Pippelit esiin – Onko koolla väliä?

Noh, olisiko teillä hetki aikaa puhua pippeleistä?Osa saattaa tulkita lukiessaan, että päätin kirjoittaa tästä aiheesta siksi, että olen katkera ja minulla on pieni muna, mutta ei. Kirjoitan tästä siksi, että esimerkiksi Poikien puhelimen yksi eniten kysytyimmistä kysymyksistä liittyy penikseen ja sen kokoon.

Monien mielestä leimaantumisen riski on kuitenkin huomattavasti isompi kuin oma penis, joten kysymykset saa kysyä anonyymisti väestöliiton tarjoamassa palvelussa. Mutta onko tosiaan niin, että peniksistä ei voi puhua ilman leimaantumista, normaalisti kuten vaikka niska-hartiaseudun jumeista, vai mistä moinen ryöppy puhelinlangoille oikein voi johtua?

Kävin Mitä mietit Ronja Salmi -ohjelman kuvauksissa (jonka toinen tuotantokausi tulee keväällä!), jossa oli puhetta peniksestä. Viime kaudella Ronja otti puheenaiheeksi vaginan, joten tasa-arvon nimissä nyt oli vuorossa puhetta anakondasta eli kyrvästä.Ikuisuuskysymyshän kuuluu näin: onko koolla väliä? 

Mielestäni on, jos sitä kerran pitää kysyä. Kysymys itsessään sisältää vastauksen. Ei kai koolla olisi väliä, jos tuota kysymystä ei kysyttäisi.Miksi tuon pikku veijarin muut ominaisuudet eivät herätä niin suurta kiinnostusta, kuin koko?

Suuret puheet, pienet teot

Varsinkin omassa teini-iässä, kun kehossa alkoivat isot muutokset, astui välituntikeskusteluihin seksi, kulli ja pimpero. Hormonien hyrrätessä, murrosiän pauhatessa ja karvoituksen vallatessa vartaloani, alkoi uudenlainen tutustuminen omaan kehooni.Nuorempana tuntui, että koolla ihan todella oli väliä. Epävarmuus omasta kehosta ja mielikuvat, joita suuret puheet ja porno loivat, olivat jotain aivan muuta kuin mitä peilistä heijastui. Jossain vaiheessa sitä kasvoi hitusen ulos noista mielikuvista ja alkoi olla enemmän sujut oman kehonsa kanssa – ja oppi myös ymmärtämään, mistä kehoon liittyvät paineet tulivat.

Tämän lisäksi uskalsin alkaa kyseenalaistaa tietokoneen ruudulta verkkokalvoilleni heijastuvia kuvia. Sitä niin helposti hämääntyy, mikä on totta ja aitoa, ja mikä on viihdeteollisuuden ja markkinointikoneiston luomaa kuvastoa ja ihanteita.Todellisuudessa koolla ei pitäisi olla mitään väliä, tämän varmasti moni pystyy allekirjoittamaan. Koolla voi olla väliä silloin, kun kyse on fantasioista tai haluaa täyttää tietynlaisia haluja. Pornoteollisuudessa isosta koosta voi olla etua, niin kuin vaikka mallimaailmassa tietynlaisesta luustosta. Parisuhteessa koolla ei tulisi olla väliä. Onhan kyse kuitenkin ihmissuhteesta, eikä suhteesta kehonosaan. En halua vähätellä seksin osuutta parisuhteessa, vaan enemminkin kyseenalaistaa vanupuikon merkitystä siinä.

Monikäyttöinen meisseli

Seksin fyysinen akti koetaan monesti kulttuurissamme hyvin suppeasti ja yhdyntäkeskeisesti. Kikkeliä sisään ja ulos vain. Yksi yleisimpiä kuvakulmia pornossa miehistä on lantion seutu. Ei suinkaan kasvonpiirteet, käsivarret tai vaikka ihan koko vartalo, vaan keskiössä on se HK:n sininen lenkki. Naisia taas kuvataan kokonaisvaltaisemmin. Muna tuntuu olevan myös pornon ulkopuolella ihan kaikki kaikessa. Ostetaanhan sille jopa jatkettakin autokaupoilta ja Aasian marketeissa pullonavaajatkin ovat kyrvän muotoisia. Kylläkin joissain aasialaisissa kulttuureissa penissymbolilla on merkityksensä. Sen uskotaan tuovan hyvää onnea.

Sitten on ne tarinat löysistä munista. Nauretaan ringissä, miten jollain ei seisonut kolmelta aamuyöllä baari-illan jälkeen, kun oli saanut roudattua kotiinsa aarteen tanssilattialta. Harvemmin keskusteluissa puhutaan niistä kerroista, kun Prinssi Albert ei ihan selvinpäin noussut ylväästi kohti taivasta. Niistä kerroista, kun jännitti niin perkeleesti olla toisen ihmisen edessä täysin alasti, ilman minkäänlaista suojaa tai turvaa. Niistä kerroista, kun suorituspaineet ottivat yliotteen. Siis niistä tavallisista seksikerroista, kun ei vaan saatana seisonut. Jokainen meistä varmasti tietää mistä puhun, mutta niistä ei vaan puhuta ääneen.

Miksei? Johtuuko puhumattomuus heikkoudesta? Häpeän tunteesta? Onhan tuolla munakoisolla ainoastaan vain yksi funktio aktissa: olla 60 minuutin ajan pornoleffan tavoin vahvana ja jykevänä valmiina taistoon. Tuntuu, että unohdamme biologian ja mielen yhteyden kehoon täysin. Tosin biologiasta en osaa kertoa enempää, kuin sen, että jos veri ei kierrä niin veri ei kierrä.

Annetaan jokaisen pippelin heilua omalla tavallaan

Turhat epävarmuudet ja suorituspaineet olisivat olleet helpommin käsiteltävissä olevia aiheita nuorena, jos niistä olisi puhuttu enemmän. Eikä pelkästään nuorena. Puhuin vasta reiluna kaksikymppisenä ensimmäisen kerran seksikumppanini kanssa suorituspaineiden aiheuttamasta lörpähdyksestä alakerrassani. Siihen asti olin ollut siinä uskossa, että kyllähän kaikilla nyt seisoo, aina. Ja ei muuten seiso. 

Se, millaista kuvastoa ja puhetta luomme kohtuporastamme, muovaa käsitystämme myöskin peniksestämme. Sankaritarinoiden lisäksi kaipaisin keskusteluun niitä tavallisia tarinoita peniksestä, sen käyttöliittymästä ja tunteista. Siitä, että peniksiä on erilaisia, muotoisia ja kokoisia. Se toimii omalla uniikilla tavallaan ja se on vain yksi ruumiinosa, jonka ei pitäisi määritellä sinua sen enempää.   Näitä ajatuksia olisin itse toivonut välituntikeskusteluihin. 

Kuvat: Arttu Mustonen

Isäksi tuleminen

Sanon sen nyt ensimmäistä kertaa ääneen. Sitä ennen vedän kuitenkin vielä syvään henkeä ja puhallan kaiken ilman suun kautta rauhassa ulos. En suinkaan sulje silmiäni, asian ääneen sanominen ei pelota minua. Enemmänkin hämmentää.
Isyys.
Isäksi tuleminen – asia, josta unelmoin tällä hetkellä. Huomaan, kuinka silmäkulmani kostuvat. Puren huultani.
”Dodiin! Kirjataan tämä päivä ylös. Päivä, jolloin pahimmasta painajaisestani tuli totinen unelma.” 
Ystäväni kysyi minulta illan pimeinä tunteina yhden viinilasillisen jälkeen, mistä oikein unelmoin. En miettinyt hetkeäkään, kun sanoin sen ääneen. ”Isäksi tulemisesta”. Lipsahtiko se vahingossa vai mistä alitajunnan keskushautomosta se tuli. En kylläkään epäröinyt sanomisiani. Yllätyinkö, ehkä vähän.
Muistan kuunnelleeni alkuvuodesta Jani Toivolan haastattelun isyydestä. Se oli itseasiassa ensimmäinen kerta hetkeen, kun kuulin puhuttavan isyydestä. Tai sitten en ole vain kiinnittänyt huomiota asiaan, joka EI KOSKE MINUA.
Pysähdyin. Isyys. Isäksi tuleminen. Mitä se edes on ja mitä se tarkoittaa? Minustako isä?
Olin matkalla Koh Kho Khaon saarelta takaisin Khao Lakiin, kun korvanapeissani Jani kertoi tarinaansa isäksi tulemisesta. Olin juuri viettänyt neljä päivää saksalaisen ystäväpariskuntani kanssa, joilla oli 2-vuotias lapsi mukanaan. Toki puhuimme heidän elämänmuutoksesta, jonka he kävivät läpi lapsen saatuaan, mutta emme niinkään puhuneet minun ajatuksistani tai suhteestani lapsettomuuteen tai lapsien hankkimiseen. Päinvastoin, ystäväni yritti olla tuomatta lasta jokaisen mojiton väliin.
Kenellä on oikeus tulla isäksi? Siihen kiteytyi ajatukseni tuosta haastattelusta. Sinkkuna sitä helposti sivuuttaa ajatuksen perheenlisäyksestä. ”Tarvitaanhan perheen perustamiseen kaksi ihmistä” ja kyllähän me tiedetään, mikä on ydinperhe. Onkin ollut helppo heittää vitsiksi ajatus lapsista ja niiden saamisesta tai hankkimisesta (mikä on edes oikea termi?). Eihän minulla ole oikeutta omaan perheeseen, näin ajattelen. Biologisista syistä en voi synnyttää lasta tähän maailmaan ja adoptio kuulostaa enempi pariskuntien jutulta, joten kummilapset ovat olleet ne sinkkumiehen ”omat lapset”.
Kuulostaako tutulta, kohtalon toverit?
Olen katsonut tosi kapeiden lasien läpi isyyttä ja isäksi tulemista. Syynä varmasti ovat opitut mallit. Nyt kun mietin asiaa, ehkä isänä oleminen on minulle välittämistä, vastuuta, kasvamista, rakkauden jakamista ja etenkin rakkauden laajentamista, suojelemista sekä jatkuvan menettämisen pelon ja huonon omantunnon kanssa tasapainottelua. Toki on varmasti sata ja yksi muutakin tapaa oppia rakkaudesta, vastuunottamisesta ja välittämisestä. Itseäni kiehtoo kuitenkin ajatus siitä, kuinka pienestä lapsesta alkaa kasvamaan seuraavan polven Pesonen, johonka kaikki rakkaus ja läsnäolo keskittyvät. Halua nähdä itseni toisessa. Antaa toiselle kaikki.
Ajatus yhden luonnonihmeen varjelemisesta ja kasvattamisesta kuulostaa suorastaan arjen supersankaruudelta (kirjataan myös tämä ylös ja saa käyttää mahdollisesti tulevaisuudessa muistuttamaan lapsen saamisen hienoudesta ja lapsiarjen romantisoimisesta). Vanhemmaksi tuleminen varmasti opettaa myös itsekkyydestä ja siitä luopumisesta. Toki korostan, että kaikkea näitä asioita voi varmastikin oppia ja tuntea ilman lastakin. En koe, että vanhemmuus itsessään on elämässä päämäärä. Enhän edes tiedä, mitä se todellisuudessa on ja jos käy niin, etten koskaan voi tulla isäksi, olisi surullista ajatella, etten koskaan saavuttanut päämäärääni tai että olisin puolikas.
Mutta totta helvetissä sitä miettii, milloin on minun vuoroni.
Väistämättäkin sitä miettii itsekkäästi, milloin on MINUN vuoroni. Kolmella sisaruksellani on lapsia kohta päiväkodillinen. Ystävieni lasten nimien muistamisen suhteen olen luovuttanut jo, yritän lähinnä skarpata sukupuolten ja iän kanssa (lähinnä päiväkoti- vai koulukysymyksiä ajatellen). Ennen laskin ystäviäni, joilla oli jo lapsia, nykyään lapsettomien ystävien määrä tuntuu jännemmältä. Uutisotsikoista harvoin silmiin pamahtaa lapsettomuus tai sinkkuihmisten onni ja onnellisuus. Parisuhteet ja perheet ovat kuin päämäärä elämässä. Pakostihan sitä alkaa itsekin miettimään, milloin tässä pelissä sitten pääsee seuraavalle levelille.
Mutta miksi juuri nyt. Niin, miksi juuri nyt mietin lapsettomuutta ja isäksi tulemista. Miksi haluan isäksi? Mikä ajattelussani on muuttunut ja mikä on aiheuttanut muutoksen? Ikä? Yhteiskunnan luomat paineet? Halu isoihin muutoksiin elämässä? Kasvaminen aikuisuuteen?
Kaikki nämä kuulostavat tekosyiltä. Tai ainakin osittain. Onhan vitsissäkin yleensä puolitotuutta. Lapsen suusta kai se koko totuus tulisi, mutta tässä tapauksessa siihen on huono tukeutua.
En usko, että kyseessä on kuitenkaan mikään eksistentiaalinen kriisi. Ehkä vain haen näin torstai-illan ratoksi olemassaololleni merkitystä. Asia, jota jokainen meistä varmasti miettii, ainakin viimeistään Tanssii tähtien kanssa kauden loputtua.
Paita Beyond
Takki+liivi Peak Performance (tuote saatu)
Housut Nuew
Kengät Palladium
Kuvat Tiia Lehtinen

Missä menee miehisyyden raja?

Kirjoitin aikaisemmin täällä blogin puolella itselleni tärkeästi aiheesta, Mikä tekee miehestä miehen, joka on edelleen yksi luetuimmista jutuistani. Se aiheutti paljon keskustelua, niin omissa kanavissani kuin muidenkin, esimerkiksi Mikon ja Artun. Kiitos siitä teille kaikille! Ajattelin jatkaa aiheesta, sillä Pride-viikko on huipennusta vaille purkissa tältä vuoden, sekä kävin mielenkiintoisen keskustelun aiheesta aikaisemmin viime viikolla uuden ystäväni kanssa. 
Kesä on juhlien aikaa, etenkin kun jengi uiskentelee ahkerasti avioliiton onnelliseen satamaan juuri kesäaikaan. Johtuen ehkäpä lämpimistä järvivesistä ja aurinkoisista keleistä. Kesä on rakkauden juhla-aikaa. Aikaa, jolloin moni pääsee todistamaan sukulaisensa, parhaan ystävänsä, työkaverinsa rakkautta. Itsekin pääsen tänä kesänä todistamaan yhtä onnellista hääpäivää. Ehkä jonain päivänä vietän omaani. Ajatus omasta hääpäivästä on toki aika kaukainen asia, mutta onhan siitä unelmoitu ainakin 25-vuotta. Itselleni hääpäivä on enempi rakkauden juhlaa ystävien ympäröimänä. Ei siihen varmaankaan liittyisi mitään sen suurempaa merkitystä tai symboliikkaa. 
Yksi asia kuitenkin hääseremoniassa ihmetyttää: morsiusneitona ja bestmanina oleminen. Kyseisiin rooleihin yleisimmin valitaan läheisimmät ystävät. Ihmiset, joiden rinnalla on jaettu ja koettu paljon. Aloin miettiä omia ystäviäni. Ihmisiä, joiden ympäröimänä haluaisin olla, kun sanon tahdon. Onko niin, että sulhasella on bestmanit ja morsiamella neidot vierellään. Entä jos se elämän tärkein ystävä onkin vastakkaista sukupuolta? Valitsenko jonkun toisen, joka sopii tuohon rooliin, muottiin? Tai enkö itse pääse ystäväni rinnalle, hänen sanoessaan tahdon huntu päässään. Tulisiko minun pukea leninki ylleni ja olla yksi neidoista vai voiko morsiammella olla bestaman? Vuosi 2018 ja kelaan tällaisia asioita? Miksi?
Miksi sukupuoli on niin tärkeässä roolissa?
Ymmärrän, kun urheilussa kilpaillaan maailman nopeimman miehen tai naisen tittelistä. Ymmärrän sen, kun mietitään kumpi sukupuoli kantaa 9 kuukautta lasta kehossaan ennen syntymää. Montaa muuta kohtaa en kuitenkaan ymmärrä, kun eritellään naisten ja miesten jutut. Ymmärrän osittain, miksi sukupuolirooleihin on aikoinaan päädytty. Kai se on ollut lajimme kehittymisen ja selviytymisen kannalta tärkeää, että miehet ovat vahvempina yksilöinä olleet saalistajia ja turvan luojia, kun taas naiset pitivät huolen perheestä. Ampukaan nilkkaan, jos olen väärässä, tämä on vain arvailua ja ajatuksien palasia joistakin keittiöevoluutioteorioista. Tämän tyyppinen jaottelu oli relevanttia vuosituhansia sitten, kun lajimme eli vielä savannilla. Nyt kuitenkin elämme modernissa hyvinvointivaltiossa, jossa naisen ja miehen tasa-arvo on viety pisimmille maailmassa. 
Onko sukupuolirooleissa sitten enempi kyse samaistumisesta, yhteisen kosketuspinnan löytämisestä? Menkkakeskusteluja on varmasti vaikea käydä miesten kanssa, kun samaistumispintaa ei ole. Toki niitäkin keskusteluita tulee käydä sukupuoleista riippumatta. Väitän kylläkin, etten tule koskaan täysin ymmärtämään, mistä menkoista on loppupeleissä kyse tai miltä ne tuntuvat. Koemmeko useimmiten enemmän yhtä saman sukupuolen kanssa, jolloin hakeudumme tekemään samoja asioita saman sukupuolen kanssa? Jolloin Pavlovin koirien lailla toistamme asioita, joita olemme tottuneet tekemään, koska niin on aina tehty ja siitä on palkittu. Jatkettu ”isältä pojalle” -perintöä. Ehkä tai ehkä ei? Pelkkää spekulointia ja ajatuksiahan nämä vain ovat. 
Mites sitten selittäminen. Onko kyse enempi sittenkin siitä? Itse joudun ainakin jatkuvasti selittämään niin itselleni, mutta ennen kaikkea ympärillä olevilleni valintojani ja tekemisiäni. Kynsien lakkaaminen, tulevan morsiamen polttareihin osallistuminen, rautakaupassa käyminen, kukkaseppeleen mallaaminen päähäni sekä suosikkini, ”Joonas ja tytöt”. Minulle ei ole ongelma olla ainoa mies tilassa, joten älä tee siitä ongelmaa minulle. Ymmärrän toki syyn selittämiselle. Ymmärrän, kuinka tärkeää meidän on lokeroida asioita mielessämme, jotta pääsemme ajattelussa eteenpäin. Saamme jonkunlaisen tarinan kerrottua itsellemme, jottei mielemme tarvitse sietää epätietoisuutta. Mielemme kun ei taida tyytyä tyhjiin vastauksiin (diagnoosin antoi Suomen epävirallisin keittiöevoluutioteoreetikko). 
Ymmärrän, kuinka tärkeää on auttaa vastaanottajaa oivaltamaan, että erilaisuus toiselle, voi olla normaalia. Ymmärrän kapean ajattelumme sukupuolittuneista asioista ja rooleista. Tiedostan, ettei sukupuolet ole oleellisessa osassa elämäämme, jos emme anna niiden määrittää arkeamme. Ymmärrän, että niiden olemassaolo toki helpottaa ajatusvirtaamme. Tiedostan, ettei moni tarkoita pahaa, kun puhuu sukupuolittuneisesti. Teen itsekin sitä, useimmiten huomaamatta. Tiedostan, kuinka tärkeää on nostaa epäkohtia esiin, siitä huolimatta, että ihmisiä saattaa turhauttaa pilkun nussiminen ja jokaiseen juolukan tai puolukan varteen tarttuminen. En suvaitse tuomitsemista ja osoittelua. Huudankin ääneen: keskustellaan näistä asioista ja opitaan yhdessä.
En edelleenkään tiedä ovatko sukupuolet tärkeässä roolissa vai ei. En edes tiedä, onko kysymys tuollaisenaan relevantti. Ehkä tärkeämpää on saada ajatus liikkeelle ja haastaa omaa ajattelua.
Tänään on Pride-viikon huipennus. Pride-kulkue on itselleni hyvä hetki tarkastella omia mielenmallejani sekä ennakkoluulojani. Kulkue on täynnä erilaisuutta, väriä, vapaustaistelijoita ja mielenosoittajia, ihmisiä, jotka antavat äänen niille, joilla siihen ei ole mahdollisuutta, persoonia ja ennen kaikkea ihmisiä, rohkeutta, inhimillisyyttä ja pelkoa, sekä aitoutta. Aitoutta ja uskallusta astua oman kuorensa ulkopuolelle ja näyttää maailmalle se ilo, joka kuuluu jokaiselle meistä, sekä huutaa maailmalle tahto ja toivo yhdenvertaisesta maailmasta.
Joka vuosi katsoessani kulkuetta, huomaan kuinka rajoittunut olen omien mielenmallieni kanssa. Yllätyn, kuinka joudun käymään samoja kysymyksiä läpi, mitä minulle esitetään liittyen miehisyyteen. Ja kelatkaa, kyse on vain pinnasta, jonka näen katsoessani ohimeneviä ihmisiä, mielenosoittajia. Toki Pride-kulkue ei ole ainoa laatuaan, jolloin käyn näitä samoja ajatuksia läpi. Tyypit, jotka rohkeasti kävelevät yhdenvertaisuuden ja erilaisuuden puolesta, tekevät järjen suurta palvelusta kaikille meille. Nostavat esille epäkohtia, mutta ennen kaikkea haastavat ja laajentavat opittuja malleja, joita meillä on liittyen sukupuolirooleihin ja -muotteihin. Kiitos teille!
Miehisyyden muotilla on rajansa. Hahmotan ainakin omani. Hahmotan myös ne rajat, jotka olin piirtänyt sille kymmen vuotta sitten. Se missä miehisyyden raja kulkee kymmenen vuoden päästä, on vaikea sanoa. Sen tiedän, että rajat sen kuin laajenevat vain. Ehkä silloin minun ei tarvitse enää selitellä lakattuja varpaankynsiäni ja pystyn seisomaan morsiuspoikana ystäväni vierellä, hänen tunnustaessaan rakkautensa maailmalle.
Kiitos kynsistudio Zenailsin Lindalle oivaltavista keskusteluista ihmisyydestä ja rajoitteistamme.  Ja ennen kaikkea kiitos näistä kreiseistä Minx -kalvolla päällysteisistä varpaankynsistä, jotka sain lahjaksi sinulta. Olkoon tämä oma pieni vallankumoukseni sukupuolirooleja vastaan.
Ps. Soisin Priden olevan ympärivuotinen mielentila ja muistutus tasa-arvosta ja sen eteen tehtävästä jokapäiväisestä työstä kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Olisko teillä hetki aikaa puhua miesten tunteista?

Pääsin ensimmäisten joukossa katsomaan Reissumiehen Hyvä mies -dokumentin, joka on ottanut somessa hyvin tuulta alleen. Sisältövaroitus: Dokkari on porautaa syvälle ihon alle, joten suosittelen ottamaan muutaman nessun lähettyville, jos meinaat katsoa sen (video löytyy kirjoituksen lopusta). Dokumentissa käsitellään miehiä ja heidän tunteitaan. Siinä haastateltavana olevat henkilöt kertovat heidän elämänsä tärkeimmästä miehestä ja suhteestaan häneen.

Voisi kuvitella, että kampanja on rohkea, kun ”näinä” aikoina nostetaan esille miehet, etenkin keski-ikäiset valkoiset cis miss tis miehet, jotka näyttäytyvät mediassa pitkälti pahoina, vallan kahvassa olevina keskivartalolihavina juntteina, joidenka aikakausi alkaa olemaan taputeltuna. Ehkä Hyvä mies -dokkarissa on sitten hitusen rohkeutta, mutta samaan aikaan tuntuu tyhmälle, että miehistä puhuminen on rohkeaa ja sitä joutuu erikseen selittelemään.

Anyway, aihe on tärkeä, koskettava ja ennen kaikkea ajankohtainen, sillä mieleeni herää heti kysymys: Mites me nuoret miehet? Mitä meille kuuluu? Viime aikoina olemme näyttäytyneet yhteiskunnallisessa keskustelussa lähinnä negatiivisessa valossa ja ongelmakeskeisenä. #MeToo, syrjäytyminen, lapsettomuus, väkivaltaisuus, patriarkkaisuus. Kaikki erittäin tärkeitä aiheita, enkä halua lainkaan vesittää noita keskusteluja. Päinvastoin, haluan tuoda näiden tärkeiden aiheiden rinnalle myöskin erilaisen tulokulman, jota nimenomaan Hyvä mies -dokkari edustaa.

Tilastojen valossa näissä edellä mainituissa aihealueissa me miehet näyttäydymme seuraavanlaisesti:

• Syrjäytyneitä nuoria on 15–29-vuotiaiden ikäluokasta noin 5%, joista kaksi kolmasosaa on miehiä (Lähde THL)
• 18–24-vuotiaiden miesten ikäryhmästä työtä vailla on 11 600 (Lähde Tilastokeskus)
• Teini-iässä huostaan otetuista pojista työttömänä tai eläkkeellä on joka neljäs (Lähde THL)
• Työttömien sinkkumiesten määrä on noin 24% kaikista työttömistä (Lähde Tilastokeskus)
• Kaikkiaan joka viides mies on vielä 30-vuotiaana vailla peruskoulun jälkeistä tutkintoa (Lähde THL)
• Toimeentulotukea saa useampi yksinasuva mies kuin nainen (Lähde THL)
• Noin joka kolmas nainen on kertonut kokeneensa väkivaltaa parisuhteessa (Lähde: Ensi- ja turvakotien liitto)
• 24–44-vuotiasista miehistä 70% on kokenut väkivaltaa tai uhkailua 15 vuotta täytettyään (Lähde Tuhansien iskujen maa – Miesten kokema väkivalta Suomessa, Markku Heiskanen & Elina Ruuskanen)
• Reilusti yli puolet (61 %) henkirikoksista on miesten keskinäistä väkivaltaa (Lähde THL)
• Joka kolmas nainen ja joka kuudes mies oli kokenut seksuaalista häirintää (2012) (Lähde Wikipedia)
• Suomessa oli vuonna 2015 yhteensä 159 532 yksinasuvaa 16-35-vuotiasta miestä (Lähde Tilastokeskus)
• Joka kolmas miehistä on lapsettomia (2012), vain noin 3-6% lapsettomista haluaa jäädä ilman lapsia (Lähde Yle) 

Tässä vain muutama nosto niistä tilastoista, joita on voinut bongailla uutisista viime aikoina. On kuitenkin asia, joka ei tilastoissa näy, eikä media ole sitä nostanut kovinkaan hanakasti esiin. Asia, jonka Hyvä mies -dokkari tuo erinomaisesti silmillemme. Nimittäin yhden tabuistamme, miesten tunteet.

Joten, olisiko teillä hetki aikaa puhua nuorista miehistä ja tunteistamme

Miesten tunteista puhuminen on haastavaa tai näin ainakin itse koen sen olevan. Jo pelkkä ajatus miesten tunteiden puhumisesta tuo palan kurkkuuni. Ajatus omien tunteiden puhumisesta on pelottavaa. Uskon sen tuntuvan sukupuolesta riippumatta monelle meistä samalle. Eroavaisuutena vain vallitseva normi: naiset ovat herkkiä ja tunteikkaita, miehet juroja ja vahvoja.

Mitä puhuttavaa miesten tunteista muka olisi? Perinteiseen miehisyyteen kun ei kuulu hauraus, pehmeys ja haavoittuvaisuus, vaan kovuus, puhumattomuus ja yksin pärjääminen. Nämä kuvastavat paremminkin suomalaista miestä. Tämä on suurilta osin perintö sota-ajoilta, mitä olemme kantaneet mukanamme yli sukupolvien, isältä pojalle. Olisiko vihdoinkin aika luopua tästä taakasta ja avata uusia turvallisia tiloja miesten tunteille?

Jos mietin omaa suhdettani elämäni tärkeimpään mieheen, isääni, näen paljon hänessä tuota perintöä, jonka hän on saanut taas omalta isältään. Suhteeni isääni perustuu pitkälti tekoihin, ei sanoihin. Hän on aina kuljettanut minua pelireissuille, kannustanut ja opettanut lentopallossa. Kuluttanut satoja ja satoja tunteja minuun, jotta olen pääsyt pelaamaan minulle tärkeää lajia. Hän on myös opettanut verkkojen vesille laittamisen, halkojen hakkaamisen ja lampun vaihtamisen. Kalan perkaamisen, työn tekemisen mentaliteetin sekä monen monta muuta tärkeää arkista taitoa. Teot ovat olleet hänen tapansa osoittaa välittäminen.

Katsoessani isääni, huomaan meissä paljon yhtäläisyyksiä. Ja en suinkaan tarkoita meidän melkein identtistä ulkonäköjämme, vaan sen tietynlaisen rauhallisuuden, pehmeyden ja avoimuuden, jonka olen tiedostamatta oppinut häneltä. Avoimuuden sille, että kaikki otetaan mukaan, ketään ei jätetä ulkopuolelle. Rauhallisuuden tilanteessa kuin tilanteessa. Ja pehmeyden, joka viestii helposti lähestyttävyyttä. Ei hän koskaan ole näistä arvoista ääneen minulle puhunut, olen vain imenyt ne häneltä. Emme ole myöskään näistä koskaan puhuneet. ”Eihän suomalainen mies puhu eikä pussaa” on yleinen mantra, jonka taakse on joko pystytty piiloutumaan tai sinne on työnnetty. 

Väitän, että monet isäsuhteet ovat pitkälti sanattomia. Ne pohjautuvat enempi tekoihin, jolloin miesten maailma näyttäytyy niiden kautta eikä sanojen. Tuntuu kuin tunteet tulisi pitää sisällään ja tarpeen tullen, ne voi käydä purkamassa saunan takana halkoja hakatessa. Kuulostaako tutulle? En suinkaan osoita syyttävällä sormella omaa enkä naapurin isääni. Kyse on rakenteista: sanoissa ja sanonnoissa, normeissa, ajatusmaailmassa, perhepolitiikassa, häpeän tunteesta ja perinnöstä. Asioista, jotka ovat ajan saatossa muovautuneet osaksi käyttäytymistämme ja ajattelumallejamme.

Miesten tunteista puhumiselle aika harvoin annetaan tilaa ja jos annetaan, käännetään se enempi vitsin puolelle. Vaikenemisen kulttuuri on vahva. On jokseenkin häpeällistä puhua vaikeista tunteista ääneen. “Kaikki pitää kestää ja turhista ei valiteta.“ Miltä maailma näyttäisikään jos pojat eivät olisikaan poikia, ja asioita ei tarvitsisi kestää kuin mies. Tai mies voisi olla hiiri ja samaan aika vahva ja tunteikas ystävä, puoliso, työkaveri tai isä. Näyttäisikö tilastot enää samoilta? Tietty asiat ovat monimutkaisia ja miesten tunteista puhuminen ei kaikkea ratkaise. Mutta se on varmasti osa syy tilastoihin ja siihen, että me miehet olemme Sisäministeriön mukaan yksi Suomen sisäisistä turvallisuusuhista.

Jokainen meistä voi vaikuttaa siihen, kuinka miesten tunteista voidaan jatkossa puhua ja kuinka puhumme miehistä. #Hyvämies -kampanja on pilkahdus tulevaisuudesta, jossa miehillä on tunteet, jotka saavat kuulua ja tulla nähdyksi päivänvalossa, ei pelkästään valomerkin jälkeen. Kampanjassa on selkeä ydinviesti ja kehotus: Kerro se hänelle!  

Olet tärkeä. Kiitos, että olet siinä, isä.

 

Mikä tekee miehestä miehen?

90-luvun lama-aikana en laittanut pahakseni käyttää siskoni vanhoja sukkahousuja ja sukulaistytöltämme saatua ponipaitaa. Vaaleanpunaiset henkselit olivat kiva lisä pukeutumiseen, vaihtoehtoja vaatekaapissani ei nimittäin paljoa ollut. Joulupukilta toivoin kävelevää koiraa ja uusia huonekaluja nukkekotiin. Barbien kanssa opettelin hiustenlaittoa ja vaatteiden mallaamista. 7-vuotiaana huoneeni seinältä löytyi Nylon Beatin juliste sekä pöydältäni Spice Girlsien kuvakansio. Koulussa vaihtelin tarroja ja
opettelin ompelukoneen käyttöä. Käteni olivat langan laihat, eleeni naiselliset ja ääneni kimeä kuin mikäkin sekä huuleni normaalia punaisemmat, kuin olisi huulipunaa ollut.  

Jossain vaiheessa ala-astetta huomasin tekeväni asioita, joita ei perinteisesti mielletty sukupuoleeni. En aikaisemmin ollut kyseenalaistanut, että vaaleanpunainen ponipaita tai sukkahousut olisivat jotenkin epätavallinen juttu pojalla. Ei kotona kukaan kieltänyt minua toivomasta pukilta barbeja. Oli ihan ok juttu laittaa äidin korkokengät jalkaan
ja leikkiä kotia.

Vasta peruskoulussa huomasin, että muilla pojilla oli jalkapallopaidat päällä ja kotoa löytyi uusimpia Lego-viritelmiä. Jossain vaiheessa ala-astetta luovuin barbeista ja kävelevästä koirasta. En kokenut niitä enää omakseni. Tilalle tuli kauko-ohjattavia autoja ja karttakirjoja. Henkselit jätin kotiin ja päälleni puin Jari Litmasen pelipaidan. Olin yksi
pojista.   

Pelasin nuorena jalkapalloa sekä lentopalloa. En koskaan päässyt täysin sisään pallien paukuttelemiseen pelireissuilla, enkä autojen rassaamiseen ja niistä puhumiseen. Raudan nostaminen muokatakseen kehoaan, ei tuntunut asialle, johon olisin pystynyt sanomaan juurikaan mitään. Huomasin nopeasti löytäväni itseni tyttöjen keskeltä koulun
välitunneilla.

Lukiossa valitsin kemian ja fysiikan sijaan psykologian. Ainoana poikana tietenkin. Asia ei koskaan häirinnyt minua. Toki ulkopuolisuus oli aina läsnä. Ei se, etteikö minulla olisi ollut ystäviä rättikässän tai psykologian kursseilla, vaan se, että tiesin olevani ainoa poika tunneilla.   

Työskentelin lukioaikoina kaupan kassalla. Ainoan pojan tarinaa jatkaen. Asiakkailla oli vaikeaa aluksi, kun eivät tienneet pitikö minua kutsua kassatädiksi vai -sedäksi. Tilanteista päästiin yli, kun kehotin sanomaan Joonakseksi.  

Armeijaan menemiseni tuntui olevan monelle muulle suurempi yllätys kuin se oli itselleni. Vielä yllättävämpää oli se, että alokas Pesonen oli komppaniansa toiseksi nohevin sotilas. Aseiden, metsässä ryömimisen ja kovuuden yhdistäminen minuun, ei ollut itsestään selvää. Olihan minut nähty yhtenä tytöistä koko nuoruuteni.

Ole aina ainutlaatuinen itsesi, älä koskaan ole muuta kuin
sinä.

Tänä päivänä miehisyyteni ei ole riippuvainen for men-rasvapurkeista, eikä miehisyyden mittarina toimi Toyotan sylinterit. En halua jättää asioita tekemättä sen takia, että ne olisivat sukupuolittuneita. Kasvohoito kuuluu minulle yhtä lailla kuin siskollenikin. Tiedän, ettei vaatteilla ole sukupuolta. En pelkää näyttää tunteitani tai peittele kyyneleitäni. Ääneni ei vieläkään ole mörein ja eleeni ovat mitä ovat. Ne ovat osa minua. Joogatunnilla viereltäni löytyy jo muutama muukin mies. Spice Girlsien paluuta en odota (kylläkin nyt kun kuulin heidän paluusta, keikalle on päästä!), mutta Mamma Mia 2 sitäkin enemmän.

Miehisyys näyttäytyy minulle rohkeutena ja vahvuutena. Rohkeutta on kantaa itsensä juuri sellaisena kuin on, peittämättä tunteita tai tekoja. Uskallusta nähdä opittujen mallien ulkopuolelle. Kasvaa ja tulla sellaiseksi versioksi miehestä, jonka kokee omakseen, satuttamatta muita. Vahvuutta taas on pitää kiinni niistä asioista, jotka tuottavat onnen ja ilon hetkiä. Nähdä maailma paikkana, jossa avoimuus erilaisuutta kohtaan on normi. Asioiden ei tule olla lukkoon lyötyjä, vaan ihmisten keskeneräisyydelle riittää ymmärrystä. Ymmärrystä, että itsensä löytäminen on alkuun hapuilua. Varsinkin, jos muotin rajat tulevat vastaan ja joutuu rakentamaan itse itselleen sopivan muotin kokonaan.

Miehisyyttä ei voi eikä tarvitse mitata. Se ei ole mikään itseisarvo, jota tulee tavoitella tunteakseen itsensä eheäksi, osaksi yhteiskuntaa tai kaveriporukkaa. Miehisyyttä ei myöskään tarvitse todistella. Muotin reunoja tulee kyseenalaistaa ja tehdä niistä oman näköisensä.  

En koe, että minun tulee olla mies. Koen pikemminkin, että minun tulee olla isä tai puoliso. Vanhempi, ystävä tai veli. Olen ylpeä, että olen saanut kasvaa minuksi ilman, että minua olisi ohjattu mihinkään olemassa olevaan muottiin. Olen onnellinen, että minua on kannustettu olemaan sitä, mikä tuntuu hyvältä, eikä sitä, mikä näyttää ”oikealta”.

Kuvat : Joanna Suomalainen  / Joanna Suomalainen Photography