Oletko tissi-vai persemiehiä?

En ole oikein koskaan ymmärtänyt tätä kysymystä: oletko tissi- vai persemiehiä? Muistan monesti kipuilleeni nuorempana vastauksen kanssa ja saatoinkin haparoiden vastata vain jotain, välttääkseni kiusalliset tilanteet. Kai se oli osa jonkinlaista miehisyyttä, tykätä joko tisseistä tai perseistä. Ja nimenomaan naisen fyysisistä ominaisuuksista. Näin jälkikäteen katsottuna yhteenkuuluvuuden tarve, leimaantumisen riski ja miesmallissa tiukasti pysyminen ohjasivat vahvasti omaa toimintaani vuosien ajan.

Jossain vaiheessa jätin vastaamisen kokonaan pois joko kiertäen tai sanomalla suoraan, ettei kiinnosta: En ole tissi- tai persemiehiä. En tiedä johtuiko tämä ”ulos kasvaminen” siitä, että moni ystäväni on nainen, joilla on hyvinkin eri muotoisia ja kokoisia tissejä sekä peppuja, joiden kanssa he ovat kokeneet ulkonäköpaineita. Silikonien hankkiminen, rasvaimu, laihdutuskuurit ja plastiikkakirurgia ovat olleet osa kahvipöytäkeskusteluja naispuolisten ystävieni kanssa, ei koskaan miespuolisten. Samoin anoreksiaa ja bulimiaa ovat ystäväpiirissäni sairastaneet vain naiset, ei koskaan miehet. Joten tuntuu tyhmältä ruokkia toisten ulkonäköpaineita löytääkseen oman eksyksissä olevan miehyyden.

Olisi tyhmää väittää, etteikö näillä tissi vai perse -kyselyillä olisi vaikutusta naisten itsetuntoon. Yhtä lailla mainoksien photoshopatut pyykkilautavatsat ja alushousujen pullotukset vaikuttavat miesten itsetuntoon, ainakin omaani. Mitä enemmän puhumme ja osoitamme kauneusihanteita, sitä suuremmalla todennäköisyydellä kamppailemme itsetuntomme kanssa.

Oletko tissi- vai persemiehiä? Sitä miettii @pesojoonas

Samaan aikaan tissi ja perse -arvailuleikillä ohjataan heteronormatiiviseen ajatteluun, joka voi toisinaan tuntua ahdistavalta jätkäporukassa. Voiko mies olla miestä kohtaan tissi- tai persemiehiä? Varmastikin voi olla, mutta sanoisin tuon kulahtaneen kysymyksen silti olevan suunnattu ainoastaan arvostelemaan naisten ulkonäköä.

Kapean miesroolimallin ongelmallisuus voi ohjata aivan liian helposti laiskan puoleiseen naisten ulkonäön kommentoimiseen oman statuksen pöhöttämisen kustannuksella. Olisi niin paljon helpompaa myös meille miehille, jos miehisyytemme ei olisi riippuvainen siitä, kummasta ruumiinosasta tykkää enemmän: perseestä vai tisseistä. Luopumalla tästä fraasista, antaisimme myös minun kaltaisilleni ”Mikki Hiirille”, tuulen nussimille vinkuheinille (niin kuin eräs nainen kerran osasi sanoa), tilaa olla omanlaisensa mies. Mies, jolle peppu ja tissit ovat vain ruumiinosia. Samalla vähentäisimme niitä häpeän ja kiusallisuuden tuntuisia hetkiä, kun ei ollut varma, miten tuohon kysymykseen tulisi vastata.

Uskoisin, että tällä tilan antamisella tekisimme myös palveluksen niille ”tosi miehille”, jotka paukuttelevat pallejaan ja ruokkivat omaa miehisyyttään täällä, koska ovathan ”pojat poikia”.

Oletko tissi- vai persemiehiä? Sitä miettii @pesojoonas

Miehen malli ei muutu, jos sitä ei muuteta

Jotta tästä maskuliinisesta stereotypiasta, pallien paukuttelusta ja naisten esineellisestämisestä, päästään joku päivä vielä eroon, on sitä muutettava. En suinkaan kiellä, etteikö osa meistä saisi tykätä enempi tisseistä tai pepuista. Go for it! Siitä tässä ei suinkaan ole kysymys. Kaikilla meillä on omat seksuaaliset mieltymyksemme ja oikeutemme tuoda sitä esiin, kunhan se ei vahingoita ulkopuolisia. Se ei kuitenkaan oikeuta puhumaan kaikkien miesten äänellä, kuten joskus kuulee yleisessä keskustelussa puhuttavan. Onkin hyvä miettiä, missä omista seksuaalisista mieltymyksistä on hyvä puhua, voisiko omaa eksyksissä olevaa miehisyyttä etsiä peilistä tai yksinkertaisesti keskittyä muuhun kuin ulkonäön kommentoimiseen.

Vaikka suurin osa maailman miehistä olisi joko tissi- tai persemiehiä, olisiko kuitenkin aika antaa arvoa naisille muullakin tapaa kuin ulkonäköä arvioiden. Itsekään en koe mielekkääksi, kun lajitovereistani, muista miehistä, puhutaan voimakkaina ja rohkeina, lähinnä viitaten fyysisiin ominaisuuksiin. Ominaisuuksiin, joita minusta tuskin koskaan tulee löytymään. Väistämättä mielessäni herää kysymys: Olenko koskaan tarpeeksi mies? Tarpeeksi mies täyttääkseni tuon ahtaan roolimallin.

Oletko tissi- vai persemiehiä? Sitä miettii @pesojoonas

Entä jos ainaisen ulkonäön kommentoimisen sijaan, keskityttäisiin nostamaan esille ihmisen luonnetta tai persoonaa? 

Toki on naiivia väittää, etteikö itsellenikin ulkonäöllä olisi väliä tai ettenkö kommentoisi sitä. Totta kai sillä on väliä, kun kaikilla meillä sellainen on. Enemmän kuitenkin arvostan ihmisessä muita asioita kuin ulkokuorta. Ja tähän samaan varmastikin moni meistä pystyy samaistumaan. Miksi emme siis keskustelisi saunailloissa enempi niistä asioista, joita arvostamme myös eniten? Jos miehisyytesi kärsii tästä vakavin seurauksin, suosittelen ostamaan kylppäriin ison kansa ”for men” -tuotteita muistuttamaan, mitä lahkeistasi löytyy (toki sukuelin ei kerro koko totuutta).

Miksemme huomioisi enempi toisen ihmisen luonnetta tai persoonallisuutta, joka meihin vetoaa ja keskustelisi tästä perseiden ja tissien sijaan tai ohella? Toki uskon ja toivon vahvasti, että näin moni tekeekin jo. Tämä ei vain ole siirtynyt vielä yleiseen keskusteluun, vaan kannamme vanhaa kulahtanutta perinnettä mukanamme.

Monesti nämä luonteeseen ja persoonallisuuteen liittyvät ominaisuudet ovat niitä asioita, jotka säilyvät ihmisessä kauemmin kuin ulkonäkö. Nämä ovat varmasti myös niitä asioita, joita toivoisimme muiden arvostavan meissä.


Etäsuhde – Hyvät ja huonot puolet

Viimeisimmän parisuhdekirjoittelun jälkeen sain teiltä kysymyksiä liittyen etäsuhteeseen: Etäsuhde – mitkä ovat sen hyvät ja huonot puolet? Yritän parhaani mukaan vastailla teidän lähettämiinne kysymyksiin. Osa kysymyksistä oli sellaisia, joita en ollut edes miettinyt, sillä ne ovat olleet tietyllä tapaa itsestäänselvyyksiä etäsuhteen alettua, mutta nyt kun näitä kysymyksiä on hetken pompotellut mielen päällä, niin eihän ne tietenkään ole. 

Itse koen, ettei etäsuhde ole sen erikoisempi tai ainutlaatuisempi kuin se ”tavallinen suhdekaan”. Toki tämä on ensimmäinen kunnollinen parisuhde, jossa olen. Suurimpana erona on etäisyyden tuomat haasteet ja mahdollisuudet. Sanon tämän sen takia ääneen, että jokainen suhde muodostuu aina omalla tavallaan ja toimii myös sen mukaan, myös etäsuhde. Itselleni etäsuhde on tietyllä tapaa ”normaali” muoto parisuhteelle, kun kokemusta muusta ei ole.

Ystäväpiirissäni on myös suhteita, jotka eivät niinkään ole etäsuhteita, vaikkakin yhteisen ajan löytäminen, esimerkiksi töiden takia, on yhtä kortilla kuin minun ja Yaelin. Sen takia en koe omaa suhdettani mitenkään erikoisena tai, että etäsuhde vaatisi jotenkin enemmän ponnistelua. Jokainen suhde, muotoon katsomatta, vaatii ponnistelua, puhumista, huomioimista ja hoivaamista. Ja varmasti paljon muutakin. 

Laittakaa kommenttiboksiin myös omia ajatuksianne etäsuhteilusta!

Etäsuhde - hyvät ja huonot puolet

Miten arki pyörii ja miten se on muuttunut suhteen aikana?

Arkemme oli hyvin erilaista ensimmäiset kaksi kuukautta, kun olimme oksitosiinihöyryissämme samassa kaupungissa, Helsingissä. Tiesimme sen ajanjakson päättyvän joulukuun alussa toisen muuttaessa takaisin Amsterdamiin. Saimme silloin pienen pienen käsityksen siitä, millaista osa arjestamme voisi olla tulevaisuudessa, kun asuisimme samassa kaupungissa: yhteisiä illallisia, hitaiden tanssimista, pyykin pesemistä ja tiskien järjestämistä. Näiden muistojen avulla jaksan maalata tulevaisuuteen näyn yhteisestä arjesta saman katon alla. Tämä on tärkeässä roolissa, kun ihmiset kysyvät, miten jaksan etäsuhdetta. 

Sovimme ennen etäsuhdetta, että puhumme niin paljon kuin mahdollista. Toki puhuimme jo sitäkin ennen paljon, sillä kieli- ja kulttuurierot voivat helposti jättää avoimia kysymyksiä mielen päälle. Soittelimme ensimmäiset pari kuukautta joka päivä, ainakin kerran juuri ennen nukkumaan menemistä. Se oli varmastikin hyvä tapa tuohon alkuun. Nykyään emme soittele ihan joka päivä, sillä itse koen sen välillä kuormittavaksi tekijäksi. Rakastan nimittäin vetäytymistä omiin ajatuksiin ja se on ollut myös etäsuhteen yksi hyvä puoli, on saanut olosuhteiden pakosta tilaa ympärille.

Sitten yksi ällön vaaleanpunainen juttu tähän väliin, joka myöskin tuo meidät lähemmäksi toisiamme niinä aamuina, kun olemme eri kaupungeissa. Yael nimittäin lähettää joka aamu yhden biisin minulle kuunneltavaksi. Siis joka aamu! Kappaleita on yhteensä melkein jo 200 kerättynä Spotify-listalle. Yleensä laulu kertoo jostain tunteesta tai muistosta. Toisinaan biisi on vain fiilikseen sopiva tai tuo hyvän startin aamun. Mutta biisiäkin suurempi juttu on tuossa ajatuksessa. Posketon juttu, että toinen ajattelee juuri sinua ja kertoo sen myös sanoin tai teoin! Ja juuri nämä pienet suuret teot ja niiden takana olevat ajatukset, ihastuttavat minua Yaelissa.

Helsinki elää tulevaisuutta Amsterdamiin nähden, kylläkin vain tunnin verran. Onneksi aikaero ei ole tuon enempää. Tuo tuntikin tuottaa toisinaan haasteita, kun päivärytmi on meillä erilainen. Yael lopettaa työt usein illalla 21-22 aikoihin eli Suomen aikaa 22-23, kun taas minä tykkään aloittaa aamut jo 7-8 välillä, joka tarkoittaa aikaista nukkumaanmenoa.

Kuinka usein näemme?

Yritämme nähdä kerran kuukaudessa vähintään 5-7 päivän ajan. Pelkkien viikonloppujen takia kumpikaan meistä ei halua lennellä. Kesällä lomien aikaan näimme pidempiäkin ajanjaksoja ja keväällä Yaelilla oli myös kuukauden työkeikka Suomessa. Jos hyvä tuuri käy, hänellä saattaa olla lisää työkeikkoja Helsingissä. Sormet ristiin, että kaikki menee putkeen!

Meillä on ollut tapana aina sopia seuraava näkeminen ennen toisen lähtemistä. Parhaimmissa tapauksissa olemme ostaneet lentoliputkin jo valmiiksi. Tätä voin suositella, sillä on huomattavasti helpompi erota, kun tietää, milloin näkee toisen seuraavan kerran. Epäselvien työkuvioiden takia emme pystyneet ensimmäistä kertaa lyömään lukkoon seuraavaa kertaa, jolloin näemme toisemme. Ja voin sanoa, se tuntui.

Käytännön vinkki: me ostamme lennot aina puoliksi, jolloin kulut ovat aina yhteisiä ja menot menevät tasan. Tämä toimii meillä tosin hyvin, sillä itse koen sen oikeudenmukaiseksi ja Yael taas saa hyvän syyn luopua omista periaatteistaan. 

Etäsuhde - hyvät ja huonot puolet

Miten saadaan etäsuhde toimimaan?

Tämä vaatii yhteistä halua ja tahtoa. Siitähän se on pitkälti kiinni. Toki kyllähän tätä jumpataan jatkuvasti, niin kuin suhteita pitääkin jumpata. Yksi oleellinen tekijä meillä on arjen pienet yllätykset ja muistamiset, joissa näkyy nimenomaan ajatus ja ”vaiva”. Emojin lähettäminen on kiva juttu, mutta sen lisäksi molemmat meistä arvostaa, kun johonkin pieneen juttuun on käytetty aikaa. On se sitten postikortin lähettäminen, post it-lappujen piilottaminen toisen luo, kirppikseltä paidan ostaminen toiselle… Yllättävän pienillä asioilla voi viestiä omia tunteitaan suurestikin.

Kun yhteistä aikaa on vähän, on se sitäkin tärkeämpää meille. Silloin laitamme kaiken läsnäolon toisiimme. Se on parasta! Sitä oppii arvostamaan yhteistä aikaa aivan eri tavalla, kun näkee harvemmin. Ehkä tällä yritän sanoa, että parempi keskittyä etäsuhteen positiivisiin puoliin kuin negatiivisiin. Silloin fokus pysyy asioissa, joita meillä on ja jotka ovat meille tärkeitä. Esimerkiksi eropäivinä olemme sopineet, ettemme puhu lähtemisestä vaan yhdessä olemisesta. Pieni muutos ajatteluun, jolla on suuri vaikutus. 

Miten käsittelet ikävää ja muita tunteita?

Tunteiden käsittely… Olisi varmastikin helpompaa opetella piin likiarvo tuhannen desimaalin tarkkuudella kuin oppia käsittelemään tunteita. Tunteiden käsittelyyn on onneksi auttanut ystävien oikeat kysymykset. On paljon helpompi löytää vastauksia, kun on oikeat kysymykset mielessä. 

Ikävä on tunne, joka on läsnä päivästä toiseen. Toisella välillä voimakkaammin kuin toisella. Joskus koen huonoa omaatuntoa, kun en koe suurta ikävää toista kohtaan. Kuulostaa tyhmälle syyllistää itse itseään, varsinkin kun ikävän tunne on aina subjektiivista. Voihan se pieni ikävä olla toisen mittakaavassa suurtakin. 

Koen myös, että ikävän tunne on enempikin myönteinen asia. Sehän vain vahvistaa tunnesidettä toiseen, muistuttaa toisen olemassaolosta ja hänen tärkeydestään. Turhaan ei kannata murehtia ikävän tunnetta, vaan nähdä se voimavarana.

Nykyään rajattomien nettiyhteyksien ja älypuhelimien ansiosta toiseen saa aika lailla yhteyden ajasta ja paikasta riippumatta. Fyysinen läsnäolo on ehkä se, mitä eniten ikävöi toisessa. Parasta onkin, kun sattumalta kaivat vaatekaapista neuleen, johon on jäänyt toisen tuoksu. Sen lähemmäksi ei pääse toista ikävän keskellä.

Etäsuhde - hyvät ja huonot puolet

Onko tämä etäsuhde kaiken sen arvoista? Tuleeko tätä kyseenalaistettua?

Ehkä oleellinen asia tässä kysymysasettelussa ei ole nimenomaan etäsuhteessa, vaan siinä, onko tämä suhde kaiken tämän arvoista. Ollaan sitten etänä tai ei, on tämä kysymys varmastikin läsnä tai ainakin se on hyvä kysyä itseltään ja toiselta säännöllisesti. Missään vaiheessa en ole kyseenalaistanut etäsuhdetta. Päinvastoin, olen nähnyt sen enempi mahdollisuutena tutustua parisuhde-elämään ja luoda oman näköistä suhdetta. Toki meillä on lähtökohtana ollut, että suhteen yksi vaihde tulee olemaan etäsuhde. 

Näen, että yleisesti meillä on aika vahva näkemys parisuhteesta ja sen muodosta, joka on aika perinteinen. Tähän perinteiseen malliin peilaamme useasti omaa suhdettamme. Vertailu ei ole kylläkään kannattavaa, sillä suhteet ja ihmiset ovat aina omanlaisiaan. Oleellisempaa onkin sanoittaa yhdessä ääneen mahdollisimman kattavasti ja selkeästi se oma suhde. Luoda omat säännöt ja tavat toimia. Kyseenalaistaa varsinkin yleisestä keskustelua oikeanlaisesta parisuhteesta ja siitä opittuja malleja.

Mites heippojen sanominen?

On paskaa.


Suomalaista kesämökkielämää hollantilaisen silmin

”Let’s go to Mökki!” kuului hollantilaisen suusta, kun suunnittelimme Suomen lomailuamme. Ensimmäisen kerran, kun kävimme Yaelin kanssa kesämökillä, oli toukokuun alku ja jäät olivat juuri sulaneet. Silloin kävimme ainoastaan päivän ajan mökkitalkoissa, kaivamassa kesämökkimme talvitelakalta pois. Olin kertonut muutamin sanoin suomalaisesta mökkikulttuurista, jossa usein vesi kannetaan järvestä ja fasiliteetit ovat hieman askeettisemmat kuin normaalisti kotona. Yael oli kuvitellut mielessään pienen mökin keskelle metsää, jonne koko perheemme ahtautuisi aina kesäisin. 

Mökkimme sijaitsee Päijänteen rannalla ja pitää nykyään sisällään juoksevan veden, modernit tilat sekä puusaunan. Kaikki mitä hesalainen voi vain kuvitella mökistä. Mökki konseptina on melkeinpä jokaiselle suomalaiselle tuttu käsite ja sinne varmasti moni hamuaa aina kesäisin. Parhaimmat kesälomapäivät olen melkeinpä tänä kesänä viettänyt juurikin mökillä. Mutta miltä perinteinen suomalainen mökkielämä näyttääkään hollantilaisen, suurkaupungissa asuvan silmin, joka on tottunut kaupungin hektisyyteen ja neonvaloihin.

Yaelin kanssa kesämökillä Päijänteen rannalla

Lukottomuus

Kun saavuimme keskellä yötä mökille äitini kyydillä, Yael ihmetteli, kuinka hän pystyi jättämään käynnissä olevan auton parkkipaikalle ilman, että ovet olivat lukossa. Selventääkseni tilannetta vielä sen verran, että kello oli tosiaan keskiyö, olimme keskellä skutsia ja auto oli 50 metrin päässä mökistämme. Sama tilanne kävi, kun lähdimme retkelle metsään ja jätimme lompakkomme ja puhelimemme mökin pöydälle ovet lukitsematta. ”Kaverini ja perheeni kauhistuisivat, jos he kuulisivat, kuinka lähdimme metsään ilman, että lukitsimme ovia!”.

Asiat menivät vielä hauskemmaksi tai absurdimmaksi, kun veljeni nukutti kummipoikaani ja jätti hänet rattaisiin nukkumaan parkkipaikallemme. Siis sille samaiselle parkkipaikalle, joka sijaitsee 50 metrin päässä mökistämme. ”Ettekö pelkää, että joku vie lapsenne?”.  

Ei tulisi mieleenkään, että joku eksyisi mökillemme edes sattumalta kahville saatikka nyysimään arvoesineitä tai lapsia. Aika itsestään selviä asioita meille suomalaisille. Kyse on luottamuksesta, joka on keskeisessä roolissa yhteiskunnassamme ja jota monen ulkomaalaisen on vaikea aluksi ymmärtää. Jos oikein muistan niin kansainvälisessä lompakkotestissä, Suomessa palautettiin 11/12 löydetystä lompakoista poliisiasemalle. Luku on todella korkea vertailussa esimerkiksi Keski-Euroopan maihin.

Purjevene seilaa Päijänteellä Korpilahdella
Aamupala kesämökillä Päijänteen rannalla
Joonaksella Specsaversin aurinkolasit päällä uimapatjalla

Hiljaisuus ja luonnonäänet 

Ensimmäinen päivä mökille oli jokseenkin shokki Yaelille, kun hiljaisuus laskeutui keskuuteemme. Istuimme laiturilla, järven ollessa tyyni. Katselimme vastarannalle ja olimme vain. Vastaavanlaista hiljaisuutta on vaikea löytää kaupungista. Monille ulkomaalaisille täysi hiljaisuus voi tuntua ahdistavalle ja he yrittävätkin täyttää tilaa puheella tai erilaisilla äänillä. Itse rakastan juurikin tuota hiljaisuutta, joka lepuuttaa mieltä.

Päästyään yli totaalisesta hiljaisuudesta, Yael säpsähti muutamaan otteeseen, kun lehtipuskista saattoi yllättäen kuulua rapinaa tai liikettä. Siilit, hiiret ja linnut säikäyttivät hollantilaisen muutamaan otteeseen. Poroja emme kuitenkaan nähneet, vaikka hän kuinka toivoi sitä. 

Alastomuus

Suomalainen alastomuus ja etenkin sen luonnollisuus tulee puheeksi vasta silloin, kun se ei ole sitä jollekin toiselle. Vaikka Hollannissa saatetaan olla monissa seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa avoimempia kuin Suomessa, on alastomuus jonkinlainen tabu heille. Toki en osaa sanoa, voiko näitä asioita edes rinnastaa toisiinsa ja kuinka paljon väite nojaa tosiaan mielikuvien varassa. Asiaa oli mielenkiintoista tarkastella hänen kanssaan, sillä tässä huomaa hyvin kulttuurieroja.

Puhuimme ensimmäisen kerran alastomuudesta Yaelin kanssa, kun olimme Serenassa kaveriporukan kanssa. Hänelle tuli pienenä yllätyksenä, kuinka ystävien kesken kipusimme saunanlauteille Aatamin-asussa. Vielä suurempana yllätyksenä tuli istua alasti langon vieressä. Ei juolahtanut pieleen mieleenkään kysäistä aiheesta etukäteen häneltä. Huomattuani hänen ilmeensä, muistin tämän pienen kulttuurieron maidemme välillä.

Joonas ja Yael kesämökillä metsässä

Kaiken kaikkiaan mökkielämä vei molemmat mukanaan. Tärkeintä molemmille meille oli pysähtyä paikoilleen ja olla, mikä on harvinaista herkkua meille. Monesti yhteinen aikamme menee erilaisten aktiviteettien ja ystävien seurassa. Nyt saimme vain kävellä keskelle metsää ja soutaa saarelle, kaksin. Olla ja tunnustella yhteiseloa ilman suurempia aktiviteettejä.

Mökkiviikkoa oli ehdottomasti yksi parhaimmista yhdessä vietetyistä viikoista tähän mennessä!


Muistoja lapsuudesta

Kävin pitkästä aikaa kotona oikein ajan kanssa. Muutimme noin 5 vuotta sitten pois lapsuudenkodistani nykyiseen kotiimme. Aika harvoin sitä tulee pysähdyttyä uudessa kodissa miettimään omaa lapsuuttaan, kun ympäristössä ei ole samalailla virikkeitä muistuttamassa tuosta ajasta. Toki on hyvä muistaa, että muistot elävät muuallakin kuin tavaroissa ja seinien sisällä.

Äitini oli kaivanut keittiönpöydälle esiin vanhoja valokuvia. Osa kuvista oli mustavalkoisia, ajalta, jolloin meikäläisestä ei ollut vielä tietoakaan, ja osa kuvista oli digikameramurroksen kynnykseltä. Rakastan sitä tunnelmaa, joka vanhoissa valokuvissa on. Ajan henki välittyy vilpittömästi kuvien läpi. Kuvien kautta on myös helppo matkustaa ajassa taaksepäin yksittäisiin hetkiin tai ajanjaksoihin. Uskomatonta, miten mieli toimii: Näet kuvan ja hetkessä saatat muistaa tuoksuja tai pieniäkin yksityiskohtia kuvan ympäriltä. Onneksi läheiset ympärilläni ovat taltioineet noita hetkiä kuvien ja videoiden muotoon. Nähtäväksi jää, toimittaako Instagram saman asian tulevaisuudessa kuin vanhat valokuva-albumit tekevät nyt.

Kuvat ja videot eivät ole ainoa tapa loikata lapsuuden muistoihin, nimittäin meidän äidiltämme löytyy mummon vanha Tuulomaan tortun resepti, johonka kulminoituu paljon muistoja lapsuudesta. Jotkut tunnistavat kyseisen herkun mokkapalojen nimellä. Harvinainen herkku nykyään. Vain muutamassa helsinkiläiskahvilassa olen törmännyt mokkapaloihin, saatika Tuuloman tortun nimeen. Sanoisin, että tuo herkku on myös aikansa tuote: lama-ajan kahvipöytien pelastus. Yksi pellillinen riitti tyydyttämään seitsemän henkisen perheen suut viikonlopun ajaksi.

Tuon tortun ympärillä on myös juhlittu elämän isoja ja pieniä juhlia. Ei ollut juhlaa ilman Tuulomaan torttua. Kruunun jalokivi tortussa oli kahvista valmistettu kuorrute. Se, joka sai kaalia kuorrutekulhon, voitiin julistaa ylivoimaiseksi voittajaksi meidän taloudessamme. Aivan sairaan hyvää ja sokerista. 

Olen tehnyt vuoden verran yhteistyötä Slurpin kanssa, joten päätin hyödyntää heidän palvelunsa kautta saatuja kahveja lapsuudenmuistoihin kurkottamiseen. Niille, joille Slurpin palvelut ovat vielä tuntemattomia, niin lyhyesti: Slurp toimittaa kotiovelle vastapaahdettua kahvia parhailta paahtimoilta. Toistan: toimittaa kahvia kotiovelle! Olen erityisesti tykästynyt siihen vaihteluun, jonka palvelu tuo mukanaan. Parin viikon välein postiluukkustani kilahtaa aina uusi maku joko tumma- tai vaaleapaahtoista kahvia. Suosittelen tutustumaan palveluun!

Päätimme äidin kanssa tehdä (lue äiti teki, minä katsoin vierestä) Slurpin kahvista pellillisen mokkapaloja. Tällä kertaa kotosalla ei ollut lapsikatraastamme muita kuin minä, joten sain yksinoikeudella nuolla taikinakupin lisäksi myös kuorrutekupin. Tuplavoittaja! Mokkapalojen valmistaminenhan ei ota kuin hetken, tai siltä se ainakin vierestä seuranneena tuntui. Tuon hetken aikana pääsin kuitenkin pikakelauksen lailla takaisin lapsuudenmuistoihin.

Yksi lapsuudenmuistoista liittyy meidän kodinhoitajaamme, joka yritti kaikin voimin hoitaa meitä kaikkia viittä lasta vanhempiemme ollessa töissä. Näin jälkikäteen ajateltuna, kuulostaa karsealta savotalta. Yhtenä kertana muistan, kun veljeni päätti hypätä kesken ruokailun pöydän päälle esittämään Elviksin kaltaista sankaria, heiluttaen ja vatkaten lantiotaan. Vedet silmissä nauroimme ja hoitajamme yritti saada meidät syömään lautasemme tyhjiksi. Kaikki kunnia hoitajallemme tehdystä työstä ja saamastamme lämmöstä.

Muistojen ehdoton ykkösjuttu on nähdä kuljettu matka elämässä ja ajan tuoma muutos, niin itsessäni kuin ympäröivässä maailmassa. Vaikka kuinka fiilistelisi vanhoja valokuvia ja niiden tunnelmaa, on hyvä myös todeta ääneen, kuinka paljon maailmassa asiat ovat menneet parempaan ja turvallisempaan suuntaan. Toki ei ole Tuulomaan torttua voittanutta!

Löytyykö sinulta jotain yksittäisiä tekemisen muotoja tai esineitä, joiden avulla pääset palaamaan ajassa hetkellisesti taaksepäin muistoihin? Tuulomaan tortun lisäksi itselläni on keinupallo, onkiminen, Hubba Bubba -purukumi, Toyota Camry, Mehukatti-tiiviste, keltaiset Iittalan Teema lautaset… Listaa voisi jatkaa monilla muilla ihanilla muistoilla. 

PS. ”Pesojoonas” koodilla saa nyt kahvielämyksen ensikahvin 5 euron alennuksella (eli alkaen 4,89€). Tarjous on voimassa heinäkuun loppuun asti. Suosittelen investoimaan määrän sijaan laatuun. Tutustu palveluun lisää tästä.


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Onnen hetkiä

Oi päiväkirja, oi päiväkirja. Tavallinen torstai, ranut ketsupilla ja onnen hetkiä. Mitäs muutakaan.

Kävelen pitkin Jätkäsaaren sokkeloisia ja kapeita katuja. Orastavan kesän pystyy haistamaan ja tuntemaan iholla. Pitelen käsissäni lämpimiä ranskalaisia ja K-kaupan ruokakassia. Kaupunkilaisromantiikkaa lisää ylläni olevat kuluneet harmaat collarit ja lippis, joka on vedetty syvälle päähän. Aurinko on maalannut rakennuksien huiput lämpimän keltaisiksi. Joku kutsuu tätä näkyä golden houriksi, itselleni siitä tulee liikaa mieleen golden shower, joten kutsun sitä auringonlaskuksi. Lokit ovat talven jäljiltä löytäneet taas paikkansa räystäiltä, valmiina hyökkäämään kimppuuni. Lämpötila sallii roikuttaa kaulahuivia käsitaipeessa. Kävelen ja ihmettelen elämää. 

Vedän pitkän henkäyksen kevään tunnetta keuhkoihini.

Mieleeni pompahtaa ajatus, jos elän elämäni onnellisimpia hetkiä tänään, kiitos niistä.

Jatkan hymyssä suin kävelyä ratikkapysäkin ohi. Palaan kylläkin saman tien tuohon mietteeseen. 

Pysähdyn.

Mikä tekee tästä hetkestä niin ainutlaatuisen ja onnellisen? Vai onko tämä hetki vain yksi muiden joukossa, jonka pariin satuin pysähtymään ja havainnoimaan tuntemuksiani. Kuinka monta tällaista hetkeä minulta on mennyt ohi? Ehkei tuo olekaan oleellinen kysymys, vaan oleellisempaa on miettiä tätä hetkeä ja huomista. 

Jos mietin tätä hetkeä, tuntuu, että tähdet taivaalla ovat vihdoin asettuneet hetkeksi paikoilleen. On ihmisiä ympärillä, jotka välittävät ja on ihminen vierellä, joka on. On sellaisella tapaa, joka antaa ja sallii. Sallii rään poskella ja antaa tilaa kasvaa yhdessä.

Yhtäkkiä huomaan, kuinka aiheesta onkin vaikea kirjoittaa, kun ei meinaa löytyä oikeita sanoja. Tunteiden sanottaminen on aluksi itselleni usein haastavaa. Tarvitsen peilin, joka reflektoi ja kertoo, mistä tunteista on kenties kyse kohdallani.

Olen usein luottanut kuuluisaan ”rakkauden kieleen”. Kieleen, jossa sanoja ei tarvita. Kieli, joka toimii hyvin ihmiselle, jolle tunteista puhuminen laittaa helposti palan kurkkuun. Rakkauden kieli tuntuu olevan tällaiselle mykähkölle makkaransyöjälle oikotie onneen. Tai ainakin hetkellistä helpotus tuova tekosyy. Nyt on kuitenkin opeteltava sanoittamaan uudella tapaa omia tunteita, koska kyse ei ole pelkästään minusta.

Moni asia on tällä hetkellä niin uutta, etten tiedä, mitä sanoja tulisi käyttää. Mitkä asiat ovat merkitseviä ja mitkä itsestään selviä. Mihin asioihin tulisi edes kiinnittää huomiota tämän tyyppisessä suhteessa? Mistä tässä kaikessa on edes kyse?

Paljon avoimia kysymyksiä.

Tehtävän todellinen merkitys selviää Bahamalla

Turha kai tässä on miettiä asioita kuitenkaan liikaa, varsinkaan yksin. Pian turhautuu ja kompastuu omiin jalkoihinsa. Koen, että tärkeämpää on heittää kysymyksiä ilmoille ja havainnoida, mitä ympärillä tapahtuu ja mitä itsessä tapahtuu. Ja ennen kaikkea kuunnella ja oppia, niin muista kuin itsestäni.

Aika näyttää, mikä merkitys tälläkin hetkellä todellisuudessa on. Oliko tämä vain tähtipölyä sisältävä yksi onnen hetki kaiken avaruuspölyn seassa, vai oliko tässä jopa jotain sellaista, joka valkenee vasta ajan kanssa.

Kai tässä pitää vain pystyä luottamaan omiin tunteisiin ja intuitioon, sekä kykyyn kasvaa ja hyödyntää jo koettuja asioita. Toki intuitio voi olla paska, tunteet jotain muuta kuin todellisuutta ja oma kyvykkyys alhainen. Sen suurempaa riskianalyysiä on kuitenkin turha tehdä. Eihän tässä ole muuta kuin opittavaa. On nimittäin opittava olemaan rehellinen omasta tietämättömyydestä ja muistuttamaan itseä myös niistä asioista, joista nyt jo tietää.

Kliseisesti, vieköön tämä hetki kohti tulevaisuutta – yhteistä sellaista.

Kuvat Anni Korhonen


Anteeksiantamisen kivuliaisuus

Keskustelin tällä viikolla Facebookissa tuttuni seinällä Hussein Al-Taeen vuosien takaisista kirjoituksista. Tällä viikolla mies otti hatun pois päästä ja pyysi vilpittömästi anteeksi sanomisiaan. Jaoimme tuttuni kanssa eri näkemyksen anteeksipyynnöstä ja siitä, riittääkö se. Jäin keskustelun jälkeen pohtimaan tätä asiaa enemmänkin. Kuinka pitkään kannamme mukanamme virheitä, joita olemme tehneet? Mitä vaaditaan, että virheet saa kuitatuiksi vai onko asioita, joita ei yksinkertaisesti saa anteeksi? Ja kuka saa ja ei saa anteeksi? Millä perustein?

Kun katson omaa menneisyyttäni ja niitä mielipiteitä, joita minulla on ollut, sekä tekoja, joita olen tehnyt, en suinkaan ole ylpeä niistä. Olen haukkunut ihmistä homoksi, tehnyt pilaa etnisyydellä, heitellyt vitsejä rajanaapureistamme, vaatinut sossun luukulla olevia töihin, nauranut vegaaneille ja sanonut kasvissyöjiä ituhipeiksi, ollut koulukiusaaja ja kolauttanut olkiani kielten opiskeluille, koska Suomessa puhutaan suomea. Ja mitä tulee naisurheiluun, ei se ole urheilua, eikä naista tulisi päästää rattiin.  

Voin sanoa, etten koe mitään suurta ylpeyttä kirjoittaessani näitä asioita tänne. Päinvastoin! Mietin, miten on edes mahdollista, että olen suustani päästänyt moisia asioita tai edes ajatellut noin. Häpeän tunne on välitön ja koen valtavaa syyllisyyttä. Tiedän, että osalle teistä nämä asiat saattavat tulla yllätyksinä, osa varmastikin kokee piston myös omassa sydämessään. Jos haluat syyllistää minua, tee se, mutta toivon, että luet kuitenkin tämän kirjoituksen loppuun asti. Kiitos!

En pysty swaippaamaan tekojani pois saman lailla kuin Tinderissä pystyn heittelemään ihmisiä vasemmalle ja oikealle. Tehty mikä tehty. Se, mitä pystyn kuitenkin nyt tekemään, on pyytää anteeksi sanomisiani ja tekemisiäni. 

Anteeksi. 

Mutta väkisin mieleeni hiipii ajatus, riittääkö se? Riittääkö minun, Husseinin tai sinun, joka olet myös saattanut sortunut virheisiin, anteeksipyytäminen?

Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven

Niin, miksi olin ennen sellainen kuin olin? Vaikka, kuinka haluaisin ottaa täyden vastuun sanomisistani, niin en voi olla muistuttamatta ympäristön vaikutusta minuun. Suurin osa aiemmin luettelemistani asioista oli aivan normaaleja asioita niissä ympäristöissä ja kaveriporukoissa, joissa vartuin. Ei kaikki tietenkään, mutta suurin osa. 

Katsoin taannoin Areenasta dokumentin, jossa pureuduttiin intialaisten poikien käsitykseen miehen roolista ja mallista heidän yhteiskunnassansa. Dokumentissa olleiden nuorten, alle 10-vuotiaiden poikien mielestä oli täysin oikeutettua ja tavanomaista kouria naista. Eivät he nähneet siinä mitään väärää. Ympäristö oli opettanut heidät tietynlaiseen normistoon ja käyttäytymiseen. Saman lailla kuin ympäristö oli sallinut minunkin kohdallani erilaiset ajatukset ja mielipiteet.

En sano, että yksikään sanomiseni olisi kuitenkaan hyväksyttävää. On hyvä vain ymmärtää, mikä merkitys ympäristöllä on meidän tapaamme toimia ja ajatella.

Omalla kohdallani muuttaessa Jyväskylään, moni asia muuttui. Aloitin korkeakouluopinnot ja sain uusia ystäviä. Uusi ympäristö ja ihmiset ympärilläni kyseenalaistivat uudella tapaa aikaisemmin opittuja mielenmallejani ja ajatuksiani. Sain aivan uudenlaista ajateltavaa. Maailma ei ollutkaan niin mustavalkoinen. Lähdin 22-vuotiaana yksin Inter-Rail -reissulle, koska halusin kohdata omia ennakkoluulojani. Muutamia vuosia myöhemmin pakkasin rinkan uudelleen ja lähdin kiertämään maailmaa 4,5 kuukaudeksi. Opin ymmärtämään, mistä omat mielipiteeni olivat aikaisemmin tulleet ja mihin ne pohjautuivat. Opin myös ymmärtämään ihmisyyden ytimessä olevaa erehtyväisyyttä ja keskeneräisyyttä. 

Elämä on yhtä jatkuvaa kasvua

Tuntuisi kamalalta aamulla herätä ja joku sanoisi minulle, että olen nyt ihmisenä valmis. Mielipiteeni ovat vieläkin naiiveja, kärkkäitä ja useimmiten vailla vankempaa pohjaa. Tiedostan, että tiedän todella vähän loppupeleissä elämästä tai asioista. Mitä vanhemmaksi olen kasvanut, sitä enemmän olen oppinut ymmärtämään omaa tietämättömyyttäni ja keskeneräisyyttä. Tieto siitä, että 90-vuotias mummuni oppii vielä uusia asioita, on lohduttavaa.

Ihmiselämään kuuluu virheet. Meistä jokainen on jollain tapaa mokannut. Osa suuremmin, osa pienemmin. Toiset enemmissä määrin kuin toiset. Yhtä ja samaa me kaikki olemme, inhimillisiä olentoja. Kyky myöntää omat virheensä on minulle merkitsevä tekijä. Ihminen, joka ymmärtää omien tekojensa ja sanojensa vääryyden sekä on valmis muuttumaan, on asia, jota meidän tulisi arvostaa. Eikö meissä kaikissa ole kasvun mahdollisuus? 

Kyse on myöskin eteenpäin menemisestä, ei menneisyyteen jäämisestä. Menneeseen on tosin helppo jäädä, mutta se ei kuitenkaan ole mikään ratkaisu eikä edes mahdollisuus. Olisi varmastikin kaikille meille helpompaa, jos syntyisimme kokonaisina ja valmiina, ilman mitään säröjä tai teräviä kulmia. Näin ei kuitenkaan ole. Elämä on yhtä jatkuvaa kasvua.

Anteeksiantaminen on kivuliasta, mutta ennen kaikkea jalo ja tärkeä taito, jota emme saa unohtaa. Haastakaamme itseämme tämän suhteen, kysymällä vaikka, mitä olen valmis antamaan anteeksi. Missä menee omat rajani anteeksiantamisen suhteen, ja onko niitä rajoja mahdollista laajentaa?

Toivon saavani anteeksi asiat, joita olen tietämättömänä nuorena miehenä sanonut ja tehnyt menneisyydessäni.

Kuvat Yaël Sarioa


Enhän minä ole tällainen – kevätväsymystä

Rakastan, kun Suomessa on mahdollisuus neljään hyvinkin erilaiseen vuodenaikaan. Pidin pitkään itsestäänselvyytenä, että vuodenajat tulevat ja menevät. Reilu viisi vuotta sitten tapasin Singaporessa pari brittiä, jotka tuskailivat, kun aurinko nousee ja laskee vuodenaikaan katsomatta aina samaan aikaan. Luontokaan ei koe suuria muutoksia vuoden aikana.

Itselleni vuodenajat kertovat eteenpäin menemisestä. Tapahtui elämässä mitä tahansa, luonto jatkaa omaa kulkuaan. Vuodenajat rytmittävät myös elämää: syksyllä iltojen pimetessä tulee rauhoituttua ja vedettyä villasukat jalkaan, kun taas kesäisin tuntuu, että vuorokaudessa on enemmän tunteja kuin talvella. Pitkät yöttömät kesäyöt, ne jos jotkut ovat suomalaisen luonnon kulmakiviä.

Kevät tuo itselleni aina pilkahduksen toivoa valoisammista ajoista (kirjaimellisesti valoisimmista ajoista). Samaan aikaan tämä kesän kynnyksellä oleminen tuo muutaman ristiriitaisuuden tunteen mielen päälle. Olen viikon ajan ollut kuin varjo itsestäni. Positiivisuus, energisyys ja valovoimaisuus ovat vain koristesanoja myyntimatskuissani. Siitepölykausi on kurittanut meikäläistä oikein olan takaa, jälleen kerran. 

Jatkuva väsymys, flegmaattisuus ja ”kun mikään ei tunnu kiinnostavan tai innostavan”-tunne ovat olleet läsnä viime päivät. Voisin ainoastaan pitää silmiäni kiinni ja lillua päivät pitkät ammeessa. Poden myös syyllisyyden tunnetta, kun mielessäni kelailen, että ”enhän minä ole tällainen”.

Välillä on vaikea hyväksyä negatiivisia tunteita osaksi itseään. Sitä on tottunut näkemään itsensä tietynlaisena ja myös haluaa nähdä ja tulla nähdyksi sellaisena. Yritän jatkuvasti muistuttaa itseäni, että olen paljon muutakin kuin ”se positiivinen ja energinen Joonas”. Negatiivisiksi koetut tuntemukset ovat yhtä arvokkaita ja tärkeitä kuin positiivisiksikin koetut. Sehän on osa ihmisyyttä kaikki. Silti sitä niin helposti syrjäyttää osan tunteistaan pois.

Toinen kevääseen liittyvä ristiriitaisuus on ”pitäisi tehdä ja mennä” -ajattelu. Auringon mollottaessa taivaalla ensimmäistä kertaa kuukausiin, pitäisi siitä sitten nauttia täysin rinnoin ja koko rahan edestä. Olimme Yaelin kanssa sopineet treffit Amos Rexiin aiemmin tällä viikolla. Pohdimme tovin, onkohan sittenkään hyvä idea mennä sisätiloihin, kun kerrankin on näin hyvät kelit. Olisiko parempi ratkaisu kuitenkin käydä esimerkiksi Suomenlinnassa paistattelemassa päivää. Miltä osin parempi ratkaisu? Tosissamme mietimme, että pitäisikö luopua alkuperäisestä ajatuksesta, mutta päädyimme alkuperäiseen suunnitelmaan ja menimme Amos Rexiin. Museovierailu oli juurikin se asia, joka molempia kiinnosti, satoi tai paistoi. 

Pitäisi ja pitäisi. Mitä jos ei pitäisikään ja luopuisin turhasta itsensä syyllistämisestä. Nauttisin juuri niistä asioista, jotka siinä hetkessä tuntuvat hyviltä. Jos aurinko ei paista seuraavana päivänä, niin sitten se ei paista. Hyvinkin yksinkertaista. Yhdessä elokuvassa tokaistiin hyvin, että jälkiruoka tulee aina syödä ennen pääruokaa, sillä koskaan ei tiedä, jos maailmanloppu tulee alkuruoan jälkeen.

Kitinästä ja hampaiden irvistelystä huolimatta, rakastan kevättä ja sen tuoksua. Sitä, kun kaikki on vielä edessäpäin, luonto herää talviunilta, ihmiset kuoriutuvat untuvatakeistaan ja kadut täyttyvät elämästä. Kiva kun päätit kevät tulla taas vierailulle!

Kuvat Omar El Mrabt


Mitä vain rahan takia?

Tein muutama viikko sitten kaupallisen yhteistyön Suomen sosialidemokraattien kanssa. Ensimmäistä kertaa motiivini yhteistyöhön kyseenalaistettiin. ”Teetkö aatteen vai rahan takia hommia?”, kysyi muutama seuraaja suoraan minulta. Arvostan muuten tosi paljon, kun kasvotusten, omilla nimillä tulette kommentoimaan tai antamaan kritiikkiä, kiitos siitä. Kun kerroin Instagramin puolella, että teen yhteistyön aatteen takia, en rahan, kyseenalaistettiin tämäkin, anonyymina. ”Juu, eipä tietenkään tee (rahan takia)”

Ymmärrän kriittisen näkökulman. Kun raha astuu peliin, asetelma muuttuu aina. Yhteistyön motiiveja tulee mahdollisesti lisää, joita lukija joutuu kriittisesti tarkastelemaan. Politiikan kentällä aika harva on myöskään tehnyt vaikuttajayhteistöitä, joten tämäkin varmasti toi oman lisänsä, kun kyseessä ei ollut rasvapurkin tai elämysmatkan mainostaminen. Toisinaan yhteistyön taustaorganisaatio saattaa lobata vahvasti jotain aatetta, emmekä välttämättä sisältöjen katsojana huomaa tätä. Tein itse melkein vuoden ajan EK:n alaisuudessa sosiaalisen median sisältöjä omalle YouTube-kanavalleni. Ei silloin yksikään kyseenalaistanut motiivejani tehdä töitä.

Syitä tehdä niin kaupallisia yhteistöitä kuin palkkatöitä, on monia ja raha on yksi niistä. Raha on kylläkin yksi huonoimmista motivaatiotekijöistä itselleni. Se on enempi hygieniaväline, joka mahdollistaa hyvät lähtökohdat inhimilliseen ja onnelliseen elämään. Eli se kattaa pitämään huolen perustarpeistani, kuten asumisesta ja ruoasta. Raha on myös ulkoinen motivaatiotekijä, joka motivoi hetkellisesti, muttei pitkäkestoisesti. Jos haluan ruokkia sisäistä motivaatiotani, tulee tekemisen itsessään olla mielekästä, kehittävää ja merkityksellistä. Sisäinen motivaatio kun kumpuaa itse tekemisestä. 

Työnirsoilija

Olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että olen tänä päivänä päässyt valitsemaan työni. Koen nimittäin olevani hitusen nirso töiden suhteen. Tiedän, etten motivoidu helposti, varsinkaan, jos aihe ei hetkauta minua tai työ ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi haastavaa. Toki olen tehnyt paljon hanttihommia opiskeluvuosien aikana pelkän rahan takia. Silloin merkitys työn tekemiseen kumpusi siitä, mitä rahalla pystyi tekemään: matkustamaan. Onneksi nykyään saan kerrytettyä matkakassaan euroja töillä, joita teen suurella sydämellä.

En suinkaan ole ainoa, jolle raha ei ole merkitsevin tekijä. Suurin osa nuorista ei nimittäin koe, että raha olisi merkitsevin tekijä työelämässä, vaan työn merkityksellisyys nousee kyselyissä etusijalle. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö raha olisi merkitsevä tekijä. Motiivit tehdä töitä ovat ihmisillä erilaiset, mikä on hyvä ymmärtää. Työ voi olla osalle vapaa-ajan mahdollistava tekijä. Osalle työ merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä tai vaikuttamista. Joillekin työ on vain työtä, ei muuta. Kaikki tavat ajatella ja tehdä työtä, ovat oikeita.

En kiellä, etteikö raha merkitsisi myös minulle. Olisi tyhmää väittää, ettei merkitsisi. Kysehän on työstä ja lisäarvon tuottamisesta, mistä maksetaan yleensä ihmisille. Kyse on myös oikeudenmukaisuudesta. Siinä missä teen tismalleen samaa duunia palkkatöikseni kuin yrittäjänä, olisi epäoikeudenmukaista kuvitella, että saisin toisesta työstä vain lämmintä kättä rahan sijaan. Raha myös mahdollistaa erilaisia elämyksiä elämääni sekä luo turvan tunnetta säästöjen ja sijoitusten muodossa.

Olen sisällöntuottajana siitä onnekkaassa asemassa, että pääsen tekemään työtäni myös verokortin kautta, jolloin pystyn takaamaan turvallisuuden tunteen säännöllisillä palkkatuloilla. En ole riippuvainen yrittäjän tuloistani, jolloin pystyn valitsemaan myös yhteistyöni harkiten, sen mukaan, mikä ruokkii omaa tekemistäni, kehittää minua sisällöntuottajana ja erityisesti innostaa minua. Muun muassa näiden perusteella valitsen yhteistyöni, oli kyseessä yritys, yhdistys tai puolue. En ensisijaisesti rahan perusteella. 


Hotellivuodella rahoiksi?

MeNaisten toimittaja vieraili taannoin luonani tekemässä juttua hotellivuodestani. Haastattelut ovat siitä antoisia hetkiä, että niiden kautta pääsee sanoittamaan ja tarkastelemaan omaa elämäntilannettaan. Sitä niin helposti uomautuu omien ajatusten kanssa, ja asiat näyttäytyvät itsestäänselvyyksinä helposti. Haastattelussa yksi kysymys herätteli erityisesti minua: ”Nyt kun sä asut täällä hotellissa ja sulla ei ole asumiskustannuksia, niin sä varmaan saat tienattua hyvin säästöjä.”

Niin, nopeasti ajateltuna tässähän voisi kuvitella rikastuvansa oikein kunnolla, kun asumiskustannukset, jotka yleensä ovat suurin yksittäinen menoerä, ovat pyöreät nolla euroa. Pysähdyin toviksi miettimään tuota kysymystä ja havahduin siihen todellisuuteen, josta olen unelmoinut jo seitsemän vuoden ajan. Olen pitkään siis kipuillut työelämässä vapaa-ajan puutteesta. Pohtinut, kuinka paljon ja millä hinnalla olen valmis myymään aikaani toiselle osapuolelle. Siitähän työelämässä on myös kyse, oman ajan myymisestä. Olen kokenut työelämän olevan liian suuressa roolissa elämässäni ja toisinaan vapaa-aika on pitkälti ollut akkujen lataamista työpäiviä varten.

Neljän päivän työviikko on siintänyt silmissäni siitä päivästä lähtien, kun koulukaverini vöyhöttivät siitä menemään vuonna 2010. Edellisen Aasian reissun jälkeen kirjoitin työsopimuksen neljän päivän mukaan ja olin mielissäni, kuinka olin päässyt tavoitteeseeni. Samaan aikaan kuitenkin perustin oman toiminimen ja lisäsin sosiaalisen median kautta tulleiden työpyyntöjen määrää. Molemmat työt innostivat mukaansa, ja huomasin jälleen kerran tekeväni töitä viikonpäivään katsomatta, enemmän kuin yksikään kiky-sopimuksen kohta olisi velvoittanut. 

Lähdettyä mukaan #YearInClarion -kampanjaan, mietin aluksi, kuinka paljon säästänkään rahaa ja saan kerrytettyä säästöjä tulevaisuutta varten. Jo pelkästään asumiskustannuksissa puhutaan yli kymppitonnin säästöistä, olettaen, että jatkaisin samoissa määrin laskutettavan työn tekemistä ja kuluranteeni pysyisi samassa. Olisi helppoa tarttua ajatukseen noin suuresta summasta ja nähdä se investointina tulevaisuuteen. Mutta samaan aikaan kyseenalaistan kaiken tämän, peilaten siihen kysymykseen, jonka kanssa olen paininut vuosien ajan: Kuinka paljon olen valmis myymään aikaani muille?

Kohti neljän päivän työviikkoa

Tällä hetkellä teen kahden päivän työviikkoa työnantajalleni ja tuotan omiin sosiaalisen median kanavoihin sisältöjä, sen mukaan, mikä tuntuu hyvälle ja luonnolliselle. Tulotasoni on laskenut vuoden takaisesta, mutta vapaa-ajan määrä kasvanut samassa suhteessa. Kelasin, että kun kerran on taloudellinen turva ja mahdollisuus vähentää työn tekemistä, miksi en sitä tekisi. Miksi en eläisi arvojani todeksi, mikä on monesti haastavaa arvoristiriitojen ja resurssien takia. Tällaisessa tilanteessa, kun tähtimerkit ovat kohdillaan, miksi en tarttuisi mahdollisuuteen. 

Haluan korostaa tässä vaiheessa, että puhun ainoastaan omasta elämäntilanteestani, en kenenkään muun. Tämä ihan sillä, ettei kenelläkään tule kuva, että kuka tahansa pystyisi tekemään näin. 

Kahden päivän työviikko on antanut vapauden tunnetta roppakaupalla. Koen, että itselleni juurikin vapauden tunne on yksi tärkeimmistä psykologisista perustarpeista. Joku saattaisi kysyä, miksen lähde kokonaan yrittäjäksi, jolloin voisin toteuttaa itseäni omien ehtojeni mukaan. Koen, että kehityn kaikista parhaiten, kun teen hommia itseäni fiksumpien parissa. Samalla saan ympärilleni yhteisön, joiden kanssa pystyn töiden lisäksi vaihtamaan kuulumisia ja jakamaan omaa arkea. Kolmas tekijä, miksi haluan pysyä myös työntekijänä, liittyy rakenteeseen, jonka ”päiväduuni” tuo tullessaan. Kaiken tämän pystyisin kyllä saavuttamaan myös yrittäjänä, se vain vaatisi enempi vaivannäköä, joka taas vie aikaa ja energiaa joltain muulta. ”Päiväduunien” ja yrittäjänä olemisen yhdistäminen sopii itselleni ainakin tällä hetkellä parhaiten. Saan muodostettua tätä kautta toimivan neljän päivän työviikon.

Sen sijaan, että miettisin, pääsenkö rikastumaan hotellivuoteni aikana vai en, suuntaan fokukseni siihen, mitä kaikkea vapautuneella ajalla ja näillä resursseilla pystyn tekemään. 

Kuvat Anni Korhonen


Vain ääni ratkaisee – myös eduskuntavaaleissa

Kirjoitus on tehty kaupallisessa yhteistyössä SDP:n kanssa.

Olen katsonut viime aikoina aktiivisesti The Voice of Finlandia. Rakastan sitä ensimmäistä osiota, jossa kilpailijat esiintyvät tuomareille, heidän istuessa selkä lavalle päin. Tuossa osiossa kirjaimellisestikin vain ääni ratkaisee. Millään muulla taustatekijällä, kuten ulkonäöllä, iällä, postiosoitteella tai ihonvärillä, ei ole merkitystä.

Entinen kollegani muotoili muutama vuosi sitten hyvin, kuinka vaaleissa äänestämisessä meillä kaikilla on sama määrä valtaa vaikuttaa taustaan katsomatta. Suomen pääministerillä, Supercellin toimitusjohtajalla, lähikaupan kassalla, pitkäaikaistyöttömällä ja minulla on yhtä paljon valtaa vaikuttaa – jokaisella meistä on yksi ääni.

Paljon puhutaan nuorten kiinnostuksesta politiikka kohtaan: onko sitä vai ei? Ilmastomarssi, tasa-arvoisen avioliittolain äänekäs kannattaminen ja kansalaisaloite maksuttomasta toisen asteen koulutuksesta ovat olleet hyviä esimerkkejä nuorten aktiivisesta toimijuudesta ja kiinnostuksesta politiikkaa eli yhteiskunnallista vaikuttamista kohtaan. Miksei tämän tyyppinen aktiivinen toimijuus kuitenkaan näy nuorten äänestysaktiivisuudessa? Viime eduskuntavaaleissa alle 25-vuotiaista 47% äänesti ja eniten ääniä jäi antamatta alle 20-vuotiaiden ikäryhmästä, noin 36 000 ääntä. Miksi sitten niin moni nuorista jättää äänestämättä?

Iso paha politiikka

Juttelin Snapchatissa seuraajieni kanssa politiikasta ja äänestämättömyydestä. Osalle politiikka näyttäytyy sanahirviönä, jossa kapulakielisyyteen kompastutaan helposti. Osa sanoi aivan suoraan, ettei politiikka kiinnosta lainkaan ja tuskin asiat kuitenkaan muuttuvat. ”Aluksi luvataan kuu ja tähdet taivaalta, muttei mitään kuitenkaan tehdä, kun tullaan valituksi”, näin kuvaili eräs seuraajani.

Kun puhutaan politiikasta, mistä silloin edes puhutaan? Yksinkertaisimmillaan politiikassahan on kyse mielipiteistä, joita jokaisella meillä riittää. Onko joukkoliikenne kallista? Tulisiko koulutuksen, ehkäisyn tai kuukautissuojien olla maksuttomia? Minkä ikäisenä ajokortin voi hankkia? Miten ilmastonmuutosta tulisi hidastaa? Pitäisikö kouluissa olla enemmän kasvisruokaa? Epätasa-arvoistaako armeija? Tulisiko sen olla pakollinen myös naisille? Onko asumiskustannukset nousseet liian korkeiksi? Pitäisikö leipäjonoja lyhentää?

Politiikka on läsnä jatkuvasti myös arjessa. Esimerkiksi päivittäiset ostopäätöksemme ovat vaikuttamista. Ostanko lihan sijaan tofua tai valitsenko ostopaikaksi Facebookin kierrätysryhmän sen sijaan, että ostaisin vaatteet uutena kansainvälisestä vaateyhtiöstä? Sähkösopimuksen vaihtaminen tuulivoimaan on vaikuttamista sekin. Monesti politiikka koetaan kuitenkin etäiseksi asiaksi. Asiaksi, joka ei kosketa minua. Isossa kuvassa asian laita saattaa helpostikin tuntua juuri tuolta. Kun asiaa aletaan pilkkoa pienemmiksi palasiksi ja konkretisoida, huomaamme, miten politiikka koskettaakin meitä. Esimerkiksi itse en osaa sanoa, mihin suuntaan suomalaista koulutuspolitiikkaa tulisi viedä, mutta jos kysytään, tulisiko 2. asteen koulutuksen olla maksuton, tiedän kantani tähän hyvinkin selkeästi: tulisi olla! Onkin hyvä muistaa, että kaikesta ei tarvitse tietää kaikkea voidakseen äänestää. On tärkeää olla armollinen itseään kohtaan ja jättää turha soimaaminen pois ja luottaa siihen tietämykseen, joka meissä jokaisessa on.

Kaveria ei jätetä!

Suomalaisten mielestä hallituksen tärkeimmiksi kehittämiskohteiksi tulisi nousta sosiaali- ja terveyspolitiikka, työllisyys ja koulutus sekä talous- ja veropolitiikka. Nuorille taas tärkein kehittämisen kohde on ympäristö- ja ilmastopolitiikka. Jos puolet nuorista jättää äänestämättä, ympäristö- ja ilmastopolitiikka voi siis jäädä pahasti taka-alalle eduskunnassa. Äänestämättä jättämisestä voi helposti tulla myös tapa: jos jättää äänestämättä ensimmäisen kerran, on todennäköistä, ettei äänestä myöhemminkään suurempi.

Kelatkaa, jos joka toinen nuori ottaisi oman ikäisen ystävänsä mukaan vaaliuurnille, nousisi nuorten äänestysprosentti korkeammaksi kuin viime vaalien kokonaisäänestysprosentti. Voisin vannoa eduskunnan näyttävän erilaiselta, jos näin kävisi. Ainakin valittujen joukossa olisi enemmän nuorten asioita ajavia edustajia ja kenties nuorempia kansanedustajia.

Miltä kuulostaa, jos tänä vuonna otetaan kaveri mukaan vaaliuurnille? Sen sijaan, että mentäisiin yksin tai pohdittaisiin menemistä, otettaisiin kaveri mukaan. Ehkä ehdokkaan valitsemiseenkin saisi apua, kun juttelee aiheesta toisen kanssa. Tämä jos joku olisi vaikuttavaa ja yhteiskunnallisesti tärkeää. Äänestämisen jälkeen voi sitten yhdessä käydä vaalikahveilla tai -olusilla.

Miten valita ehdokas?

”No mistä sitä pitäis tietää ketä äänestää?”. Erittäin hyvä kysymys!

Antamalla äänen ehdokkaalle, annat äänen myös puolueelle. Eduskuntaanhan ei valita eniten ääniä saaneet, vaan Suomessa on käytössä suhteellinen vaalitapa. Läpimenoon vaikuttaa omien äänien lisäksi siis koko ryhmän saadut äänet. Yle Oppiminen on vääntänyt rautalangasta tosi selkeästi, mitä tämä tarkoittaa konkreettisesti. Jopa tällainen palikka kuin minä, ymmärsi muutaman harjoitteen jälkeen, miten homma toimii.

Jos ehdokkaan löytäminen tuntuu vaikealta, kannattaa lähestyä asiaa puolueen kautta. Listaa itsellesi kolme tärkeintä asiaa, joihin haluat muutoksen yhteiskunnassamme. Itselleni nämä asiat ovat tasa-arvo, koulutus ja ilmasto. Tasa-arvo on laaja aihealue, joten sitä voi pilkkoa vielä pienempiin osiin, kuten heikommassa asemassa olevien aseman parantaminen. Näiden teemojen tai arvojen pohjalta on paljon helpompi katsoa, mitkä puolueet edistävät tämän tyyppisiä asioita parhaiten. Ei hätää, jos et kuitenkaan löydä itseäsi poliittiselta kartalta. Ehdokas voi löytyä myös sitoutumattomista. Äänestäminen ei myöskään sido sinua mihinkään puolueeseen.

Kun olet löytänyt suuntaa antavasti, mitä puoluetta tai puolueita voisit äänestää, on huomattavasti vähemmän ehdokasvaihtoehtoja katsottavana. Täydellistä ehdokasta tai puoluetta voi olla vaikea löytää. Itse tähtään parhaaseen mahdolliseen vaihtoehtoon, mikä käytännössä tarkoittaa jonkinlaisia kompromisseja. Yksikään puolue tai ehdokas ei täysin aja kaikkia niitä asioita, joita haluaisin ajettavan, jolloin asiat on laitettava tärkeysjärjestykseen. Ei siis kannata ottaa painetta, jos täysin sopivaa ehdokasta tai puoluetta ei löydy. Joskus voi myös miettiä, mikä on paras mahdollinen valinta tässä hetkessä. Toisinaan taas voi löytyä aivan täydellinenkin match ehdokkaan kanssa.

Valintaa helpottamaan on tehty vaalikoneita, joiden kysymyksistä puoliin itse tosin vastaan ”en osaa sanoa”. Vaalikoneiden tehtävä ei ole antaa sinulle oikeaa ehdokasta, vaan tarjoilla sopivimpia ehdokkaita. Yle Kioskin vaalibotti on kiva uusi tuulahdus isojen vaalikoneiden joukossa. Erityisesti nuorille räätälöity kone auttoi ainakin minua oman ehdokkaan löytämisessä. Vaalibotin kanssa ei tullut ohitettua yhtään kysymystä, sillä aiheet koskettivat suurimmaksi osaksi elämääni. Toki on hyvä muistaa, että ”en osaa sanoa” on hyvä vastaus muiden joukossa.

Anna äänesi tulla kuulluksi

Vaikka vaalit ovat vakavasti otettava asia, ei kuitenkaan kannata etsiä ehdokasta tai äänestää hampaat irvessä. Täydellisyyttä on turha hakea, ja on hyvä muistaa, että jokaisella meillä on yhtäläinen oikeus äänestää, olivat tietomme politiikasta minkä tasoiset tahansa.

Niin kuin The Voice of Finlandin suorissa TV-lähetyksissäkin, jokainen ääni ratkaisee. Käytä siis ääntäsi! Ennakkoäänestys on 3.-9.4. ja itse vaalipäivä 14.4.2019. #kaveriaEIjätetä

Kuvat Omar El Mrabt