapalojen valmistaminenhan ei ota kuin hetken, tai siltä se ainakin vierestä seuranneena tuntui. Tuon hetken aikana pääsin kuitenkin pikakelauksen lailla takaisin lapsuudenmuistoihin.

Yksi lapsuudenmuistoista liittyy meidän kodinhoitajaamme, joka yritti kaikin voimin hoitaa meitä kaikkia viittä lasta vanhempiemme ollessa töissä. Näin jälkikäteen ajateltuna, kuulostaa karsealta savotalta. Yhtenä kertana muistan, kun veljeni päätti hypätä kesken ruokailun pöydän päälle esittämään Elviksin kaltaista sankaria, heiluttaen ja vatkaten lantiotaan. Vedet silmissä nauroimme ja hoitajamme yritti saada meidät syömään lautasemme tyhjiksi. Kaikki kunnia hoitajallemme tehdystä työstä ja saamastamme lämmöstä.

Muistojen ehdoton ykkösjuttu on nähdä kuljettu matka elämässä ja ajan tuoma muutos, niin itsessäni kuin ympäröivässä maailmassa. Vaikka kuinka fiilistelisi vanhoja valokuvia ja niiden tunnelmaa, on hyvä myös todeta ääneen, kuinka paljon maailmassa asiat ovat menneet parempaan ja turvallisempaan suuntaan. Toki ei ole Tuulomaan torttua voittanutta!

Löytyykö sinulta jotain yksittäisiä tekemisen muotoja tai esineitä, joiden avulla pääset palaamaan ajassa hetkellisesti taaksepäin muistoihin? Tuulomaan tortun lisäksi itselläni on keinupallo, onkiminen, Hubba Bubba -purukumi, Toyota Camry, Mehukatti-tiiviste, keltaiset Iittalan Teema lautaset… Listaa voisi jatkaa monilla muilla ihanilla muistoilla. 

PS. ”Pesojoonas” koodilla saa nyt kahvielämyksen ensikahvin 5 euron alennuksella (eli alkaen 4,89€). Tarjous on voimassa heinäkuun loppuun asti. Suosittelen investoimaan määrän sijaan laatuun. Tutustu palveluun lisää tästä.


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Onnen hetkiä

Oi päiväkirja, oi päiväkirja. Tavallinen torstai, ranut ketsupilla ja onnen hetkiä. Mitäs muutakaan.

Kävelen pitkin Jätkäsaaren sokkeloisia ja kapeita katuja. Orastavan kesän pystyy haistamaan ja tuntemaan iholla. Pitelen käsissäni lämpimiä ranskalaisia ja K-kaupan ruokakassia. Kaupunkilaisromantiikkaa lisää ylläni olevat kuluneet harmaat collarit ja lippis, joka on vedetty syvälle päähän. Aurinko on maalannut rakennuksien huiput lämpimän keltaisiksi. Joku kutsuu tätä näkyä golden houriksi, itselleni siitä tulee liikaa mieleen golden shower, joten kutsun sitä auringonlaskuksi. Lokit ovat talven jäljiltä löytäneet taas paikkansa räystäiltä, valmiina hyökkäämään kimppuuni. Lämpötila sallii roikuttaa kaulahuivia käsitaipeessa. Kävelen ja ihmettelen elämää. 

Vedän pitkän henkäyksen kevään tunnetta keuhkoihini.

Mieleeni pompahtaa ajatus, jos elän elämäni onnellisimpia hetkiä tänään, kiitos niistä.

Jatkan hymyssä suin kävelyä ratikkapysäkin ohi. Palaan kylläkin saman tien tuohon mietteeseen. 

Pysähdyn.

Mikä tekee tästä hetkestä niin ainutlaatuisen ja onnellisen? Vai onko tämä hetki vain yksi muiden joukossa, jonka pariin satuin pysähtymään ja havainnoimaan tuntemuksiani. Kuinka monta tällaista hetkeä minulta on mennyt ohi? Ehkei tuo olekaan oleellinen kysymys, vaan oleellisempaa on miettiä tätä hetkeä ja huomista. 

Jos mietin tätä hetkeä, tuntuu, että tähdet taivaalla ovat vihdoin asettuneet hetkeksi paikoilleen. On ihmisiä ympärillä, jotka välittävät ja on ihminen vierellä, joka on. On sellaisella tapaa, joka antaa ja sallii. Sallii rään poskella ja antaa tilaa kasvaa yhdessä.

Yhtäkkiä huomaan, kuinka aiheesta onkin vaikea kirjoittaa, kun ei meinaa löytyä oikeita sanoja. Tunteiden sanottaminen on aluksi itselleni usein haastavaa. Tarvitsen peilin, joka reflektoi ja kertoo, mistä tunteista on kenties kyse kohdallani.

Olen usein luottanut kuuluisaan ”rakkauden kieleen”. Kieleen, jossa sanoja ei tarvita. Kieli, joka toimii hyvin ihmiselle, jolle tunteista puhuminen laittaa helposti palan kurkkuun. Rakkauden kieli tuntuu olevan tällaiselle mykähkölle makkaransyöjälle oikotie onneen. Tai ainakin hetkellistä helpotus tuova tekosyy. Nyt on kuitenkin opeteltava sanoittamaan uudella tapaa omia tunteita, koska kyse ei ole pelkästään minusta.

Moni asia on tällä hetkellä niin uutta, etten tiedä, mitä sanoja tulisi käyttää. Mitkä asiat ovat merkitseviä ja mitkä itsestään selviä. Mihin asioihin tulisi edes kiinnittää huomiota tämän tyyppisessä suhteessa? Mistä tässä kaikessa on edes kyse?

Paljon avoimia kysymyksiä.

Tehtävän todellinen merkitys selviää Bahamalla

Turha kai tässä on miettiä asioita kuitenkaan liikaa, varsinkaan yksin. Pian turhautuu ja kompastuu omiin jalkoihinsa. Koen, että tärkeämpää on heittää kysymyksiä ilmoille ja havainnoida, mitä ympärillä tapahtuu ja mitä itsessä tapahtuu. Ja ennen kaikkea kuunnella ja oppia, niin muista kuin itsestäni.

Aika näyttää, mikä merkitys tälläkin hetkellä todellisuudessa on. Oliko tämä vain tähtipölyä sisältävä yksi onnen hetki kaiken avaruuspölyn seassa, vai oliko tässä jopa jotain sellaista, joka valkenee vasta ajan kanssa.

Kai tässä pitää vain pystyä luottamaan omiin tunteisiin ja intuitioon, sekä kykyyn kasvaa ja hyödyntää jo koettuja asioita. Toki intuitio voi olla paska, tunteet jotain muuta kuin todellisuutta ja oma kyvykkyys alhainen. Sen suurempaa riskianalyysiä on kuitenkin turha tehdä. Eihän tässä ole muuta kuin opittavaa. On nimittäin opittava olemaan rehellinen omasta tietämättömyydestä ja muistuttamaan itseä myös niistä asioista, joista nyt jo tietää.

Kliseisesti, vieköön tämä hetki kohti tulevaisuutta – yhteistä sellaista.

Kuvat Anni Korhonen