Miten päästä eroon ulkonäköpaineista?

Kysymykseen, miten päästä eroon ulkonäköpaineista, ei varmastikaan löydy yksiselitteistä vastausta. Enkä ole varma, voiko niistä edes päästä täysin eroon. Kyse on ehkä enempi, miten paineiden kanssa pystyy elämään ja käsittelemään niitä.

Pitkään uskottelin itselleni, etten omaa ulkonäköpaineita. Korona-karanteenin aikaan kuitenkin, huomasin ärsyyntyvän tietynlaisista some-sisällöistä. Ryhdyin poistamaan tuntemattomia seurattavia Instagramissa sekä piilottamaan joidenkin kavereideni tarinoita, koska huomasin niiden synnyttävän ristiriitaisia tunteita.

Miesten ulkonäköpaineita käsittelevä blogikirjoitukseni sai aivan mielettömän vastaanoton, kiitos teidän! Sain Instagramissa hyvin erilaisilta miehiltä yhteydenottoja. Viesti kaikissa näissä oli selkeä: asioista pitää puhua enemmän. Joten jatketaan keskustelua!

Miten päästä eroon ulkonäköpaineista, pesojoonas, miesten ulkonäköpaineet

Keinoja ulkonäköpaineista eroon pääsemiseen

Olen aloittanut tietoisesti poistamaan omasta Instagram feedistä kapeaa mieskuvaa edustavia seurattavia. Siis niitä tuntemattomia mieskarkkeja, joita olen seurannut heidän ulkonäkönsä takia. Sisältö on ainoastaan tarjonnut hetkellistä huumaa, mutta sitäkin enemmän pitkäkestoisempaa alemmuuden ja kateuden tunnetta. Piilotan myös suositeltavien sisältöjen puolella olevia vatsalihaksiaan esitteleviä alfoja, joita algoritmit tarjoavat minulle.

Siinä hetkessä, kun näen näiden kreikkalaisten miespatsaiden kuvia puhelimeni näytöllä, en suinkaan vertaile itseäni heihin. Tiedostan, että ne ovat vain kuvia. Eivätkä ne ole myöskään millään tapaa samastuttavia. Vertailu tapahtuu vasta tiedostamatta, kun saatan ohittaa peilin ja pysähtyä sen eteen mallailemaan päällä olevia vaatteita. Vedän vatsan sisään, hartiat taakse, kallistan leukaani hiukan yläviistoon ja poseeraan peilikuvalleni. 

Huomaan, kuinka peilikuva ei riitä. Ei ole tarpeeksi lihaksikas. Tarpeeksi päivettynyt. Tarpeeksi särmikäs. Tarpeeksi Instagram feedin luomaa todellisuutta vastaava.

Tarpeeksi.

Miten päästä eroon ulkonäköpaineista, pesojoonas, miesten ulkonäköpaineet

Tähän vertailuun havahtuminen oli minulle tärkeää! Ei ole mitenkään sattumaa, että Instagram feed sekä explore-osio ovat pullollaan tällaisia Calvin Klein -alusvaatemalleja. Tykkäyksiä ja kommentteja satelee! Algoritmit suosittelevat jatkuvasti meille puolialastomien miesten ja naisten kuvia, koska niistä tykätään ja ne aiheuttavat liikehdintää some-alustalla. Oletteko koskaan törmänneet suositeltavien listalla muunlaisia puolialastomia vartaloita, kuin hyvässä kunnossa ja kevyen rusketuksen omaavia? Itse en ole nähnyt. En ole nähnyt yhtäkään omaa vartaloani muistuttavaa sisältöä ja olen kuitenkin valkoinen normaalipainoinen länsimaalainen mies. Kelatkaa, mitä tämä tarkoittaa, jos olet ruskea, ylipainoinen tai liikuntarajoitteinen saatikka kaikkea näitä. Kuvasto on tällöin vieläkin olemattomampaa.

Ihan hiton masentavaa!

Toinen ulkonäköpaineitani helpottava tekijä on ollut uimahalleissa säännöllisesti käyminen. Muistan ensimmäisen kerran Töölön uimahallissa, kun laitoin ylleni vesijuoksuvyön ja ihmettelin altaaseen astelevia kanssauimareita, että onko tällaisiakin vartaloita olemassa. Vartaloiden moninaisuus saattaa yllättää, jos on tottunut ainoastaan näkemään median kautta tulevaa kapeaa kuvastoa. Töölön uimahallista tulikin tietynlainen turvapaikka minulle. Paikka, jossa sain olla sinut vartaloni kanssa, eikä sitä tarvinnut peitellä tai häpeillä. Vertailla tai tuomita.

Uimarannoille menemisessä on täysin erilainen lataus. Osittain tämä johtunee ihmisten tarpeista mennä rannalle päivittämään ihoaan ruskeammaksi. Ei suinkaan terveyssyistä, koska sitä se ei ole, vaan puhtaasti ulkonäkösyistä. Se, että valmiiksi kipuilee oman vartalonsa epävarmuuksien kanssa, niin tulisi vielä ottaa huomioon ruskettuminen. 

Miten päästä eroon ulkonäköpaineista, pesojoonas, miesten ulkonäköpaineet

Miesten kehopositiivisuus?

Naisten kehopositiivisuudesta ja moninaisuudesta on rohkeasti puhuttu vuosien aikana  ja vaadittu myös yrityksiltä tekoja. Doven mainokset ovat olleet ihailtavia monella tapaa. Tätä samaa “rohkeaa” kuvaston esiintuomista odottelen myös Axelta, Gilletteltä ja Calvin Kleinilta, joiden mainoksissa toistuu vuodesta toiseen teräväleukaiset pyykkilaudoilla varustetut miehet, joiden housujen pullotusta on hiukan saatettu korostaa photoshopilla. En myöskään ymmärrä, mitä tekemistä puolialastomalla six pack -kropalla on partahöylän kanssa. Vaikka kuinka ajelisin mahakarvojani, sieltä ei kuoriudu esiin kahdeksaa näyttävää vatsalihasta.

Suomalainen alusvaatemerkki The other danish guy laajentaa omalla toiminnallaan mieskuvastoa. Jo pelkästään heidän kuvia ja videoita katselemalla, sain itseni kiinni pinttyneistä mielenmalleista, sillä ensimmäinen ajatukseni oli, “tässä on jotain outoa”. Heidän alusvaatemallinsa, eivät ole perinteisen kuvaston mukaisia. Oli Tturhauttavaa saada itseni kiinni tällaisista ajatuksista, varsinkin kun paasaan ulkonäköpaineista täällä. Näin syvälle meihin on kuitenkin iskostettu, millaiset miehet saavat mainostaa alusvaatteita. Suosittelen kurkkaamaan The other danis guy:n videon itseluottamuksesta ja luottamuksesta.

Tiedän, ettei ulkonäköpaineet kaikkoa menemällä uimahalliin, sulkemalla Internetin tai tiedostamalla mainoksien epärealistisuuden ja mielikuvilla myymisen. Ulkonäköpaineisiin tuskin on yksilöllisiä ratkaisuja. Kai sitä pitää vain jatkuvasti muistuttaa itseään armollisuudesta: minä riitän. Harjoitella armollisuutta ja itsensä hyväksyntää. Tutkailla sanoja, joita käyttää itsestä ja muista. Pysähtyä miettimään, mitä ajatukseni kertovat minusta. Ymmärtää keskeneräisyyttä. Kaikki on kuitenkin väliaikaista. 

Uskoisin, että miesten kehopositiivisuudelle olisi kysyntää. Kuka on mukana?


Miesten ulkonäköpaineet – Onko niitä?

Kun olin 13-vuotias aloin kärsimään selkäkivuista, skolioosin oireista. Tämän seurauksena sain terkkarilta lähetteen fysioterapeutin vastaanotolle. Elettiin 2000-luvun alkua Korpilahdella. Astelin terveyskeskuksen kolkon ruskeita käytäviä odotustilaan odottamaan vuoroani. Päästyäni fysioterapeutin luo, hän pyysi ottamaan päällysvaatteet pois.

Seisoin kokovartalopeilin edessä bokserit jalassa. Hintelä kehoni oli puolialastomana tuntemattoman ihmisen edessä. Fysioterapeutti alkoi käymään vartaloani läpi luetellen vikoja ja poikkeamia: mutka selkärangassa, selän yliojennus, toinen olkapää korkeammalla kuin toinen, lantio vinossa, askellus epätasapainoinen, jalkapohjan silta vajavainen, heikko ryhti… 

Siinä minä olin kaikkine vikoineni terveyskeskuksen kellertävässä operaatiohuoneessa. Ujo ja pettynyt katseeni oli luisessa vartalossani. Hintelissä jaloissa, olemattomissa käsissä, kylkiluissa, feminiinisessä olemuksessa, ohuissa ranteissa, terävässä nenässä, polvenpaksuisissa reisissä, ulkonevissa solisluissa ja kaikissa niissä vioissa, joita fysioterapeutti juuri oli osoittanut minulle.

Näytin kaikelle muulle kuin Miehelle.

miesten ulkonäköpaineet, pesojoonas, kehopaineet, miehisyys

Päästyäni urheilulukioon Pihtiputaalle, koulun valmentaja sanoi ensimmäisessä kahdenkeskisessä tapaamisessa “Kuule Joonas, toivottavasti sä tiedät, ettei susta koskaan tule kaapin kokoista lihaskimppua, vaan sun vartalotyyppisi on erilainen, mistä ehkä haaveilet. Se ei tarkoita, etteikö susta voi tulla lentopalloilijaa. Sun on vaan turha haikailla sellaiseen perään, mikä ei ole mahdollista.” 

Olin tuolloin 16-vuotias. Edelleen feminiininen, alle 60 kiloinen pojan kloppi. Ranteissani ei riittänyt tarpeeksi voimaa edes täyspitkään sormilyöntiin (passin heittäminen kentän toiselta reunalta toiseen reunaan). Mutta ensimmäistä kertaa olin saanut ulkopuoliselta ihmiseltä hyväksynnän vartaloni riittävyydestä. Pituuteni, painoni tai fyysiset ominaisuudet eivät olleet este kehittyä lentopalloilijana saatika kasvaa nuoreksi mieheksi. Sain luvan luopua kapeasta miesvartaloihanteesta ja vieläpä urheilijana.

Kadoksissa oleva miehisyys

Tuntuu, että me nykyajan miehet katselemme toisiamme neuvottomina, kun kukaan meistä ei tunnu täyttävän ihannevartalon tai mieskuvan kriteereitä. ”Markkinahakuisessa kapitalistisessa järjestelmässä mieskeho on muuttunut tuotantoyksiköstä ulkonäköteollisuuden kulutuskentäksi”, sanoo Jan Wickman, tutkijatohtori. Tästä on hyvä esimerkki suursuosion saavuttanut Love Island -ohjelma. Mieskilpailijoiden vartalot muistuttavat lähinnä kreikkalaisia patsaita. Ylävartalolihaksensa katseiden kohteeksi asettavien kilpailijoiden tulee olla itsevarmoja ja treenattuja. Tämä on uusi normaali monissa reality-ohjelmissa, varsinkin ulkomailla. Tuskin on sattumaa, että tällaiseen tilanteeseen, jossa kaikkien osallistujien kropat ovat viritettyjä, ollaan casting vaiheessa päädytty ilman, että se on ollut yksi kriteeri osallistumiselle. Puhumattakaan kilpailijan mahdolliselle menestykselle.

Lihaksia palvovaan kulttuuriin kuuluu myös ajatus siitä, että kuka tahansa pystyy hankkimaan pyykkilautavatsan itselleen, kunhan vain tekee duunia sen eteen. Ei, ei ei! Vaikka kuinka katsoisin aamulla itseäni peilistä ja puuskuttaisin testoa ilmoille, vartaloni ei tulisi ikinä olemaan Love Island -ohjelmakelpoinen. Ihmisten vartalot ja niiden rakenteet ovat erilaisia, siitäkin huolimatta, vaikka kuvasto erilaisuudesta on kapeaa.

Vaikkei minulta löydy pumpattua vartaloa, en kuitenkaan voi kieltää, ettenkö olisi itse hyötynyt omasta ulkonäöstäni urallani ja sosiaalisissa kohtaamisissa. “Yhteiskunnan ideaaleja vastaavalla ulkonäöllä saa tiettyjä etuja, ystäviä, seurustelusuhteita, työpaikoja. Ulkonäkö on tietynlaista sosiaalista valuuttaa, pääomaa, josta voi hyötyä eri markkinoilla. Samanaikaisesti on kuitenkin tärkeä tiedostaa, että vallitsevista ulkonäköihanteista huolimatta, ihanne on kaukana keskivertoihmisen elämästä ja monenlaisella ulkonäöllä voi menestyä hyvin elämässään” (Erica Åberg, taloussosiologian erikoistutkija, Turun yliopisto)

Ulkonäön ollessa valuuttaa, houkuttaa se myös aivan liian helposti luomaan itsestään jatkuvasti parempaa versiota. Käyttämään Instagram kuvissa filttereitä, suurentamaan photoshopilla hauiksia ja haarovälien pullotusta, tarttumaan erilaisiin fitness-kollien treeniohjelmiin ja ruokavalioihin, ostamaan luotolla uusia vaatteita ja operoimaan kasvoja. Missä kohtaa on sitten hyvä viheltää peli poikki, ja miettiä, mitkä asiat ovat ulkonäössä merkitseviä ja miksi?

Miesten ulkonäköpaineet ja riittämättömyyden loputon tunne

Jotta omaisin ideaalimiehen vartalon ja olemuksen, tulisi minun olla riittävän pitkä ja lihaksikas, ei kuitenkaan liian pumpattu muttei hinteläkään. Tarpeeksi parrakas muttei liikaa karvoitusta. Karvojen tulee myös olla oikeissa paikoissa, ei esimerkiksi selässä tai nänneissä. Kyrvän koko on kaikki kaikessa, ei siis liian iso eikä etenkään liian pieni. Tulisi olla finnitön ja hyvä ryhti. Leuan pitää olla tarpeeksi jykevä. Kasvoissa soisi mielellään olevan vähän karvoitusta luomaan uskottavuutta ja viestimään kokemusta. Mutta karvoituksen tulee olla huoliteltu, ettet näytä ituhipille. Kaiken tämän lisäksi tulisi omata miehiset kasvonpiirteet, olla hurmaava ja itsevarma. Korkeassa asemassa oleva hyvätuloinen auton omistaja.

Sitten olisin todellinen alfa.

Tarpeeksi riittävä mieheksi.

Miesten ulkonäköpaineista puhutaan aika vähän. Tai no, ei lainkaan, penistä lukuunottamatta. Kun kehopaineista ei puhuta, sitä voisi luulla ettei aihetta moiseen ole. Kysyin taannoin Instagramin puolella millaisia ulkonäköpaineita miehet oikein kokevat ja yllätyin vastauksien kirjosta. Miesten ulkonäköpaineet kuulostavat muun muassa tältä:

”Mieheni häpeää ylipainoaan, eikä tule esim. suihkuun kanssani. Pitäisi kuulemma olla laihempi.”

”Moni nainen haluaa pidemmän miehen ku ite on. Kaljuuntuminen tai kalju on kauhistus. Siro mies on ihan kamalaa ku eihän se saa olla sirompi kuin nainen on.”

“Pituus ja paksuus. Munan ja miehen.”

”Mun mies ei meidän tavatessa kehannu pitää shortseja, koska koki että sillä oli liian karvaiset jalat, mutta ei myöskään halunnut ajella niitä. Muutenkin sillä karvojen kasvu on mielestään outoa, kasvaa jänniin paikkoihin ja muutama sinne tänne. Myös liika laihuus ja pienikokoisuus (160cm) oli sillä teininä häpeän aihe.”

”Ehkä yks kamalimmista asioista mitä mies kehollaan voi olla, on feminiininen.”

“En kehtaa pitää hihatonta paitaa julkisesti koska häpeän ohuita hauiksiani.”

“Hiusrajan karkaaminen aiheutti etenkin nuorempana epävarmuutta ja ulkonäköpaineita.

“En ole kaljuna niin komea kuin hiukset päässä.”

Miesten ulkonäköpaineet ovat todellinen ilmiö. Olen itsekin peitellyt vartaloani vaatteilla, koska olen hävennyt ohuita käsiäni. Saanut osakseni neidittelyä, kun vartaloni ja eleeni ovat olleet feminiinisiä. Jättänyt menemättä liikuntatunnille, ettei tarvitsisi punttisalilla käyttää salin pienimpiä painoja.

Kuinka paljon ihmisyyttä jääkään näkemättä, kun joudumme peittelemään itseämme sen takia, ettemme mene johonkin tiettyyn muottiin? Jos jokin, niin epävarmuus nakertaa mieltä ja itsetuntoa sekä arvokkuuden tunnetta. Kelpaanko minä?

miesten ulkonäköpaineet, pesojoonas, kehopaineet, miehisyys

Miksi ulkonäkökeskeisyys ei ole häpeällistä?

Havahduin tähän kysymykseen kirjoittaessani tätä tekstiä. En oikein löytänyt vastausta kysymykseeni, joten kysyin apua alan tutkijalta Erica Åbergilta Turun yliopistosta.

“Tähän mennessä ehkä olemme kansakuntana piilotelleet ulkonäkökeskeisyyttämme, ja esittäneet ettei ulkonäkö kiinnosta meitä ja nyt toivottavasti havahtumassa siihen, että ulkonäköhän itse asiassa vaikuttaa kaikkialla, tietoisesti tai tiedostamatta. Se on hyvä ensiaskel sille, että voimme alkaa pohtimaan, että millaisia ajatuksia tiettyihin ulkonäköihin liitetään, miettiä niiden paikkansapitävyyttä ja kyseenalaistaa ne. Mitä mielikuvia esimerkiksi liität pituuteen? Mitä ajattelet kanssaihmisen ruumiin koosta? Mitä lihaksikkuudesta? Parrasta? Hiuksista? Kuinka usein mielikuva ihmisestä ulkonäön perusteella on pitänyt paikkaansa? Ja kuinka paljon tähän liittyy oikeasti syrjivää käytöstä?

Miksi emme häpeä ulkonäkökeskeisyyttä-kysymys itse asiassa kiinnostavasti osoittaa yhteiskunnallisesti vaietun asian yksilötason toiminnassa, ja kertoo siitä, että ulkonäöllä on merkitystä myös siihen liittymättömissä asioissa. Meidän tutkimuksen mukaan ulkonäköön panostamisessa ja sen hyödynnettävyydessä on myös iso sukupuolten välinen ero: naisilta oletetaan ulkonäköön panostamista, mutta ei siitä hyötymistä. Miehillä asia on taas päinvastoin: paheksutaan ulkonäköön panostamista, mutta hyötyminen taas sallitaan vapaammin. Tästä voi päätellä, että vaikka miehillä raamit ovat kapeammat, mutta niihin osuessa, hyödyt ovat luultavasti isommat ja sosiaalisesti hyväksytymmät.”

Muistan kun Tinder-aikoina naisten profiileista saattoi erikseen löytyä seuranhakukriteerinä minimipituus. Hieraisin silmiäni ja mietin, miksi pituudella on niin suuri merkitystä, että se on pitänyt erikseen mainita seuranhakuilmoituksessa. Mitä mielikuvia liitämme pituuteen ja kuinka paljon ne pitävät paikkaansa? Pituus on vielä sellainen asia, mihin emme pysty edes vaikuttamaan. Tuntui jokseenkin epäreilulle tuolloin kohdata pituuden rajoittavan minun mahdollisuuksiani deittailussa, mutta tuskin kyseiset seuranhakijat olivat kuitenkaan tarkoitettu minulle matcheiksi.

Homopiireissä pinnallisuus korostuu vielä enempi. Laihoille nuorille pojille on jopa oma genrensä pornossa, joka identifioi miehiä vartalon mukaan tietynlaisiksi. Maskuliiniset lihaksikkaat miehet ovat antavia osapuolia ja laihat twinky-pojat feminiinisiä vastaanottavia osapuolia. Roolit ovat valmiiksi annettuja ja toisinaan otettuja. Isoa kyrpää ihannoidaan ja palvotaan, sopi se perseeseen/suuhun tai ei. Ei ole olemassa sellaista genreä kuin ”kuumat lyhytkasvuiset pienimunaiset miehet”.

Epävarmuus omasta ulkonäöstä saa jatkoa, kun mietitään mihin kehon tulisi pystyä: ahkeraan työntekoon, morsiamen kantamiseen kynnyksen yli, voimakkaiden ja kestävien stondiksien saamiseen, naisten katseiden kääntämiseen, omakotitalon rakentamiseen, kestämään kuin mies… Plaah!

Miesten ulkonäköpaineet ovat aiheena laaja ja toivonkin tämän kirjoituksen herättävän keskustelua aiheesta. Toivoin, että jokainen meistä saisi joskus kokea tuon saman hetken, jonka itse koin Pihtiputaan lukion ATK-luokan vieressä sijaitsevassa pienessä kopissa yhdessä valmentajani kanssa. Sen, että joku sanoo aidosti tarkoittaen, että sinä riität. Riität siitäkin huolimatta, ettet vastaa tietynlaista ihannetta miehestä. Kehosi on vain yksi osa sinua. Ja juuri oikeanlainen palanen.

miesten ulkonäköpaineet, pesojoonas, kehopaineet, miehisyys

Ps. En ole koskaan aikaisemmin julkaissut näin yksityiseltä tuntuvia kuvia. Toivon, että kaikenlainen palaute kuviin liittyen jää taka-alalle, kiitos. Keskitytään aiheeseen: miesten ulkonäköpaineet.


Isyys on homojen hommaa – Kuinka tulla isäksi homona?

15-vuotiaana luulin tietäväni, kuinka lapsia oikein tehdään. 15 vuotta myöhemmin huomasin olevani täysin ulapalla asian suhteen. Kuinka tulla isäksi homona?

Kirjoitin kolumnin isyydestä Motiivi-lehteen ja ajattelin jatkaa tuota pohdintaa myös täällä blogin puolella. Kolumnini käsitteli isäksi tulemista seksuaalivähemmistöön kuuluvana, mutta aihe liippaa myös aika läheltä sinkkumiehiäkin, seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Lapsien saaminen on asia, jota olen viimeiset vuodet pohtinut, kylläkin ilman suurta vauvakuumetta. Seksuaalivähemmistöön kuuluvana asiaa tulee tarkastella aivan uudella tapaa, mitä koulun penkillä on opetettu 90-luvulla. Perheen perustamisesta homoparina, mutta etenkin sinkkumiehenä, puhutaan yllättävän vähän meidän yhteiskunnassa.

Nuorempana naureskelimme kavereiden kanssa vitsihuumorilla isänpäivän tienoilla, että kuinkakohan monta onnittelukorttia kukin mahtaa saada ympäri Suomea. ”Tosi mies” huumoria konsanaan. Toista se on nyt, kun asiaa tulisi vakavammin harkita ja suunnitella tulevaisuutta. Tuntuu jokseenkin kummalliselta, kuinka parin viime vuoden aikana olen vasta ymmärtänyt, että isyyden tavoittelu kuuluu myös minulle.

Pitkään oltuani sinkkuna, ohitin ajatuksen isyydestä, koska perhekäsitykseeni ei kuulunut sinkkuisät. Yksinhuoltaja äitejä kuuluu lähipiiriin useitakin, yh-isää ei yhtään. Perheen perustaminen samaa sukupuolta oleville pariskunnille tuli myös mahdolliseksi tasa-arvoisen avioliittolain myötä vasta vuonna 2017. Perhekuvasto on ollut aika homogeenistä läpi ikäni.

Kuinka tulla isäksi homona, pesojoonas

Minustako isä?

Heräsin vasta kolmenkympin tienoilla miettimään kriittisemmin perheen perustamista ja perhekäsityksen kyseenalaistamista. Muistan, kun olin bussissa matkalla Khao Lakiin ja kuuntelin podcastia, jossa vieraana oli upea Jani Toivola. Jani kertoi isäksi tulemisesta, perheen perustamisesta. Se oli kaikin puolin hurjaa kuunneltavaa! Sinkku, avoimesti homoseksuuali mies puhui, kuinka hänestä oli tullut isä. Ensimmäistä kertaa eläessäni kuulin, kun mies oli perustanut perheen ilman puolisoa.

Sana perhe tuo mieleen miehen ja naisen, jotka asuvat saman katon alla. He ovat parisuhteessa tai naimisissa. Perheeseen  liittyy monesti myös lapsi tai lapsia. Toisinaan lemmikki. Yksinhuoltaja äiti voi muodostaa perheen lapsensa/lapsiensa kanssa. Viikonloppuisä on viikonloppuisä.

Janin tarinan kuuleminen teki näkyväksi ajattelunvinoumani: perhekäsitykseni oli aivan liian ahdas, vanhanaikainen ja heteronormatiivinen. Ajattelin juuri niin kuin minulle oli opetettu ja kuinka olin oppinut. En kyseenalaistanut tuota tarinaa vaan ainoastaan hain vahvistusta ympäriltäni sille. Vertasin itseäni sisaruksiini, ystäviini ja kadulla vastaan tuleviin tuntemattomiin lastenrattaita työntäviin pariskuntiin. Peilatessani itseäni näkemääni, ajattelin, ehkei minulla ollut tässä vaiheessa oikeutta perheeseen tai edes siitä haaveiluun.

Homona lapsia, kiitos!

Aloin ystävieni rohkaisemana luomaan uudenlaista narratiivia mielessäni omasta tulevaisuudestani. Sen sijaan, että ikuiset sinkkuvuodet olisivat vain jatkuneet villeinä ja vapaina, oli tämän rinnalle tullut ajatus leikkipuistoista ja pukluräteistä. Sinkkuisästä. Toki vain ajatuksen tasolla. Harkitsin jopa koiran ottamista, jolloin osa ystävistäni alkoikin toppuuttelemaan minua. 

Kun ryhdyin ”lapsentekopuuhiin”, eli menin Googleen ja kysyin ”Kuinka mies tekee lapsia”, huomasin, kuinka tietämätön olinkaan perheen perustamisesta. Kaikki koulun seksivalistustunneilla saadut opit olivat aika hyödyttömiä. Ei biologian tai terveystiedon tunneilla käsitelty miespariskunnan tai miehen halua perustaa perhe itsellisenä. Apilaperhe, kumppanuusvanhemmuus ja sijaissynnyttäminen olivat täysin vieraita käsitteitä ennen tätä päivää. Adoptiosta kyllä puhuttiin ja uutisoitiin lapsuudessani monesti. Tiettävästi ainoastaan yksi itsellinen mies on saanut adoption Suomessa sekä vasta pari kuukautta takaperin ensimmäinen miespari sai perheen ulkopuolisen adoption Suomessa. Adoptio on pitkälti nähty heteroperheellisten juttuna ja epäilen, että se tullaan myös tulevaisuudessakin näkemään.

Kuinka tulla isäksi homona, pesojoonas

Moni kauhisteli ja kummastelee vieläkin Lapsi tuntemattoman kanssa tv-ohjelmaa. ”Kuinka pitkälle viihdettä oikein voidaan viedä?” Uskoisin, että samat ihmiset kauhistelivat Häät tuntemattoman kanssa ohjelmaa. Harva kuitenkaan kauhistelee yhtä äänekkäästi houkutusten saarella kuvattavaa parisuhteita repivää viihdeohjelmaa, joka vuosien ajan on tarjonnut kansalle leipää ja sirkushuveja. Mikä on moraalista ja mikä ei. Mikä opettavaista ja mikä silkkaa viihdettä. 

Moni hetero, varsinkaan perheellinen, ei välttämättä ymmärrä tai näe, mitä Lapsi tuntemattoman kanssa ohjelma teki näkyväksi. Se toi ensimmäistä kertaa isosti esille yhteiskunnassamme hiljennetyn aiheen: yksin asuvien ja seksuaalivähemmistöön kuuluvien miesten halun tulla isäksi.

Kuinka tulla isäksi homona, pesojoonas

Isyys on tasa-arvokysymys

Tasa-arvoisen perhepoliitikan parissa tehdään jatkuvasti töitä, kiitos siitä! Sanoisin, että suurin työnsarka on kuitenkin meidän asenteissamme. Kenellä on oikeus tulla vanhemmaksi? Voiko mies olla tasavertainen vanhempi naisen kanssa? Miten huomioimme sukupuolten väliset erot perheen perustamisessa? Tarvitseeko lapsi äidin ja isän, vai välittävän vanhemman/vanhemmat? 

Olen turhautuneena seurannut keskustelua syntyvyyden laskusta, kun synnytystalkoisiin lähinnä kaivataan heterosuhteessa olevia pariskuntia. Tai tältä ainakin minusta on tuntunut. Tiedän, että väestömme koostuu pitkälti juurikin heterosuhteissa elävistä pariskunnista, ei meistä vähemmistöissä olevista. Samaan aikaan yksin asuvien määrä Suomessa on kasvussa. Jopa 44% suomalaisista asuu yksin. Suomessa sinkkunaisten ja -miesten määrä on EU:n keskiarvoa suurempi. Syntyvyyden nostamiseksi ratkaisut ovat varmasti moninaiset. Toki ”vanhoina hyvinä aikoina” kun vielä oli vanhanpiian ja vanhanpojan verot Suomessa, saatiin verotuksella ohjattua sinkkuja ja pariskuntia lisääntymään verolievennyksillä. Vastaavanlainen politiikka ei varmastikaan toimisi vuonna 2020.

Ihmettelen, kuinka julkisessa keskustelussa seksuaalivähemmistöjä tai sinkkuja harvoin nähdään yhtenä ratkaisuvaihtoehtona syntyvyyden nostamisessa. Tämä kertonee paljon meidän näkemyksestämme perheestä – siis ydinperheestä. Haluaisin kovasti olla mukana tässä kaikkia meitä koskettavassa yhteiskunnallisessa haasteessa, mutta minunlaisille miehille ei tunnu olevan käyttöä. 

Kuinka tulla isäksi homona, pesojoonas

En suinkaan halua tehdä itsestäni marttyyria tai haaveile lapsista hyvinvointivaltion pelastaminen mielessäni. Sen sijaan haluaisin tasa-arvoisesti lähtökohdat perheen perustamiseen – olin sitten sinkku tai parisuhteessa toisen miehen kanssa oleva. Haluaisin olla osallisena yhteiskunnallisessa keskustelussa, en sivustaseuraaja. Minunlaisia miehiä on varmasti muitakin, tuskin olen yksin näiden ajatusten kanssa. Kuulkaa ja nähkää myös meidät, kun puhutte syntyvyyden laskusta ja perhepolitiikasta. Haastakaa käsitystänne perheestä ja etenkin ydinperheestä. Annetaan tilaa mahdollisimman monelle haaveilla niinkin kauniista ja rohkeasta asiasta kuin perheen perustamisesta.

Niin kai se on, että iän myötä moni asia kääntyy päälaelleen. Tulevana isänpäivänä tuskin enää odotan isäinpäiväkortteja menneisyydestä, saatika vitsailen niistä. Todennäköisempää on, että täyttelen lapsentekokaavakkeita. Niinhän niitä lapsia kuulemma nykyään tehdään.


Miten tulin kaapista ulos?

Yksinkertaiset ohjeet kaapista ulostulemiseen: 

Avaa ovi ja tule kaapista ulos. Jos sattuu, että ovi on syystä tai toisesta lukittu, soita kaveri avamaan. Hyvä on myös toivoa, ettei sohvaa ole sattumoisin siirretty kevätsiivouksen ajaksi kaapin eteen.”

Jos totta puhutaan, en oikein jaksa ymmärtää tätä ”kaappi”-keskustelua. Tiedän kyllä, mitä sillä tarkoitetaan ja mistä tuon sanonnan historia tulee. Olen itsekin viljellyt sitä aikoinaan, ajattelematta sen vaikutuksia sen suuremmin. Nyt eletään kuitenkin vuotta 2020 (mikä ei itsessään ole mikään argumentti) ja haluaisin naiivisti uskoa, ettei ketään tarvitse työntää kaapin perukoille eikä kenenkään siellä tarvitse viettää aikaa, jos ei itse sitä halua.

Itse en ole ollut kaapissa, joten älä sinäkään laita minua sinne, kiitos!

Kun kerroin seurustelevani miehen kanssa, moni ystävistäni ilahtui aidosti puolestani. Ilahtumisen jälkeen alkoikin sadella kysymyksiä, jotka liittyivät lähinnä kumppanini sukupuoleen. ”Milloin tiesit tuntevasi vetoa myös miehiin?” ”Miltä tuntuu seurustella samaa sukupuolta olevan kanssa?” ”Olet varmaan helpottunut, kun ei enää tarvitse salailla mitään?”. Toki joukkoon mahtui paljon kysymyksiä itse ihastumisen tunteeseen liittyen: “Miltä se tuntuu?”

Itselleni sukupuolta suurempi asia oli itse ihastumisen tunne. Olin pitkään kipuillut tunteideni kanssa ja pelännyt tukahduttavani mahdollisuuden ihastumiselle. Sen jälkeen, kun aloin sairastamaan lievää masennusta, en tuntenut vetoa toisiin ihmisiin. Sama meno jatkui vielä masennuksen jälkeenkin. En edes ihastunut hetkellisesti kaupungilla ohimeneviin kanssakulkijoihin, kuten olin aikaisemmin monet kerrat kokenut. Ihastumisen tunne oli pitkään poissa eikä loppua näkynyt.

Tämän takia sukupuolta suurempi asia oli tuntea. Tuntea olevansa elossa, tuntea ihastuminen. Olin jo luullut tukahduttaneeni jotain ihmisyydelle oleellista, ja nyt sain kokea, kuinka perhoset mahanpohjassa olivat heränneet talviunilta. Sanoinkin kyselijöille, että vaikka olisin ihastunut lyhtypylvääseen, koen suurta helpotusta, että voin vielä tuntea jotain näinkin kaunista ja tärkeää. Vihdoinkin olin tuntenut sen kutkuttavan tunteen sisälläni ja kokenut sykkeen nousun. Kuulin sydämenlyöntini rinnassani voimakkaammin kuin hetkeen.

Ihastuin.

kaapista ulos, pesojoonas, makia, homoseksuaalisuus

Kyse on tunteesta, ei sukupuolesta

Sukupuoli on pitkään ollut itselleni toissijainen asia, miettiessäni omaa seksuaalista suuntautumista. Olen tunnistanut tämän jo lukioaikoina itsessäni. Toisinaan mietin, miksi sukupuolella on ylipäätään merkitystä. Vai onko sillä todellisuudessa edes merkitystä? Ihastummeko sukupuoleen vai ihmiseen? Missä määrin tasapainoilemme näiden kahden muuttujan välillä?

Seurustelu samaa sukupuolta olevan kanssa, saattaa aiheuttaa monessa meissä uteliaisuutta, varsinkin jos itsellä ei ole kokemusta tai kosketuspintaa tuollaisesta suhteesta. Tällöin juurikin kohteliaasti kysymällä, saa laajennettua omaa ymmärrystä aiheesta. Omaa uteliaisuutta kannattaa myös toppuutella ja kysyä aina etukäteen, onko ok jutella aiheesta. Sama varmasti pätee heteroseksuaalisuuden kanssa. Tosin tuntuu, ettei kukaan kysy, miltä tuntuu olla heteroseksuaali, vaikka kyseessä on yksi seksuaalisuuden muoto muiden joukossa, mistä jokaisella meistä on varmasti omanlaisensa käsitys ja tuntemus.

Kertoessani seurustelustani samaa sukupuolta olevan kanssa, päätin etten suostu selittämään valintaani. Eihän yksikään ystävistänikään ole joutunut selittelemään, miksi seurustelee miehen tai naisen kanssa. En siis koe tarpeelliseksi ”puolustella” omaa valintaani, vaikkei kysyjä suoranaisesti kyseenalaistaisikaan suhdettani tai kumppanin sukupuolta. 

Olin varautunut selittämään asiaa ainoastaan vanhemmilleni. Kannoin mukanani turhia ennakkoluuloja ja skenaarioita, kuinka he saattaisivat reagoida uutiseen. Olin kuullut tarinoita, joissa vanhemmat eivät olleet hyväksyneet lapsensa seksuaalista suuntautumista. Jotenkin sekoitin noiden tarinoiden ihmiset ja omat vanhempani keskenään. Kaikki se välittäminen, jota olin elämäni aikana saanut heiltä, oli yhtäkkiä noiden tarinoiden varjossa. Tuntuu kurjalta sanoa näin, mutta kai sitä ihmisluonne haluaa varautua aina pahimpaan. Vanhempani eivät ole tähänkään päivään mennessä kysyneet sukupuoleen liittyviä kysymyksiä ja tuskin kysyvät. Onhan se täysin epäoleellinen asia.

Jännitin myös jonkin verran, miten miespuoliset ystäväni asian ottaisivat vastaan. Ensimmäinen jätkäkaveri, jolle kerroin ihastuksestani, alkoi itkemään kanssani. Toiselta sain viestin somessa, jossa hän kertoi olevansa enemmän kuin iloinen puolestani ja kysyi, milloin saunotaan seuraavan kerran. Veljeni taas kutsuivat minut ja puolisoni saunomaan heti, kun olemme maisemissa.

Omalla kohdallani suurentelin uhkakuvia tai muiden reaktiota omassa päässäni aivan liikaa. Loin pelkokuvia suojellakseni itseäni, vaikka samaan aikaan loin pahaa oloa ja vastakkainasettelua. Onneksi tunnistin tämän nopeasti ja ymmärsin, että muilla ihmisillä on varmasti paljon muutakin ajateltavaa, kuin minun seksuaalisuuteni. Ja miksi ystäväni kieltäisivät tai kyseenalaistaisivat rakkauden minulta? Enhän minäkään ole sitä tehnyt heille.

Olen aina ollut kova päästäni ja kulkenut omia polkujani. Koen, että olen saanut kasvattaa omaa itsetuntoani ja kasvaa minuksi hyvinkin turvallisessa ympäristössä. Toki en ole täysin säästynyt homotteluilta teinivuosina. Turvallisen lapsuuden myötä, en ole kokenut omaa seksuaalisuuttani mitenkään erikoisena asiana ja suhtautumiseni myös utelijaimpien kysymyksiin, on ollut aika suora: ”Kysytkö heteroltakin samoja kysymyksiä?” 

Ymmärrän toki, ettei kaikille oman seksuaalisuuden näyttäminen ja ääneen sanominen ole näin helppoa kuin minulle. Tämän suhteen olen etuoikeutetussa asemassa, mikä tuntuu jokseenkin typerälle sanoa ääneen. Miksei kaikilla ole etuoikeutta rakastaa ja tulla rakastetuksi juuri sellaisina kuin he haluavat. Keneltä toisen rakkaus on pois?

kaapista ulos, pesojoonas, makia

Osa ihmisistä voi tuntea olonsa turvallisemmaksi peittämällä oman seksuaalisuutensa. Uhkailut ja loukkaavat huutelut ovat vieläkin arkipäivää osalle seksuaalivähemmistöjä. Osa saattaa vielä etsiä seksuaalisuuttaan ja eivätkä koe tarpeelliseksi puhua aiheesta ääneen. Eikä ole tarvettakaan. 

”Minä tiesin, että se on homo” -lausahdukset ovat jokseenkin loukkaavia niitä ihmistä kohtaan, ketkä etsivät vielä omaa seksuaalisuuttaan. En ymmärrä, miten joku ulkopuolinen voi tietää toisen seksuaalisuuden paremmin kuin henkilö itse. Tiedostan, että nämä lausahdukset pohjautuvat yleensä tietynlaisiin stereotypioihin ja olettamuksiin. Siihen, mitä näemme ulkoisesti toisessa ja miten peilaamme sitä vallitseviin mielikuviin. Juurikin näiden stereotypioiden ruokkiminen, saattaa vaikeuttaa omaa seksuaalisuutta etsivän ihmisen matkaa itseensä. Stereotypiat leimaavat helposti ihmisryhmiä yhdeksi massaksi, jolloin yksilö saattaa puolustautua kieltämällä asioita itseltään ja muilta, esimerkiksi menemällä sinne kuuluisaan ”kaappiin”, joka saattaa tuntua turvalliselle paikalle siinä hetkessä.

Kaapista ulos – miten se kävi?

Käyttämällä tuota kulahtanutta sanontaa, kaapista ulostuleminen, vahvistamme stigmaa, että seksuaalivähemmistöissä olisi jotain erikoista, salattavaa, hävettävää tai normista poikkeavaa. Ja normista poikkeavaa se tulee olemaan niin kauan kuin osoitamme sitä sormella erilaisten sanontojen kautta.

Samalla käyttämällä tuota sanontaa, saatamme työntää toisen ihmisen kaapin perälle, jossa hän ei edes itse ole kokenut olevansa. Omalla kohdallani, kun olen joutunut vastaamaan kyselyihin, milloin tulin ulos kaapista, olen pyytänyt kysyjää, ettei laittaisi minua mihinkään kaappiin. Tämän jälkeen kysyjä on saattanut jatkaa sanomalla ”kyllä sä tiedät, mitä mä tarkoitan”. Ei, en tiedä. Ihmisen seksuaalisuus on muuttuva tekijä, ei suinkaan pysyvä. Se mitä tunnen tänään, saattaa olla aivan jotain muuta 10 vuoden päästä.

Tätä samaa kysymystä harvoin myöskään esitetään, kun ihastuksen kohde on vastakkaista sukupuolta oleva. Tätä hetkeä odotellessa! Jos tämä asia tuntuu haastavalle hahmottaa, kysy itseltäsi ”Milloin tulit kaapista ulos ja kerroit ystävillesi ihastuneesi vastakkaista sukupuolta olevaan”. Eikö kuulostakin typerälle? Mitä edes teemme tällä tiedolla? 

Monelle meistä ihastuminen ja seurustelu vastakkaista sukupuolta olevan kanssa on vallitseva normi ja se tuntuu normaalille tai ”luonnolliselle” tavalle nähdä maailma. Itselleni ja varmasti monelle muullekin seksuaalivähemmistöön kuuluvalle normaalius pitää sisällään paljon muutakin kuin heteronormatiivisen näkemyksen parisuhteesta. Onkin tärkeää haastaa omaa ajattelua ja yrittää nähdä, miten maailma makaa toisen silmin. Tätä kautta voi päästä käsiksi näiden ongelmallisten sanontojen ja kysymysten taakse.

En sano, etteikö näistä asioista saisi kysyä ja puhua. Ehdottomasti saa ja pitää. Toisinaan kuitenkin tuntuu, että se, miten aiheeseen mennään ja miten siitä kysytään, palvelee enempi kysyjän uteliaisuuden täyttämistä kuin aitoa välittämistä.

Tiedän, että sanonnan avulla saadaan nopeampi käsitys myös toisen ihmisen seksuaalisuudesta. Itse en kuitenkaan haluaisi, että minua määritellään oman seksuaalisuuteni kautta tai identifioituisin johonkin tiettyyn seksuaaliryhmään. Harvoin kahvipöytäkeskusteluissa puhutaan ”siitä yhdestä heterotutusta”. Monella meistä kuitenkin on ”se yksi homokaveri” lähipiirissä.  Jos joku haluaa alleviivata omaa seksuaalisuuttaan, se on täysin fine juttu! Itse en tosin halua tulla muiden määrittelemänä miksikään, varsinkaan jos se liittyy sukupuoleeni tai seksuaalisuuteeni, lukuunottamatta parhaimpia ystäviäni.

Mikä merkitys toisen seksuaalisuudella ja etenkin sen poikkeavuudella yleisestä normista oikein on? Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, mitä teet tällä tiedolla? Miksi tulee erotella tai määritellä toisiamme sen mukaan tykkääkö joku tytöistä, pojista, jostain muusta tai kaikista näistä? Mitä sitten, kun saat selville toisen seksuaalisen suuntautumisen? Mitä teet tällä tiedolla?

Kuulun siihen ”koulukuntaan”, joka ei halua nostaa omaa seksuaalisuuttaan sen koommin esille. Se on asia muiden arkisten juttujen joukossa. Koen, että tätä kautta voin normalisoida vähemmistöseksuaalisuutta eikä meidän tarvitsisi enää miettiä, kuka on kaapissa ja missä kaapissa kukin on. En kaipaa rituaalia oman seksuaalisen mieltymykseni esiintuomiselle enkä odota sitä muiltakaan.

Kolikolla on kuitenkin aina kääntöpuolensa ja kannustan kaikkia niitä ihmisiä, jotka äänekkäästi myös tuovat seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja ääntä esille muilla keinoilla kuin minä. Tiedän, että tarvitsemme ihmisiä, jotka rikkovat lasikattoja ja vahvoja stereotypioita seksuaalivähemmistöihin liittyen. Janne Puhakka ja Jani Toivola ovat tästä erinomaisia esimerkkejä. Kiitos työstänne! Nämä eri tavat lähestyä ja tuoda esiin seksuaalivähemmistöjä, vievät molemmat tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta eteenpäin, eri tavoin kylläkin. Ne eivät suinkaan poissulje toisiaan.

kaapista ulos, pesojoonas, makia

Jos kamppailet oman seksuaalisuutesi kanssa, anna itsellesi aikaa, itsemyötätuntoa ja armollisuutta. Kun koet, että olet jollain tapaa valmis (tuskin tässä koskaan valmiiksi tullaan, mikä on hyvä muistaa) sanoittamaan oman seksuaalisuutesi ääneen itsellesi ja/tai ympärillä olevalle/oleville ihmisille, tee se omalla tavallasi. Sellaisella tavalla, mikä palvelee sinua parhaiten ja tekee sinun olosi hyväksi. Emme voi koskaan sanoa varmaksi, miten ihmiset ympärillämme reagoivat kertoessamme esimerkiksi omasta seksuaalisuudestamme. Joka kerta, kun päästämme toisen ihmisen lähelle meitä, näkemään jotain paljasta meistä, liittyy siihen suunnaton riski. Riski haavoittua tai kokea häpeän tunnetta. Samalla siinä on valtava potentiaali kasvaa. Kasvaa itse, mutta myös yhdessä. Tämän riskin ottamiseen tuskin löydät yhdestäkään oppaasta tai blogikirjoituksesta vastausta. Pahoittelut siitä. Se, mitä voin tarjota on rohkaisu. 

Sä olet juuri oikeanlainen tuollaisena! 

Elämisen parhautta,

Joonas


Dear Eino, sattuuko eka kerta perseeseen?

Kuva: Anni Korhonen

Ihan ensi alkuun, rakkaudentäyteistä Pride-viikonloppua kaikille meille, ja muistetaan puolustaa yhdenvertaisuutta niin tänään kuin tulevaisuudessakin! 

Moni kaltaiseni, 90-luvun kultalama-aikoina kasvanut nuori, muistaa varmastikin yhden legendaarisimmista lääkäreistä, Ekin. Suosikki-lehden Bees & Honey -lääkäripalstalla päivystänyt Eki, vastaili nuoria askarruttaviin kysymyksiin. Palstalla pystyisi kysymään esimerkiksi sattuiko eka kerta tai onko karvojen kasvu normaalia.

”Dear Eki, olen 14-vuotias poika ja alapäähäni on alkanut kasvamaan karvoja. Onko tämä normaalia?”

T: Huolestunut nurmikon ajelija -88”

Palsta palveli lähes 40 vuotta, kunnes muutamia vuosia sitten se lopetettiin. Itsekin palstaa aikoinaan lukeneena, voin ääneen todeta, kuinka sieltä löytyi monesti juuri niitä omaa mieltä askarruttavia kysymyksiä, joita ei kehdannut itse kysyä kavereilta tai sukulaisilta. Nolojen kysymyksien kysyminen antoi liiankin otolliset mahdollisuudet leimaantumiselle, joten oli parempia olla vain hiljaa. 

Pride-viikon kunniaksi halusin herättää Ekin, tai no tässä tapauksessa Einon, taas henkiin. ”Valtakunnan ykköshomoksi” itseään tituleeraava Tämän kylän homopoika -blogi pitävä Eino lupautui vastaamaan seuraajiani askarruttaviin kysymyksiin liittyen Prideihin, homoseksuaalisuuteen tai homoseksiin. Ja Einohan vastasi! 

Dear Eino…

Eiks Prideihin osallistuminen oo aika leimaavaa? (varmaan homoksi?) 

”Ei ole. Pride-kulkueeseen osallistuu kymmeniätuhansia, jopa satatuhatta, ihmisiä. Keskiössä on ihmisoikeuksien vaatiminen ja mielenilmaisu, ei se, mitä kukakin on. Prideen osallistuvien joukkoon mahtuu ihan kaikenlaisia ihmisiä, kaikista suuntautumisista ja sukupuolista. Kysymyksessä toisaalta piilee pieni asenteellisuus – ja juuri se onkin yksi syy Priden olemassaololle. On täysin ok kuulua seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin. Siksi niihin leimautumisessakaan ei ole mitään pahaa, jos niin nyt edes tapahtuisi.” 

Miksi heteroilla ei ole omaa pridea?

”Kärkevästi voisi sanoa, että Hetero Prideä vietetään vuoden jokaisena päivänä. Heteron ei tarvitse pelätä seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi syrjintää, väkivaltaa tai kuolemaa. Heteron ei tarvitse puolustaa ja perustella olemassaoloaan kaiken aikaa tai olla huolissaan siitä, miten yhteiskunta häntä seksuaalisuutensa vuoksi kohtelee.” 

Miksi seksi liitetään niin vahvasti Pride/homo mielikuviin? 

”Hyvä kysymys! Äkkiseltään voisi arvella, että kulttuurillinen tausta lienee jossain Raamatun tienoilla: Raamattukin keskittyy puhumaan vain samaa sukupuolta olevien, nimenomaan miesten, välisestä seksistä. Romanttisia rakkaussuhteita Raamattu ei huomioi. Ehkä tästä on muodostunut seksiin keskittyvä mielikuva. Nämä käsitykset elävät, vaikkei uskontoa tai Raamattua aktiivisesti seuraisikaan. 

Aikana, jolloin homoseksuaalisuus on ollut sairaus tai rikos, ei ole ollut samanlaisia mahdollisuuksia muodostaa parisuhteita. Parisuhteiden muodostaminen on ollut vaikeaa, jopa mahdotonta ja vaarallista. Seksi on ollut ainoita tapoja toteuttaa seksuaalisuuttaan ja puuttuvia parisuhteita. Olosuhteiden pakosta tämä on yleisesti tapahtunut niin sanotuilla kruisailupaikoilla, siis puistoissa ja julkisissa vessoissa, joissa homomiehet ovat päivystäneet seksiä etsien. Toisaalta olen huomannut, että monet ihmiset eivät osaa nähdä eroa seksuaalisuuden ja seksin välillä – ne ajatellaan ikään kuin samaksi asiaksi. Seksi lienee myös konkreettinen asia, joka ihmisen on helppo kuvitella, niin hyvässä kuin pahassakin.” 

Sattuuko eka kerta?
Kuva: Anni Korhonen

Tietääkö ihminen intuitiivisesti onko top vai bottom vai tuleeko se kokeilemalla? 

“Jonkinlainen intuitio asiaan yleensä on – samalla tavalla kuin mihin tahansa ei-seksuaalisiin mieltymyksiinkin on. Toisaalta omaa ajattelua voi ohjata vaikka aikuisviihteestä omaksutut toimintatavat. Toppius tai bottomius ei myöskään ole mitenkään kiveenhakattua – oma rooli voi hyvinkin vaihdella elämän varrella tai esimerkiksi eri partnerien kanssa. Siihen tietysti vaikuttaa myös kokemus ja kokeileminen. Jotkut eivät toisaalta osaa nauttia jommastakummasta roolista, vaikka kuinka haluaisivat tai yrittäisivät.”

Sattuuko eka kerta perseeseen? Entäs toinenkin kerta? 

”Tässä luultavasti tarkoitetaan nimenomaan anaaliseksiä ja vastaanottavaa osapuolta eli bottomia. Yleisestihän ekan kerran kivuliaisuus liitetään emättimeen yhtymiseen ja immenkalvon rikkoutumiseen. Tätähän ei tietenkään tapahdu anaaliseksissä, eli siinä mielessä ekan kerran mahdollinen kivuliaisuus ei ole mikään itsestäänselvyys. 

Itselläni eka kerta ei sattunut ollenkaan – toisaalta joskus vuosia ja satoja yhdyntöjä myöhemmin taas on sattunut. Sattuminen on fysiikan lisäksi todella paljon kiinni korvien välistä. Jos on rauhassa, rentoutunut, riittävästi esileikkinyt ja partneri sopivasti varusteltu, ei välttämättä satu ollenkaan. Kivuttomuus on myös tila, johon on hyvä pyrkiä. Tietysti partnerin peniksen koko vaikuttaa: valtavankokoisen peniksen ottaminen sisäänsä on yleensä haastavampaa kuin pienemmän peniksen.” 

Onko douching pakollinen paha? 

”Tunnen itseni aina vähän ravintoterapeutiksi aiheesta puhuessani! Douching, eli suolihuuhtelu ennen anaaliseksiä, mielletään yleisesti pakolliseksi. Tärkeää ei kuitenkaan ole itse puhdistusprosessi, vaan se, että suoli on tyhjä ja puhdas. Joidenkin ihmisten ruokavalio ja ruuansulatus ovat sellaisia, ettei erillistä suihkuttelua tarvita – toisilla taas ei loppujen lopuksi auta edes douchaaminen. 

Joskus asiaa ei myöskään vain ajattele – himo ja tunnelma vievät mukanaan, eikä pieni sotku haittaa (toisaalta tunnelma voi myös laskea, jos sotkua tuleekin enemmän). Pitkissä parisuhteissakaan asiasta ei välttämättä ota samalla tavalla paineita kuin esimerkiksi uudemmissa suhteissa tai yhden yön jutuissa. Niinhän sitä sanotaan, että puhtaus on puoli ruokaa: se siis vaikuttaa paljon, mutta on kuitenkin vain puolet. Seksissä on paljon tärkeämpiäkin asioita kuin douching.” 

Sattuuko eka kerta?

Mitä tarkoittaa miekkataistelu? 

”Tässä luultavasti tarkoitetaan niin kutsuttua kikkelimiekkailua eli cock swordingia, jossa, no, miekkaillaan peniksillä. Olen aika harvoin törmännyt tähän ilmiöön ja tuntuu, että se on enemmänkin urbaanilegenda heteromiesten humalaisista saunailloista, mutta kehotan toki kokeilemaan, jos asia kiinnostaa.” 

Mistä tietää tykkääkö pojista vai tytöistä tai molemmista? 

”Yksinkertaisesti siitä, keneen tai keihin ihastuu – asiasta ei kannata ottaa sen suurempia paineita. Asia kyllä selkenee omaan tahtiinsa omassa mielessä. Toisaalta seksuaalisuus kehittyy koko elämän ja totuus voi valjeta vaikka kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen. Ei ole ollenkaan tavatonta, että ihminen olisi elänyt heterona tavallista perhe-elämää vuosikymmeniä ja tajuaa vasta sitten, että onkin todellisuudessa homo. Tykkääminen ja ihastuminen on ihanaa, sen kohdetta ei kannata sen suuremmin epäillä tai hermoilla.” 

Mikä on parasta ja pahinta, mitä on joutunut kokemaan sen takia, että kuuluu seksuaalivähemmistöön? 

”Parasta lienee ylipäätään seksuaalisuuteen liittyvät asiat: hyvät parisuhteet, ihmiskontaktit ja seksi noin ylipäätään. Vähemmistöön kuuluminen antaa myös hyvät valmiudet oppia ymmärtämään myös muita vähemmistöihin kuuluvia ja kokea empatiaa – automaattisesti seksuaalivähemmistöys ei kuitenkaan tätä anna, vaan homokin voi olla totaalisen mulkku. 

Pahimmat puolet eivät tule omasta itsestä, vaan nimenomaan ulkopuolelta. Ennakkoluulot, homofobia, syrjintä ja erityisesti epävarmuus ja pelko siitä, miten itseen uusissa tilanteissa suhtaudutaan. Vaikka mitään suoranaisen pahaa ei olisikaan tapahtunut, pysyy seksuaalivähemmistön edustajana monissakin tilanteissa tahtomattaankin hiukan varuillaan.” 

Mitä jos on homo? 

”Ei yhtikäs mitään, kaikki on hyvin! Homona oleminen ei vaadi mitään sen erityisempää toimintaa tai tekoa kuin heteronakaan oleminen.”

Sattuuko eka kerta?
Kuva: Anni Korhonen

Ai ettien että! Kiitos Eino, ei tainnut olla eka kerta, kun vastasit näihin kysymyksiin. Einolta on ilmestymässä lokukakuussa myös kirja Homopojan opas, jossa käsitellään lisää seksuaalisuuteen ja seksiin liittyviä kysymyksiä. Siis kysymyksiä, joita moni miettii, muttei välttämättä uskalla kysyä ääneen. 

Olen hirmu onnellinen, että tämän tyylisiä kirjoja kirjoitetaan nuorille. Rispektiä – seksikirja pojille -teos oli mieletön lukukokemus, vielä tässäkin iässä. Seksuaalisuudesta ja seksistä tulee pystyä puhumaan avoimemmin, jottei kukaan jää kysymysten kanssa yksin. 

Vielä kerran, iso kiitos Eino. Jäämme odottamaan esikoisteostasi!

Kansikuva Anni Korhonen


Miesten ihonhoito – Mitä se on?

Miesten ihonhoito on asia, josta vihdoinkin on alettu puhua enemmän. Itse aloitin ihon hoitamisen suht varhain, mieheksi. Ensimmäinen rasvapurkki löysi tiensä kylpyhuoneen kaappiin teini-iän alkuvaiheilla. Äidin ostamana tietysti, ettei kukaan vaan kuvitellut, että poika läträilee rasvoilla. Silloin purkin kyljessä luki visusti ”For Men”. Ihoaan hoitavat miehet leimattiin tuolloin hurreiksi, neideiksi tai homoiksi. Toisin sanoen, kaikki kolme sanaa olivat synonyymeja toisilleen. Ihonhoitamista joutui tuolloin selittelemään saman lailla kuin juomattomuutta tänä päivänä. 

Tiesin tuolloin tekeväni investoinnin tulevaisuuteen, miesten ihonhoito on in vuonna 2020, ja luotin, että jonain päivänä pystyn vielä miehenä sanomaan ilman leimaantumista tai häpeän tunnetta, että käyn kasvohoidossa ja yhden rasvaputelin sijaan kaapistani löytyy useampi ihoani hivelevä rasvapurnukka, joka lupaa ikuista nuoruutta ja heleää ihoa. ”For Me”-tuotteista luovuin siinä vaiheessa, kun miespuoliset ystäväni alkoivat hoitamaan ihoaan. Koin, että olin siirtynyt seuraavalle tasolle. Tiedostan miehuuteni ilman, että aamuin ja illoin tulee lukea se monikansallisen yrityksen kertomana. Toki ymmärrän, että miesten ja naisten ihoilla on erojakin (paksummat ihohuokoset), joten on hyvä asia, että erilaiset ihot huomioidaan. Se, tehdäänkö se sukupuolen mukaan, on asia erikseen. Suurimmaksi osaksi ”For Men”-tuotteita kuitenkin tehdään markkinoinnillisista syistä (esim. mustat hammastahnapurkit).

Kävin ensimmäisen kerran kasvohoidossa yläasteella. Muistan vieläkin, kun menin suoraan siitä töihin kaupankassalle. Silloin koeteltiin itseluottamusta. Ei riittänyt, että olin kylän ainoa miespuolinen kassa”täti”, vaan naamankin tuli kiiltää punaisenaan. Pari vuotta tämän jälkeen, aloitin roaccutan-tehokuurin, jolla sain kuriin niin naamassa kuin etenkin selässä ja pakaroissa olleen aknen. Ilman äitini suositusta, tuskin olisin tarttunut tuohon puolen vuoden kuuriin.

Nykyään yritän käydä 2-3 kertaa vuodessa kasvohoidossa. Keväällä on hyvä puhdistaa iho katupölyn jäljiltä sekä kosteuttaa tarpeen tullen talven kuivuuden jälkeen. Syksyllä taas hoitaa ihoa auringon hyväilyn jäljiltä.

Olen pitkään ihmetellyt, että miten joku voide on toista parempi ja mitä eroja rasvoissa, öljyissä, seerumeissa, vesissä, geeleissä, naamioissa (unohtuko joku puteli vielä) oikein on. En usko sanaakaan, mitä markkinoinnin ammattilainen kertoo tuotteista, joten olen yrittänyt kuunnella kosmetologeja ja ystäviäni. Meikkikaapistani ei siis löydy mitään klassikkotuotetta, joka olisi ansainnut paikkansa siellä Hall Of Famen lailla. Päinvastoin, kaapinovet käyvät sen mukaan, kun uusia suosituksia tulee. 

Miesten ihonhoito: ota nämä vinkit talteen

Viimeksi, kun kävin kosmetologilla, kyselin, miksi tuotteen kuin tuotteen vaikutus tuntuu samalle ihollani. Aurinkorasva on ainoa poikkeus, sillä sen rasvaisuuden tunnen kyllä ja sen seurauksena ihonikin alkaa kukkimaan paremmin kuin yksikään huoneessani oleva viherkasvi. Samoin tunnen, jos ihoni on kuiva, kylläkin vain todella kuivan. Vastaukseksi sain häneltä, että ihoni on normaali perusiho, joka ei vaadi sen suurempia toimenpiteitä. Riittää, kun pitää perustason hoidon kunnossa (rasvaa ja puhdistaa säännöllisesti). Toki anti aging -purkkeja kannattaa alkaa silmäilemään jo (ei siis vielä, mutta kohta), jollei ikänäkö ole yllättänyt.

Tuon kommentin jälkeen aloin ymmärtämään, miksen ole vakiinnuttanut omia ihonhoitotuotteitani. Normaalit päivävoiteet tuntuvan toimivan iholleni erittäin hyvin, ilman valittamista. Moneltahan kuitenkin löytyy se yksi tai useampi mielitietty, jota laivan tax free:stä metsästetään kassitolkulla. En siis valitettavasti pysty kirjoittamaan mitään ”Hanki nämä 5 must-have -tuotetta, joilla ihosi vilkkuu ja välkkyy vielä viisikymppisenäkin”. Pahoittelut siitä.

Miesten ihonhoito: Purnukat, pörnykät ja putelit

Miesten ihonhoito: ota nämä vinkit talteen, Atopik-tuotesarja

Tällä kertaa hyllystäni löytyy nämä Sugar Helsingiltä saadut luonnonkosmetiikkatuotteet, jolla selätän kylmän ja kuivan talven. Tekisi jopa mieli sanoa, että ilman näitä tuotteita ihosi ei ole yhtä valovoimainen kuin minun, mutten ole vielä käyttänyt osaa tuotteista viikkoa kauempaa.

Pesen ihoni lähinnä vain aamuisin. Laiskuuttani tuppaa jäämään iltapesu, joka lienee se tärkeämpi kuin aamupesu, eikö vain? Uutena juttuna purnukoiden kollaasiin on liittynyt seerumit, nuo ikuisen nuoruuden eliksiiri. Aluksi tietenkin menin ja laitoin sitä päivävoiteen jälkeen. Miksipä ei?

Tämä saattaa naurattaa montaa naispuolista, mutta siinä missä suurimmalle osalle tytöistä nämä asiat on saatettu kertoa kotona äidin tai isosiskon toimesta, harvalle pojalle näistä on mainittu mitään. Onneksi moni ystäväni on naispuolinen, joilta olen pystynyt kysymään ilman nauruja näitä asioita, kuten seerumin käytöstä. Onneksi suhtautuminen miesten ihonhoitamiseen on muuttunut noilta ajoilta ja asioista puhutaan avoimemmin.

Päivävoiteeni on ainoa purnukka, joka lähtee yön yli reissulle mukaan. Tosin pidemmille reissulle vaivaudun ottamaan kaveritkin saniteettilaukkuun matkaan. Tällä hetkellä käytän apteekista löytyvää suomalaista Apotek kaurapohjaista voidetta. Sanoisin, että hyvä valinta (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Aiemmin käytin Mossan päivä- ja yövoidetta, jotka ovat toimineet myös oikein hyvin (siis yöajalle on oma voiteensa…). Täysin uutena juttuna talveksi otin käyttöön vielä erikseen kosteuttavan kasvosuihkeen. Kuulemma tuntuu kivalle ja antaa energiaa päivää (ja purkkikin on kivan värinen kylppärissä). 

Miesten ihonhoito: ota nämä vinkit talteen

Omistan iän myötä tulleet tummat silmänaluset, kiitos isäni suvun. Kävin kerran apteekkarin kanssa keskustelua aiheesta, ja ainoa tapa piilottaa tummat alueet on peitevoide. Mikään rasva tai seerumi ei poista perinnöllisiä tummia silmänalusia. Näillä mennään, mitkä on saatu. Silmänympäryksille olen yrittänyt käyttää roll-on -kynää, mutta ihoni reagoi todella voimakkaasti ilmeisesti alumiiniin, jota rollissa on. Nykyään tumputan sormella pienen nökäreen silmän alle, sekä silmän ja korvan väliseen kohtaan (millä nimellä tuota kohtaa kutsutaan?).

Niin kuin näkyy ja kuuluu, ihonhoitoni ei ole mitenkään ammattimaisella tasolla ja annankin suosiolla alan kollegoiden hoitaa suositukset. Miesten ihonhoito ei kuitenkaan ole mitään rakettitiedettä, ehkä enempi asennoitumista. Kannustankin meitä miehiä tekemään ihon hoitamisen omalla tyylillämme ja niillä rasvoilla, mitkä tuntuu hyvälle. Tai sitten juuri sillä samalla tyylillä, jonka paras kaverisi on sinulle opettanut. Tärkeintä olisikin pitää huoli ihostaan.


Onko koolla väliä?

Noh, olisiko teillä hetki aikaa puhua pippeleistä? Osa saattaa tulkita lukiessaan, että päätin kirjoittaa tästä aiheesta siksi, että olen katkera ja minulla on pieni muna, mutta ei. Kirjoitan tästä siksi, että esimerkiksi Poikien puhelimen yksi eniten kysytyimmistä kysymyksistä liittyy penikseen ja sen kokoon: onko koolla väliä?

Monien mielestä leimaantumisen riski on kuitenkin huomattavasti isompi kuin oma penis, joten kysymykset saa kysyä anonyymisti väestöliiton tarjoamassa palvelussa. Mutta onko tosiaan niin, että peniksistä ei voi puhua ilman leimaantumista, normaalisti kuten vaikka niska-hartiaseudun jumeista, vai mistä moinen ryöppy puhelinlangoille oikein voi johtua?

Kävin Mitä mietit Ronja Salmi -ohjelman kuvauksissa (jonka toinen tuotantokausi tulee keväällä!), jossa oli puhetta peniksestä. Viime kaudella Ronja otti puheenaiheeksi vaginan, joten tasa-arvon nimissä nyt oli vuorossa puhetta anakondasta eli kyrvästä.Ikuisuuskysymyshän kuuluu näin: onko koolla väliä? 

Mielestäni on, jos sitä kerran pitää kysyä. Kysymys itsessään sisältää vastauksen. Ei kai koolla olisi väliä, jos tuota kysymystä ei kysyttäisi.Miksi tuon pikku veijarin muut ominaisuudet eivät herätä niin suurta kiinnostusta, kuin koko?

onko koolla väliä?

Onko koolla väliä – Suuret puheet, pienet teot

Varsinkin omassa teini-iässä, kun kehossa alkoivat isot muutokset, astui välituntikeskusteluihin seksi, kulli ja pimpero. Hormonien hyrrätessä, murrosiän pauhatessa ja karvoituksen vallatessa vartaloani, alkoi uudenlainen tutustuminen omaan kehooni.Nuorempana tuntui, että koolla ihan todella oli väliä. Epävarmuus omasta kehosta ja mielikuvat, joita suuret puheet ja porno loivat, olivat jotain aivan muuta kuin mitä peilistä heijastui. Jossain vaiheessa sitä kasvoi hitusen ulos noista mielikuvista ja alkoi olla enemmän sujut oman kehonsa kanssa – ja oppi myös ymmärtämään, mistä kehoon liittyvät paineet tulivat.

Tämän lisäksi uskalsin alkaa kyseenalaistaa tietokoneen ruudulta verkkokalvoilleni heijastuvia kuvia. Sitä niin helposti hämääntyy, mikä on totta ja aitoa, ja mikä on viihdeteollisuuden ja markkinointikoneiston luomaa kuvastoa ja ihanteita.Todellisuudessa koolla ei pitäisi olla mitään väliä, tämän varmasti moni pystyy allekirjoittamaan. Koolla voi olla väliä silloin, kun kyse on fantasioista tai haluaa täyttää tietynlaisia haluja. Pornoteollisuudessa isosta koosta voi olla etua, niin kuin vaikka mallimaailmassa tietynlaisesta luustosta. Parisuhteessa koolla ei tulisi olla väliä. Onhan kyse kuitenkin ihmissuhteesta, eikä suhteesta kehonosaan. En halua vähätellä seksin osuutta parisuhteessa, vaan enemminkin kyseenalaistaa vanupuikon merkitystä siinä.

Monikäyttöinen meisseli

Seksin fyysinen akti koetaan monesti kulttuurissamme hyvin suppeasti ja yhdyntäkeskeisesti. Kikkeliä sisään ja ulos vain. Yksi yleisimpiä kuvakulmia pornossa miehistä on lantion seutu. Ei suinkaan kasvonpiirteet, käsivarret tai vaikka ihan koko vartalo, vaan keskiössä on se HK:n sininen lenkki. Naisia taas kuvataan kokonaisvaltaisemmin. Muna tuntuu olevan myös pornon ulkopuolella ihan kaikki kaikessa. Ostetaanhan sille jopa jatkettakin autokaupoilta ja Aasian marketeissa pullonavaajatkin ovat kyrvän muotoisia. Kylläkin joissain aasialaisissa kulttuureissa penissymbolilla on merkityksensä. Sen uskotaan tuovan hyvää onnea.

Sitten on ne tarinat löysistä munista. Nauretaan ringissä, miten jollain ei seisonut kolmelta aamuyöllä baari-illan jälkeen, kun oli saanut roudattua kotiinsa aarteen tanssilattialta. Harvemmin keskusteluissa puhutaan niistä kerroista, kun Prinssi Albert ei ihan selvinpäin noussut ylväästi kohti taivasta. Niistä kerroista, kun jännitti niin perkeleesti olla toisen ihmisen edessä täysin alasti, ilman minkäänlaista suojaa tai turvaa. Niistä kerroista, kun suorituspaineet ottivat yliotteen. Siis niistä tavallisista seksikerroista, kun ei vaan saatana seisonut. Jokainen meistä varmasti tietää mistä puhun, mutta niistä ei vaan puhuta ääneen.

Miksei? Johtuuko puhumattomuus heikkoudesta? Häpeän tunteesta? Onhan tuolla munakoisolla ainoastaan vain yksi funktio aktissa: olla 60 minuutin ajan pornoleffan tavoin vahvana ja jykevänä valmiina taistoon. Tuntuu, että unohdamme biologian ja mielen yhteyden kehoon täysin. Tosin biologiasta en osaa kertoa enempää, kuin sen, että jos veri ei kierrä niin veri ei kierrä.

onko koolla väliä?

Annetaan jokaisen pippelin heilua omalla tavallaan

Turhat epävarmuudet ja suorituspaineet olisivat olleet helpommin käsiteltävissä olevia aiheita nuorena, jos niistä olisi puhuttu enemmän. Eikä pelkästään nuorena. Puhuin vasta reiluna kaksikymppisenä ensimmäisen kerran seksikumppanini kanssa suorituspaineiden aiheuttamasta lörpähdyksestä alakerrassani. Siihen asti olin ollut siinä uskossa, että kyllähän kaikilla nyt seisoo, aina. Ja ei muuten seiso. 

Se, millaista kuvastoa ja puhetta luomme kohtuporastamme, muovaa käsitystämme myöskin peniksestämme. Sankaritarinoiden lisäksi kaipaisin keskusteluun niitä tavallisia tarinoita peniksestä, sen käyttöliittymästä ja tunteista. Siitä, että peniksiä on erilaisia, muotoisia ja kokoisia. Se toimii omalla uniikilla tavallaan ja se on vain yksi ruumiinosa, jonka ei pitäisi määritellä sinua sen enempää.   Näitä ajatuksia olisin itse toivonut välituntikeskusteluihin. 

Kuvat: Arttu Mustonen

Lue myös muita miehisyyteen liittyviä kirjoituksiani tästä.

Isyys ja isäksi tuleminen

Sanon sen nyt ensimmäistä kertaa ääneen. Sitä ennen vedän kuitenkin vielä syvään henkeä ja puhallan kaiken ilman suun kautta rauhassa ulos. En suinkaan sulje silmiäni, asian ääneen sanominen ei pelota minua. Enemmänkin hämmentää.  

Isyys ja isäksi tuleminen.

Isäksi tuleminen – asia, josta unelmoin tällä hetkellä. Huomaan, kuinka silmäkulmani kostuvat. Puren huultani.  

Isäksi tuleminen ja isyys
Isäksi tuleminen ja isyys

Ystäväni kysyi minulta illan pimeinä tunteina yhden viinilasillisen jälkeen, mistä oikein unelmoin. En miettinyt hetkeäkään, kun sanoin sen ääneen. ”Isäksi tulemisesta”. Lipsahtiko se vahingossa vai mistä alitajunnan keskushautomosta se tuli. En kylläkään epäröinyt sanomisiani. Yllätyinkö, ehkä vähän.  

Muistan kuunnelleeni alkuvuodesta Jani Toivolan haastattelun isyydestä. Se oli itseasiassa ensimmäinen kerta hetkeen, kun kuulin puhuttavan isyydestä. Tai sitten en ole vain kiinnittänyt huomiota asiaan, joka EI KOSKETA MINUA. Pysähdyin. Isyys. Isäksi tuleminen. Mitä se edes on ja mitä se tarkoittaa? Minustako isä?  

Olin matkalla Koh Kho Khaon saarelta takaisin Khao Lakiin, kun korvanapeissani Jani kertoi tarinaansa isäksi tulemisesta. Olin juuri viettänyt neljä päivää saksalaisen ystäväpariskuntani kanssa, joilla oli 2-vuotias lapsi mukanaan. Toki puhuimme heidän elämänmuutoksesta, jonka he kävivät läpi lapsen saatuaan, mutta emme niinkään puhuneet minun ajatuksistani tai suhteestani lapsettomuuteen tai lapsien hankkimiseen. Päinvastoin, ystäväni yritti olla tuomatta lasta jokaisen mojiton väliin.  

Kenellä on oikeus tulla isäksi?

Tuohon lauseeseen kiteytyi ajatukseni tuosta Janin haastattelusta. Sinkkuna sitä helposti sivuuttaa ajatuksen perheenlisäyksestä. ”Tarvitaanhan perheen perustamiseen kaksi ihmistä” ja kyllähän me tiedetään, mikä on ydinperhe. Onkin ollut helppo heittää vitsiksi ajatus lapsista ja niiden saamisesta tai hankkimisesta (mikä on edes oikea termi?), kun on sinkku. Eihän minulla ole oikeutta omaan perheeseen, näin ajattelen. Biologisista syistä en voi synnyttää lasta tähän maailmaan ja adoptio kuulostaa enempi pariskuntien jutulta, joten kummilapset ovat olleet ne sinkkumiehen ”omat lapset”.  

Kuulostaako tutulta, kohtalon toverit?

Isäksi tuleminen ja isyys
Isäksi tuleminen ja isyys
Isäksi tuleminen ja isyys

Olen katsonut tosi kapeiden lasien läpi isyyttä ja isäksi tulemista. Syynä varmasti ovat olleet opitut mallit. Nyt kun mietin asiaa, ehkä isänä oleminen on minulle välittämistä, vastuuta, kasvamista, rakkauden jakamista ja etenkin rakkauden laajentamista, suojelemista sekä jatkuvan menettämisen pelon ja huonon omantunnon kanssa tasapainottelua. Toki on varmasti sata ja yksi muutakin tapaa oppia rakkaudesta, vastuunottamisesta ja välittämisestä. Itseäni kiehtoo kuitenkin ajatus siitä, kuinka pienestä lapsesta alkaa kasvamaan seuraavan polven Pesonen, johonka kaikki rakkaus ja läsnäolo keskittyvät. Halua nähdä itseni toisessa. Antaa toiselle kaikki.

Ajatus yhden luonnonihmeen varjelemisesta ja kasvattamisesta kuulostaa suorastaan arjen supersankaruudelta. Vanhemmaksi tuleminen varmasti opettaa myös itsekkyydestä ja siitä luopumisesta. Toki korostan, että kaikkea näitä asioita voi varmastikin oppia ja tuntea ilman lastakin. En koe, että vanhemmuus itsessään on elämässä päämäärä. Enhän edes tiedä, mitä se todellisuudessa on ja jos käy niin, etten koskaan voi tulla isäksi, olisi surullista ajatella, etten koskaan saavuttanut päämäärääni tai että olisin puolikas.

Milloin isyys kolahtaa minulle?

Niin, totta helvetissä sitä tulee pohdittua, milloin on minun vuoroni.

Väistämättäkin sitä miettii itsekkäästi, milloin on MINUN vuoroni. Kolmella sisaruksellani on lapsia kohta päiväkodillisen verran mukuloita. Ystävieni lasten nimien muistamisen suhteen olen luovuttanut jo. Yritän lähinnä skarpata sukupuolten ja iän kanssa. Ennen laskin ystäviäni, joilla oli jo lapsia. Nykyään lapsettomien ystävien määrä tuntuu jännemmältä. Uutisotsikoissa harvoin silmiin pamahtaa lapsettomuus tai sinkkuihmisten onni ja onnellisuus. Parisuhteet ja perheet tuntuvat olevan iltapäivälehtien otsikoiden perusteella jonkinlainen päämäärä elämässä.

Isäksi tuleminen ja isyys

Mutta miksi juuri nyt. Niin, miksi juuri nyt mietin lapsettomuutta ja isäksi tulemista. Miksi haluan tulla isäksi? Mikä ajattelussani on muuttunut ja mikä on aiheuttanut muutoksen? Ikä? Yhteiskunnan luomat paineet? Halu isoihin muutoksiin elämässä? Kasvaminen aikuisuuteen?  

Kaikki nämä kuulostavat tekosyiltä. Tai ainakin osittain. Onhan vitsissäkin yleensä puolitotuutta. Lapsen suusta kai se koko totuus tulisi, mutta tässä tapauksessa siihen on huono tukeutua, kun ei sitä lasta ole.  

En usko, että kyseessä on kuitenkaan mikään eksistentiaalinen kriisi. Ehkä vain haen näin torstai-illan ratoksi olemassaololleni merkitystä. Asia, jota jokainen meistä varmasti miettii, ainakin viimeistään Tanssii tähtien kanssa -kauden loputtua, kun on taas sunnuntai-illat aikaa olla yksin omien ajatusten kanssa. 

Lue myös Isyys on homojen hommaa kirjoitus.


Miehisyys – Missä menee sen rajat?

miehisyys, pesojoonas

Kirjoitin aikaisemmin täällä blogin puolella itselleni tärkeästi aiheesta, Mikä tekee miehestä miehen, joka on edelleen yksi luetuimmista jutuistani. Se aiheutti paljon keskustelua, niin omissa kanavissani kuin muidenkin, esimerkiksi Mikon ja Artun. Kiitos siitä teille kaikille! Ajattelin jatkaa aiheesta, sillä Pride-viikko on huipennusta vaille purkissa.

Kesä on rakkauden juhla-aikaa, sillä jengi uiskentelee ahkerasti avioliiton onnelliseen satamaan juuri kesäisin. Johtuen ehkäpä juuri lämpimistä järvivesistä ja aurinkoisista keleistä. Kesä on aikaa, jolloin moni pääsee todistamaan sukulaisensa, parhaan ystävänsä, työkaverinsa rakkautta. Itsekin pääsen tänä kesänä todistamaan yhtä onnellista hääpäivää.

Ehkä jonain päivänä vietän omia häitä. Ajatus omasta hääpäivästä on toki aika kaukainen asia, vaikka siitä on unelmoitu ainakin 25-vuotta. Itselleni hääpäivä on enempi rakkauden juhlaa ystävien ympäröimänä. Ei siihen liity mitään sen suurempaa merkitystä tai symboliikkaa. Ainakaan nyt.

miehisyys, pesojoonas

Yksi asia kuitenkin hääseremoniassa ihmetyttää minua: morsiusneitona ja bestmanina oleminen. Kyseisiin rooleihin yleisimmin valitaan läheisimmät ystävät. Ihmiset, joiden rinnalla on jaettu ja koettu paljon. Aloin miettiä omia ystäviäni. Ihmisiä, joiden ympäröimänä haluaisin olla, kun sanon tahdon.

Mieltäni alkaa painamaan sukupuolittuneet roolit. Onko niin, että sulhasella on bestmanit ja morsiamella neidot vierellään? Entä jos se elämän tärkein ystävä onkin vastakkaista sukupuolta oleva? Valitsenko jonkun toisen, joka sopii tuohon rooliin paremmin sukupuolensa takia? Tai enkö itse pääse ystäväni rinnalle hänen sanoessaan tahdon huntu päässään. Tulisiko minun pukea leninki ylleni ja olla yksi neidoista, vai voiko morsiammella olla bestaman? Vuosi 2018 ja kelaan tällaisia asioita? Miksi?

Miksi sukupuoli on niin tärkeässä roolissa?

Ymmärrän, kun urheilussa kilpaillaan maailman nopeimman miehen tai naisen tittelistä. Ymmärrän sen, kun mietitään kumpi sukupuoli kantaa 9 kuukautta lasta kehossaan ennen lapsen syntymää. Montaa muuta kohtaa en kuitenkaan ymmärrä tai halua ymmärtää, kun eritellään naisten ja miesten jutut.

Ymmärrän osittain, miksi sukupuolirooleihin on aikoinaan päädytty. Kai se on ollut lajimme kehittymisen ja selviytymisen kannalta tärkeää, että miehet ovat vahvempina yksilöinä olleet saalistajia ja turvan luojia, kun taas naiset pitivät huolen perheestä. Ampukaan nilkkaan, jos olen väärässä. Tämä on vain arvailua ja ajatuksien palasia joistakin keittiöevoluutioteorioista. Tämän tyyppinen jaottelu lienee ollut relevanttia vuosituhansia sitten, kun lajimme eli vielä savannilla. Nyt kuitenkin elämme modernissa hyvinvointivaltiossa, jossa naisen ja miehen tasa-arvo on viety pisimmälle maailmassa.

miehisyys, pesojoonas

Tuntuu myös huvittavalle, että joudun jatkuvasti selittelemään niin itselleni kuin ympärillä oleville ihmisille valintojani, sen takia, että olen mies ja teen “naisten juttuja”. Kynsien lakkaaminen, tulevan morsiamen polttareihin osallistuminen, kukkaseppeleen mallaaminen päähäni sekä suosikkini, ”Joonas ja tytöt”. Minulle tämän kaltaiset asiat eivät suinkaan ole ongelma. Hurjempaa on ajatella, että jättäisin joitakin asioita tekemättä ihan vain sukupuoleni takia. Tai jättäisin ilmaisematta itseäni, koska jokin asia nyt vaan koetaan meidän yhteiskunnassa enemmän naisellisena, joka ei sopisi miehille.

miehisyys, pesojoonas

Ymmärrän, kuinka tärkeää on auttaa vastaanottajaa oivaltamaan, että erilaisuus toiselle, voi olla toiselle aivan normaalia. Ymmärrän kapean ajattelumme sukupuolittuneista asioista ja rooleista. Ymmärrän, ettei sukupuoli ole oleellisessa osassa arkeamme. Ymmärrän, ettei moni tarkoita pahaa, kun puhuu sukupuolittuneisesti. Teen itsekin sitä, useimmiten huomaamatta. Ymmärrän, kuinka tärkeää on nostaa epäkohtia esiin, siitä huolimatta, että ihmisiä saattaa turhauttaa pilkun nussiminen ja jokaiseen juolukan tai puolukan varteen tarttuminen. Ymmärrän kuinka turhauttavaa jostain voi tuntua, kun puhutaan sukupuolten moninaisuudesta.

Yritetään yhdessä ymmärtää!

En edelleenkään tiedä täysin varmaksi ovatko sukupuolet tärkeässä roolissa vai ei. En edes tiedä, onko kysymys tuollaisenaan relevantti. Ehkä tärkeämpää on saada ajatus liikkeelle ja haastaa omaa ajattelua.  

Tänään on Pride-viikon huipennus. Pride-kulkue on itselleni hyvä hetki tarkastella omia mielenmallejani sekä ennakkoluulojani. Kulkue on täynnä erilaisuutta, väriä, vapaustaistelijoita, mielenosoittajia, rohkeutta, inhimillisyyttä ja aitoutta. Ihmisiä, jotka antavat äänen niille, joilla siihen ei ole mahdollisuutta. Aitoutta ja uskallusta astua oman kuorensa ulkopuolelle ja näyttää maailmalle se ilo, joka kuuluu jokaiselle meistä. Sekä huutaa maailmalle, että meillä on tahto ja toivo yhdenvertaisesta maailmasta.

miehisyys, pesojoonas

Joka vuosi katsoessani kulkuetta, huomaan kuinka rajoittunut olen omien mielenmallieni kanssa. Yllätyn, kuinka joudun itsekin käymään samoja kysymyksiä läpi, mitä minulle esitetään liittyen miehisyyteen. Ja kelatkaa, kyse on vain pinnasta, jonka näen katsoessani ohimeneviä ihmisiä. Toki Pride-kulkue ei ole ainoa laatuaan, jolloin käyn näitä samoja ajatuksia läpi.

Tyypit, jotka rohkeasti kävelevät yhdenvertaisuuden ja erilaisuuden puolesta, tekevät järjen suurta palvelusta kaikille meille. Nostavat esille epäkohtia, mutta ennen kaikkea haastavat ja laajentavat opittuja malleja, joita meillä on liittyen sukupuolirooleihin ja normeihin. Kiitos teille!  

Miehisyyden muotilla on rajansa. Hahmotan ainakin omani. Hahmotan myös ne rajat, jotka olin piirtänyt sille kymmen vuotta sitten. Se missä miehisyyden raja kulkee kymmenen vuoden päästä, on vaikea sanoa. Sen tiedän, että rajat laajenevat vain ajan myötä. Ehkä silloin minun ei tarvitse enää selitellä lakattuja varpaankynsiäni ja pystyn seisomaan morsiuspoikana ystäväni vierellä, hänen tunnustaessaan rakkautensa maailmalle.

miehisyys, pesojoonas

Ps. Soisin Priden olevan ympärivuotinen mielentila ja muistutus tasa-arvosta ja sen eteen tehtävästä jokapäiväisestä työstä kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.


Olisko teillä hetki aikaa puhua miesten tunteista?

Pääsin ensimmäisten joukossa katsomaan Reissumiehen Hyvä mies -dokumentin, joka on ottanut somessa hyvin tuulta alleen. Sisältövaroitus: Dokkari on porautaa syvälle ihon alle, joten suosittelen ottamaan muutaman nessun lähettyville, jos meinaat katsoa sen (video löytyy kirjoituksen lopusta). Dokumentissa käsitellään miehiä ja heidän tunteitaan. Siinä haastateltavana olevat henkilöt kertovat heidän elämänsä tärkeimmästä miehestä ja suhteestaan häneen.

Voisi kuvitella, että kampanja on rohkea, kun “näinä” aikoina nostetaan esille miehet, etenkin keski-ikäiset valkoiset cis miss tis miehet, jotka näyttäytyvät mediassa pitkälti pahoina, vallan kahvassa olevina keskivartalolihavina juntteina, joidenka aikakausi alkaa olemaan taputeltuna. Ehkä Hyvä mies -dokkarissa on sitten hitusen rohkeutta, mutta samaan aikaan tuntuu tyhmälle, että miehistä puhuminen on rohkeaa ja sitä joutuu erikseen selittelemään.

Anyway, aihe on tärkeä, koskettava ja ennen kaikkea ajankohtainen, sillä mieleeni herää heti kysymys: Mites me nuoret miehet? Mitä meille kuuluu? Viime aikoina olemme näyttäytyneet yhteiskunnallisessa keskustelussa lähinnä negatiivisessa valossa ja ongelmakeskeisenä. #MeToo, syrjäytyminen, lapsettomuus, väkivaltaisuus, patriarkkaisuus. Kaikki erittäin tärkeitä aiheita, enkä halua lainkaan vesittää noita keskusteluja. Päinvastoin, haluan tuoda näiden tärkeiden aiheiden rinnalle myöskin erilaisen tulokulman, jota nimenomaan Hyvä mies -dokkari edustaa.

Miesten tunteet

Tilastojen valossa näissä edellä mainituissa aihealueissa me miehet näyttäydymme seuraavanlaisesti:

• Syrjäytyneitä nuoria on 15–29-vuotiaiden ikäluokasta noin 5%, joista kaksi kolmasosaa on miehiä (Lähde THL)
• 18–24-vuotiaiden miesten ikäryhmästä työtä vailla on 11 600 (Lähde Tilastokeskus)
• Teini-iässä huostaan otetuista pojista työttömänä tai eläkkeellä on joka neljäs (Lähde THL)
• Työttömien sinkkumiesten määrä on noin 24% kaikista työttömistä (Lähde Tilastokeskus)
• Kaikkiaan joka viides mies on vielä 30-vuotiaana vailla peruskoulun jälkeistä tutkintoa (Lähde THL)
• Toimeentulotukea saa useampi yksinasuva mies kuin nainen (Lähde THL)
• Noin joka kolmas nainen on kertonut kokeneensa väkivaltaa parisuhteessa (Lähde: Ensi- ja turvakotien liitto)
• 24–44-vuotiasista miehistä 70% on kokenut väkivaltaa tai uhkailua 15 vuotta täytettyään (Lähde Tuhansien iskujen maa – Miesten kokema väkivalta Suomessa, Markku Heiskanen & Elina Ruuskanen)
• Reilusti yli puolet (61 %) henkirikoksista on miesten keskinäistä väkivaltaa (Lähde THL)
• Joka kolmas nainen ja joka kuudes mies oli kokenut seksuaalista häirintää (2012) (Lähde Wikipedia)
• Suomessa oli vuonna 2015 yhteensä 159 532 yksinasuvaa 16-35-vuotiasta miestä (Lähde Tilastokeskus)
• Joka kolmas miehistä on lapsettomia (2012), vain noin 3-6% lapsettomista haluaa jäädä ilman lapsia (Lähde Yle) 

Tässä vain muutama nosto niistä tilastoista, joita on voinut bongailla uutisista viime aikoina. On kuitenkin asia, joka ei tilastoissa näy, eikä media ole sitä nostanut kovinkaan hanakasti esiin. Asia, jonka Hyvä mies -dokkari tuo erinomaisesti silmillemme. Nimittäin yhden tabuistamme, miesten tunteet.

Joten, olisiko teillä hetki aikaa puhua nuorista miehistä ja tunteistamme

Miesten tunteet

Miesten tunteista puhuminen on haastavaa tai näin ainakin itse koen sen olevan. Jo pelkkä ajatus miesten tunteiden puhumisesta tuo palan kurkkuuni. Ajatus omien tunteiden puhumisesta on pelottavaa. Uskon sen tuntuvan sukupuolesta riippumatta monelle meistä samalle. Eroavaisuutena vain vallitseva normi: naiset ovat herkkiä ja tunteikkaita, miehet juroja ja vahvoja.

Mitä puhuttavaa miesten tunteista muka olisi? Perinteiseen miehisyyteen kun ei kuulu hauraus, pehmeys ja haavoittuvaisuus, vaan kovuus, puhumattomuus ja yksin pärjääminen. Nämä kuvastavat paremminkin suomalaista miestä. Tämä on suurilta osin perintö sota-ajoilta, mitä olemme kantaneet mukanamme yli sukupolvien, isältä pojalle. Olisiko vihdoinkin aika luopua tästä taakasta ja avata uusia turvallisia tiloja miesten tunteille?

Jos mietin omaa suhdettani elämäni tärkeimpään mieheen, isääni, näen paljon hänessä tuota perintöä, jonka hän on saanut taas omalta isältään. Suhteeni isääni perustuu pitkälti tekoihin, ei sanoihin. Hän on aina kuljettanut minua pelireissuille, kannustanut ja opettanut lentopallossa. Kuluttanut satoja ja satoja tunteja minuun, jotta olen pääsyt pelaamaan minulle tärkeää lajia. Hän on myös opettanut verkkojen vesille laittamisen, halkojen hakkaamisen ja lampun vaihtamisen. Kalan perkaamisen, työn tekemisen mentaliteetin sekä monen monta muuta tärkeää arkista taitoa. Teot ovat olleet hänen tapansa osoittaa välittäminen.

Miesten tunteet

Katsoessani isääni, huomaan meissä paljon yhtäläisyyksiä. Ja en suinkaan tarkoita meidän melkein identtistä ulkonäköjämme, vaan sen tietynlaisen rauhallisuuden, pehmeyden ja avoimuuden, jonka olen tiedostamatta oppinut häneltä. Avoimuuden sille, että kaikki otetaan mukaan, ketään ei jätetä ulkopuolelle. Rauhallisuuden tilanteessa kuin tilanteessa. Ja pehmeyden, joka viestii helposti lähestyttävyyttä. Ei hän koskaan ole näistä arvoista ääneen minulle puhunut, olen vain imenyt ne häneltä. Emme ole myöskään näistä koskaan puhuneet. “Eihän suomalainen mies puhu eikä pussaa” on yleinen mantra, jonka taakse on joko pystytty piiloutumaan tai sinne on työnnetty. 

Väitän, että monet isäsuhteet ovat pitkälti sanattomia. Ne pohjautuvat enempi tekoihin, jolloin miesten maailma näyttäytyy niiden kautta eikä sanojen. Tuntuu kuin tunteet tulisi pitää sisällään ja tarpeen tullen, ne voi käydä purkamassa saunan takana halkoja hakatessa. Kuulostaako tutulle? En suinkaan osoita syyttävällä sormella omaa enkä naapurin isääni. Kyse on rakenteista: sanoissa ja sanonnoissa, normeissa, ajatusmaailmassa, perhepolitiikassa, häpeän tunteesta ja perinnöstä. Asioista, jotka ovat ajan saatossa muovautuneet osaksi käyttäytymistämme ja ajattelumallejamme.

Miesten tunteista puhumiselle aika harvoin annetaan tilaa ja jos annetaan, käännetään se enempi vitsin puolelle. Vaikenemisen kulttuuri on vahva. On jokseenkin häpeällistä puhua vaikeista tunteista ääneen. “Kaikki pitää kestää ja turhista ei valiteta.“ Miltä maailma näyttäisikään jos pojat eivät olisikaan poikia, ja asioita ei tarvitsisi kestää kuin mies. Tai mies voisi olla hiiri ja samaan aika vahva ja tunteikas ystävä, puoliso, työkaveri tai isä. Näyttäisikö tilastot enää samoilta? Tietty asiat ovat monimutkaisia ja miesten tunteista puhuminen ei kaikkea ratkaise. Mutta se on varmasti osa syy tilastoihin ja siihen, että me miehet olemme Sisäministeriön mukaan yksi Suomen sisäisistä turvallisuusuhista.

Miesten tunteet

Jokainen meistä voi vaikuttaa siihen, kuinka miesten tunteista voidaan jatkossa puhua ja kuinka puhumme miehistä. #Hyvämies -kampanja on pilkahdus tulevaisuudesta, jossa miehillä on tunteet, jotka saavat kuulua ja tulla nähdyksi päivänvalossa, ei pelkästään valomerkin jälkeen. Kampanjassa on selkeä ydinviesti ja kehotus: Kerro se hänelle!  

Olet tärkeä. Kiitos, että olet siinä, isä.