Räntäinen rakkauspäiväkirja – Yhdessä elo

Rakas päivis aka. Päivi Räsänen aka. päiväkirja.

Kun aloimme Yaelin kanssa tapailemaan, vietimme melkein pari kuukautta tiivistä yhdessä eloa. Tosin hänellä oli aina muutamaksi yöksi kerrallaan puhtaat alusvaatteet mukanaan. Hammasharjan taisimme hankkia hänelle myös minun luokseni. Tämän jälkeen pisimmät yhteiset hetket ovat olleet muutamia viikkoja pitkiä, vuoroin Hollannissa ja Suomessa. 1,5 kuukautta taitaa olla pisin aikajakso yhteiseloa.

Tampereen koti on ensimmäinen yhteinen kotimme, jota olemme molemmat olleet muodostamassa ja rakentamassa. Toki täytyy sanoa, että Tampereella näkyy enemmän minun tyylini ja huonekaluni. Osittain siksi, että suurin osa tavaroista on suoraan Vallilan kodista. Suurimmaksi osaksi kuitenkin itsepäisyyteni sisustaa kotiamme. Tyyliasioissa on vaikea tehdä kompromisseja. Ainakaan nopeita sellaisia. ”Ice cold Fin” tuntuu lämpenevän hitaasti eriäville sisustusehdotuksille.

Tällaiset pidemmät yhdessä olemisen ajat muovaavat suhdetta aivan eri tavalla. Normaalisti, kun olemme toistemme luona viikon tai kaksi, suurin osa ajasta menee uudelleennäkemisen iloon ja ikävän paikkaamiseen. Jokainen päivä on kuin lahja, sillä tieto erossa olemisesta taas pidemmän ajanjakson on takaraivossa. Sitä ei halua ”tuhlata” yhtäkään sekuntia turhuuksiin. Tämä on vähän naiivia sanoa ääneen, mutta jokaisen päivän tulisi muutenkin olla lahja, vaikka asuisimme vuoden jokaisen päivän saman katon alla. Arki voi tehdä suhteesta helposti itsestäänselvyyden.

Arki on ihana asia. Se, kun voi herätä vierekkäin. Aloittaa työnteon toisen vielä nukkuessa samassa tilassa. Syödä aamupalaa yhdessä sanomatta sanaakaan toisillemme. Vaihdella katseita kahvikuppien takaa. Käydä ruokakaupassa kaksistaan. Pussailla lounaan yhteydessä. Sytyttää pimeiden syysiltojen tullessa kynttilät ja päättää päivä elokuvan katseluun. Sammuttaa valot ja kuiskata toisen korvaan ”love you, sleep well”.

Nykyiseen arkeen liittyy paljon sanatonta yhdessäoloa, jota etäsuhteessa on taas vaikea ylläpitää. Etäsuhteessa arki on toisenlaista. Se pitää sanoittaa jatkuvasti ääneen. Toisen ollessa mielessä, on se viestittävä puhelimen välityksellä. Normaalisti katseiden vaihtaminen kesken päivän voi hoitaa tämän. Pieni hymy tai silmänisku. Toki ajatuksien sanoittaminen ääneen ei jätä arvailun varaa. Mitäköhän hän tarkoitti katsellaan tänään?

päiväkirja, pesojoonas, yagila, etäsuhde

Yhdessä elämiseen liittyy paljon uusia asioita minulle. Tilan jakamista. Toisen kanssa olemista. Onneksemme olemme enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Arvostamme omaa tilaa ja itsekseen olemista. Osaamme olla yksin. Järjestelmällisyys ja puhtaus tuovat molemmille levollisen mielen. Arvostamme kunnioittamista ja näytämme sen myös. Eikä ole kieltäminen ettemmekö molemmat rakasta huomion saamista. Molemmat omalla tavallaan.

Huomion kanssa onkin ollut opettelemista. Nyt kun kerran olemme samassa tilassa, miksi emme anna huomiota toisillemme jatkuvasti. Tai aina kun toinen sitä haluaa ja kaipaa. Asiaa on ehkä helpompi lähestyä etäsuhteen kautta. Huomion saamiseen vaaditaan usein puhelin. Kumpikin meistä päättää, milloin vastaa puhelimeen tai milloin katsoo whatsappia. On miljoona mahdollista syytä, miksi toinen ei vastaa puhelimeen heti. Saman katon alla unohtuu helposti nämä miljoona syytä ja sitä tulee kärsimättömäksi. Mikä voi olla tärkeämpää kuin minä ja meidän suhde? 

Ei kovinkaan moni asia.

Ja juuri siksi emme voikaan vaatia jatkuvaa huomiota toisiltamme ollessamme yhdessä. Enhän vaadi sitä etäsuhteessakaan. Päivärytmien, halujen ja jaksamisten yhteensovittaminen on omanlaisensa palapeli myös näin yhdessä asuttaessa. Onkin ollut haastavaa sisäistää, että vaikka olemme jatkuvasti yhdessä, ei se tarkoita jatkuvaa huomiota, vaan tasapainoilua oman tilan ja yhdessä olemisen kanssa. Tämä tekeekin arjesta uudenlaista ja kiehtovaa. Se tuo esiin meistä uusia piirteitä. Se pakottaa miettimään suhteen ylläpitoa ja vaalimista aivan eri tavalla. Ennen kaikkea se on mahdollisuus puhumiselle ja läsnäololle. Eleiden tulkinnalle.

On ollut helpottavaa huomata, kuinka sujuvaa yhdessä asuminen on ollut näin pitkän ajanjakson ajan. Ainakin minusta ja uskon myös hänestäkin. Vaikka olen omasta mielestäni helppo ihminen työpaikoilla ja ystäväporukoissa, en aina ole sitä kotona. Koti on minulle paikka, missä olen saanut ajatella itsekkäästi. Sulkea oven ja muun maailman pois. Olla minä. Ja sitä haluan sen myös olevan nytkin, kun asumme yhdessä. Toki tämän rinnalle on otettava toinen ulottuvuus. Hän ja me. Sen takia sanonkin, että olen yllättynyt, kuinka hyvin olemme sulautuneet yhteen uudessa kodissa. Tiedostan omat heikkouteni ja kehistyskohteeni yhdessä asumisessa. Työstän niitä ja kiitän jokaisen päivän jälkeen toista, kun hän on jaksanut ymmärtää.

Kiitos.

Kohta arki taas muuttuu. Muutoksesta huolimatta, yhdessä asumisen harjoittelu jatkuu. Jännittävää! 

Ps. Lisää päiväkirjamerkintöjä löydät täältä.


Mitkä asiat toisessa ärsyttävät? – Räntäinen rakkauspäiväkirja

Rakas päiväkirja, nääs!

Tiedän, tuon tamperelaisen sanan ääneen sanominen ärsyttää. Niin ärsyttää myös moni muukin asia: ihmiset, jotka eivät osaa liikennesääntöjä sekä ne tyypit, jotka laittavat roskia täpötäyteen roskikseen. Tummuneet avokadot, oma tyhmyys sekä pätkivä internet ottavat myös ohimoon.

Parisuhteissa on myös omat kipukohtansa. Sitä täydellistä rakastajaa ja rakkauden kohdetta tuskin koskaan löytyy, eikä pidäkään löytyä. Täydellisyys kun ei ole kaunista eikä tavoiteltavaa. Ihmissuhteiden ydin on juurikin toisen hyväksymisessä ja näkemisessä juuri sellaisena kuin toinen on. 

Pirun haastavaahan se välillä on.

Varsinkin alkuhuuman jälkeen, kun parisuhde alkaa arkipäiväistymään ja vaaleanpunaisuuden rinnalle ilmestyy muitakin värejä. Muistan vieläkin sen ensimmäisen kerran, kun ujosti kerroimme toisillemme asioista ja tavoista, jotka toisessa ärsyttivät. 

En kai vaan satuta toista sanomalla näitä asioita ääneen, oli päällimmäisenä mielessä.

Mitkä asiat toisessa ärsyttävät, pesojoonas?

Toisen ”vikojen” kanssa eläminen on välillä turhauttavaa. Se, että jättää kerta toisensa jälkeen laittamatta ruokapöydän tuolin pöydän alle pois jaloista, vaikka sitä on pyydetty useaan otteeseen. Turhauttavaa! Tai kun yrität saada toiselta selkeän ”kyllä” tai ”ei” vastauksen, niin suusta tulee pelkkää muminaa.

Miten voi olla niin vaikeaa sanoa kyllä tai ei, kun sitä kysytään?!

Sitten on ne kerrat, kun kysytään, onko vielä pitkä matka ja vastaukseksi tulee ”aivan kulman takana”. Vielä 15 minuutin kävelynkin jälkeen päämäärä on ”kulman takana”. Ja mitä tulee elokuvien valitsemiseen Netflixistä, niin ei edes mennä siihen.

Kuinka paljon toista voi sitten muuttaa? Varsinkin omia mieltymyksiä tyydyttämään, oman näköiseksi. Minun näköiseksi.

Mitkä asiat toisessa ärsyttävät, pesojoonas?

Parisuhde on pitkälti yhdessä yhdeksi kasvamista. Yhteisen elämän elämistä ja rakentamista. Yhteisiä unelmia ja suunnitelmia. Yhteisen arvopohjan luomista. Toisen näkemistä ja itsensä esiintuomista. Luottamista, että kaikki säilyy, vaikka kaikki muuttuu jatkuvasti. 

Tämän ohella parisuhde on myös kasvamista yksin ja erikseen omaksi itsekseen. Yksilöinä. Itsensä erottamista meistä. Mitä minä olen, voi olla jotain muuta, mitä me olemme. Ja siinä pielee parisuhteen hienous.

Toisen hyväksymisessä juuri sellaisenaan.

Keskeneräisenä ja kaikkine puutteineen.

Tämän ymmärtäminen avaa loputtoman kasvun potentiaalin. Kasvun ihmisenä ja puolisona. Ystävänä, vanhempana, opettajana…

Kuinka paljon voikaan oppia toiselta ja toisesta, ja kuinka paljon toisen kautta voikaan nähdä itseään? Vasta viime päivinä olen ymmärtänyt, miten paljon kasvupotentiaalia näen itsessäni parisuhteen toisena osapuolena. Toisen ärsyttävät tavat yleensä kertovat minusta enempi kuin toisesta. Miksi ärsyynnyn jostain mitä toinen tekee? Mistä ärsytys kumpuaa? Usein varmasti siitä, että asioita voi tehdä ja ajatella monella eri tapaa.

Kasvupotentiaalin ymmärtäminen on ollut tärkeää itselleni. Se, että vaikka tänään tökkii jokin asia toisessa, ei se tarkoita, että se tökkisi aina. Se, etten ymmärrä itsessäni tai toisessa jotain, voi olla ohimenevä asia. Mikään ei tietenkään muutu itsestään. Ei edes hiljainen hyväksyminen, että asiat nyt vain ovat näin, tapahdu itsestään, vaan kaikki tämä vaatii tietoisuutta, läsnöoloa ja tahtoa. Päätöstä. Läsnäolo ja tahtotila saattavat usein olla kondikessa itselläni, mutta tietoisuus puuttuu. Siis se, että olen tilanteen tasalla ja valppaana. Liian helposti tulee oltua silmälaput päässä parisuhteessa ja ihmissuhteissa. Uomautua.

Välillä sitä ei edes huomaa, kuinka uomautunut sitä onkaan omassa elämässään ja arjessaan. 

Asiat nyt vain ovat näin.

Asiat eivät ole nyt vain näin. Ne ovat paljon muutakin.

Toisen hyväksymisessä on myös se toinen puoli. Asioiden muuttaminen toisen mieliksi. Omien tapojen muuttamisesta tai luopumisesta toisen takia tai hyväksi. Osaksi meitä.

Sitä saattaa jopa tehdä omien arvojen vastaisia asioita huomaamattaan. Koska aina on tehnyt. Tai ei kuule mitä palautetta toinen kertoo kerta toisensa jälkeen. Kuulee muttei kuuntele. Kuuntelee muttei vastaanota. Vastaanottaa, mutta haluaa olla oma itsekäs itsensä. Jästi!

Tai vastaanottaa, mutta omaa puutteelliset taidot vielä toimia ja muuttaa käytöstään. Kurkata uoman reunalta maailmaa. Sehän se vasta hurjaa olisikin. Onko ruoho vihreämpää uoman toisella puolen?

Onkin aikamoista tasapainoilua yhdessä kasvamisen, omana itsenä olemisen ja toisen hyväksymisen kanssa. Mistä asioista olen valmis luopumaan toisen hyväksi ja mistä pitämään kiinni. Mitkä asiat ovat merkitseviä ja mitkä eivät? Ehkä tuolien laitttaminen pöydän alle on sellainen asia, jossa minulla on vielä paljon petrattavaa.

Lue myös edellinen päiväkirjamerkintä, Raitoja rakkaudessa.

Paita Marimekon kesämallistosta (saatu).


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Raitoja rakkaudessa

Rakas päiväkirja, tänä kesänä ei ole rusketusraitoja, joita esitellä. Raitoja rakkaudessa kylläkin!

Rakkaus.

Rakastan Marimekon tasaraitaa. Raita kuvaa tasa-arvoa. Jokainen raita on saman paksuinen, saman suuntainen. Yhtä tärkeä ja arvokas. Raita toisensa jälkeen voi luottaa, että kuvio toistuu ja toistuu. Musta ja valkoinen. Keltainen ja oranssi. Värit vaihtuvat tasaisesti.

Välillä sitä toivoisi, että oma elämäkin olisi tasaista, etenkin rakkaus. Ja en tarkoita käden lämpöistä, mikä sekin on välillä enemmän kuin fine! Mutta tasaisempaa, ilman sen suurempia vaihteluja. Elämän huippuhetkiin kun on helppo koukuttua. Hurmos vie mukanaan ja aina vain lisää ja lisää. Enemmän ja isommin. Voimakkaammin ja herkemmin. Mutta tasaisuudessa ja arkisuudessa on kaiken ydin.

rakkaus, pesojoonas, marimekko

Elämä olisi varmastikin tasaisempaa, jos korona sen sallisi. Jatkuvat ulkopuolelta tulevat rajoitteet ja muutokset ovat paskaa. Jos olisin päiväkodissa, menisin päivästä toiseen kiukuttelemaan nurkkaan.  Hakkaisin nyrkeillä lattiaan ja huutaisin ”epäreilua!”. Toki lopettaisin tovin kuluttua, kun tajuaisin ettei ketään kiinnosta ja leikit menisivät ohi. 

Taidan silti mennä nurkkaan huutamaan.

Parisuhteessa, niin kuin elämässä ylipäätään, on tärkeää yhteisen tulevaisuuden maalaaminen. Haaveilu. Asioiden miettimistä pitkällä aikavälillä. Ihan kuin maailma olisi saanut tarpeekseen tästä instant-kulttuurista ja swippailusta ja ryhtynyt myös 15 sekunnin stooreihin. Ihan vaan vittuillaakseen. Because I can! Yhtenä päivänä avataan rajat, toisena suljetaan. 14 vuorokauden omaehtoiseen karanteeniin ei tarvitse jäädä, paitsi nyt tarvitsee.

Nyt saa. Ei saakkaan.

Saa. Ei saa.

Tiedän Sanna, kaikki tämä on meidän yhteisen hyvän puolesta.

Mutta.

On minullakin tunteeni.

Tuntuu välillä epäreilulle, kuinka yksi vuosi voi riepotella miten haluaa. Olisi edes hetki tasaista. Sitä me kaikki varmastikin toivomme. Sinä, minä ja Sanna.

Mutta. Perkeelen mutta ja minä minä minä.

On tässä jotain hyvääkin!

Toisen kannattelu jos jokin on tullut tämän vuoden aikana tutuksi. Kaikki tämä shaiba koskettaa niin eri tavoin meitä. Tämä on haastanut aivan uudella tapaa asettumaan toisen asemaan, vierelle. Kylki kyljen. 

Vahvana vierekkäin. Yhtenä.

rakkaus,

Toisen tunteiden kannattelu jos jokin tullut tutuksi. Ja toisen tunteisiin tutustuminen. Niiden ymmärtäminen, muotoilu ja hyväksyminen. Sellaisiin tunteisiin, jotka vallitseva eriskummallinen tila on tuonut esiin meissä. 

Niin paljon kuin haluaisin rakentavasti ehdottaa aina erilaisia vaihtoehtoja ratkaisuiksi, on opittava myös ymmärtämään, että vastapuoli ei aina kaipaa sitä. Siis ratkaisuja. Itse asiassa, harvoin niitä edes halutaan. Niitä kyllä pyydetään, kun aika on oikea.

Myötäeläminen on niin kaunista. Haurasta ja hentoa. Samaan aikaan se vaatii isoja lihaksia ja suurta syliä. Kestävyyttä. Sisua.

Tuntuu mielikuvituksettomalle sanoa tämä ääneen, mutta en olisi uskonut, että toisten ihmisten näkeminen voidaan nähdä vaarallisena. Tätä ei tietysti tule ajateltua päivittäin eikä tarvitsekaan. Covid-vitun-19 kun voi olla oireeton ja toisille tappava. Eihän tämä Alepan kassalla pleksilasin edessä käy mielessä, sillä vaara harvoin piilee kodin lähettyvillä, vaan se tulee usein ulkoapäin. Ulkomailta.

Toisen näkemiseen ja sen tuomiin järjestelyihin liittyy paljon absurdeja asioita. Siis sitä, että entä jos kannan viruksen mukanani. Entä jos tartutan sen johonkin lähimmäiseen. Milloin parisuhteissa tai ihmissuihteissa ylipäätään on täytynyt miettiä tällaisia asioita? Entä jos vahingoitan toista vain halaamalla häntä.

Eihän nämä ajatukset ole onneksi mielen päällä jatkuvasti. Toisinaan ne vaan pomppaa mielen päälle. Muutaman hypyn jälkeen pomppivat tiehensä ja mielessä on kaikki ne vaaleanpunaisen hattaran väriset ajatukset. Raitapaidan paksuimmat kohdat.

rakkaus, pesojoonas, marimekko

Kohta ollaan taas vierekkäin.

Kohta!

Ps. Rakkaudenjanoiset sankarit, tästä pääset lukemaan lisää päiväkirjamerkintöjä!

Rakkaus <3


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Mistä tietää, että toinen rakastaa sinua?

Rakas päivis, goedemorgen ja vohvelikeksit!

Sitä aina välillä miettii, miten sitä omaa rakkautta voisi toiselle osoittaa. Muuta kuin sanoin, läsnäololla ja kosketuksella. Siis niillä kuuluisilla teoilla, joista paljon puhutaan. Niillä pienillä arkisilla asioilla: vessapeilikirjoituksilla, sukkapyykillä, mansikkajäätelöllä ja tatuoimalla toisen nimi pakaraan. Mitä kaikkea näitä nyt löytyykään.

Itsellä on paikoitellen sellainen laiska ajattelutapa, että kyllä ne rakkaudenosoitukset tulevat arjessa kuin itsestään.

Simsala pim ja heiluttaa vain taikasauvaa.

Taikasauvaa heiluttamalla varmasti osa arjen rakkaudenosoituksista ilmaantuu, mutta sen verran suomalainen yhteiskunta on osoittanut, ettei mikään tule ilmaiseksi. Rakkaus vaatii työtä, etenkin huomioon ottaminen. Olisi niin paljon iisimpää tehdä niitä asioita toiselle, mistä itsekin tykkää. Jatkaa omien tapojen vaalimista ja toivoa, että toinen oppii rakastamaan pähkinäallergiasta huolimatta hasselpähkinäjäätelöstä.

Mistä tietää että toinen rakastaa minua, pesojoonas, yagila

En epäile lainkaa, etteikö hän rakastaisi minua.

Tiedätkö miksi?

Noh, minäpä kerron. Tämä on sitten tosi ällöromanttinen tarina, joten sokeria satelee.

Menimme eilen rannalle nauttimaan kesäsäästä. Den Helderistä löytyy upea usean kilometrin mittainen hiekkaranta. Dyynien reunustamaa rantaviivaa jatkuu silmiin kantamattomiin. Ranta on myös monin paikoin koskematon. Muutama ravintola ja saniteettitilat löytyvät, muttei onneksi Bulgarian Sunny Beachin kaltaista aurinkotuolihelvettiä kaupustelijoineen.

Viisi vuotta sitten en olisi miettinyt hetkeäkään varjoisan paikan etsimistä. Olisin käärinyt uimashortit rullalle pakaroiden väliin ja nauttinut ihon kärtsäämisestä. Toista se on tänä päivänä, kun tietämys on lisääntynyt ja taistelu ikääntymisen tuomia reaaliteettejä vastaan on alkanut. Sanoin Yaelille, että valitettavasti pohjoisen valkoinen ihoni ei kestä tätä paahdetta, joten joudun etsimään itselleni varjoisan paikan. Heti tuon sanottuani, tajusin, että varjon löytäminen on sula mahdottomuus tuolla rannalla. Tilannekuvaa hahmottamaan, kuvitelkaa itsenne pohjanmaalaiselle viljapellolle, josta ei löydy kuin alavaamaata ilman puustoa. Yritäppä siinä sitten löytää varjoa itsellesi.

Mistä tietää että toinen rakastaa minua, pesojoonas, yagila

Tässä vaiheessa taivaalta tippuivat jumalat Eros, Amor ja Yagila. Kreikan, Rooman ja Den Helderin suuruudet. Voitko kuvitella, kaikki kolme samassa lähetyksessä. Hetken kuvittelin katsovani Ps. I Love You ja Cast Away elokuvien sekoitusta, kun Yael alkoi rakentamaan majaa meille oksista, narun pätkistä, kaisloista ja rantapyyhkeestä. Itsehän olin kuin mikäkin pulassa oleva Disneyn prinssi, odottamassa valkoisella ratsulla saapuvaa prinsessaa.

Reilun tunnin ajan hän väkersi majapaikkaa meille. Kaivoi ja kaivoi hiekkaa pois. Kyhäili heinistä jatkoa narun pätkille ja teki reikiä rantapyyhkeeseen. Kaikki tämä, ettei minun tarvitsisi polttaa ihoani. Kaikki tämä, että minä tuntisin oloni turvalliseksi ja mukavaksi. Kaikki tämä, että me voisimme olla yhdessä rannalla. Kaikki tämä, että minä.

Kaikki tämä minua varten.

Jos jokin oli rakkautta, niin joka ikinen kourallinen tuota hiekkaa, jonka hän kaivoi pois majastamme. Tuntuu hurjalle ottaa vastaan kaikki tämä. Miten ylipäätään tällainen määrä rakkautta tulisi ottaa vastaan? Miksi juuri minä saan kokea kaiken tämän? Miksi ei esimerkiksi kaikki ne ystäväni, jotka haikailevat rakkauden perään, voisi saada edes osaa tästä? Miksi en voi vain ottaa kaikkea tätä vastaan, ilman että sotken ystäväni tähän?

NAUTI JOONAS, OTA MALLIA HÄNESTÄ JA RAKASTA.

Mistä tietää että toinen rakastaa minua, pesojoonas, yagila

Hän toden teolla rakastaa minua. Ja minä häntä. Ehkä ensi kerralla onkin minun vuoroni rakentaa meille maja, tosin hiekan sijaan lumesta.

PS. Kesälomareissuista ja majoista Helsingissä, lue myös kesälomavinkit Helsinkiin.


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Pelottaa

Rakas päiväkirja, LOVED-19 on iskenyt.

Oireet: rintakipua, ikävää, kaipuuta, pelkoa ja pinnan pitkittymistä.

Hoito: 160 € lentoliput

Koronatilanne on alkanut hellittämään niin Suomessa kuin Hollannissakin. Etenkin Suomessa, sillä sisarajaa avattiin jonkin verran lisää viime viikolla. Hollannin raja on ollut koko korona-ajan auki meille suomalaisille. Syy, miksi olen jättänyt toistaiseksi menemättä Hollantiin, on ollut osittain pieni pelko, sillä Hollannissa tauti on levinnyt aggressiivisemmin. Mielikuvat ovat samaa luokkaa kuin Uudenmaan rajan ylittäminen reilu kuukausi sitten. En ole halunnut ottaa riskiä vielä matkustamisen kanssa. Ajan kanssa.

On turha kieltää, etteikö korona vaikuttaisi parisuhteisiin. Niin etäsuhteessa oleviin kuin saman katon alla asuviin. Saman katon alla olevat ovat kenties joutuneet aivan uudella tapaa keskustelemaan asioista, joihin ei välttämättä ole ollut aikaa normaalin arjen keskellä tai keskustelut on ohitettu kiireeseen vedoten. Etäsuhteessa olevana tätä jatkuva yhteisen ajan tuomaa haastetta ei ole. Päinvastoin, tyhjästä on vaikea nyhjästä. 

ensisuudelma, pesojoonas

Ajatus toisen näkemisestä pitkän tauon jälkeen on kutkuttava. Siihen liittyy paljon odotuksia ja innostusta. Huumaa ja kiihkoa. Mutta myös pelkoa. Tämän ääneen toteaminen yllätti itsenikin. Miksi minä pelkään? Mitä pelko yrittää kertoa?

Entä jos?

Mielessäni pyörii kymmenniä jollei jopa satoja mahdollisia skenaarioita, entä jos… 

Entä jos hän ei tykkää minusta?

Entä jos välillämme ei ole enää kemiaa?

Entä jos emme näekkään toisiamme enää samanlaisina?

Entä jos…

Miksi ajattelen negaation kautta, vaikka näkemiseen liittyy enemmän rakkautta kuin yhteenkään aikaisempaan rakkaudenosoitukseen, jonka olemme toisillemme tehneet. Näkemiseen liittyy miljoona positiivista asiaa, keskity niihin! Kuten ensikohtaamiseen.

Niin, ensikohtaaminen.

Miettikää, saamme uuden mahdollisuuden ”ensikohtaamiseen”. Tuohon maagiseen hetkeen, kun katseemme kohtaavat. Hänen silmänsä. Syntymämerkkinsä. Kiharat hiukset. Kaikki nuo pienet eleet hänen kasvoillaan. Saan kokea kaiken tuon uudestaan. 

Ah, ensisuudelmaa unohtamatta!

Ottaa valmiiksi jo mahanpohjasta. Kun kaksi kohtaavat. Kaksi niin kaunista.

Totta kai siihen liittyy paljon odotuksia voimakkaista tunteista. Sitä se varmasti tulee tuottamaan. Tunteita. Se tulee antamaan kyyneleitä ja naurua. Herkistyn nyt jo, hymyssä suin. 

Hänen huulensa.

Onhan tämä aivan hullu konsepti kokonaisuudessaan. Viikkojen odottelua, satoja facetime-puheluita, kymmeniä ja kymmeniä viestejä päivittäin. Tätäkö on parisuhde? Kysynpähän vaan! 

Kyllä, se on sitäkin. Tämä on hyvä sisäistää. Parisuhde niin kuin ihmissuhteetkaan eivät ole tähtiin kirjoitettuja. Sitä jotenkin haluaisi hallita elämää. Antaa tapahtumasarjoille nuotteja. Luottaa, että reimarit ovat kohdillaan ja kotisatama tiedossa. Haluaisin niin kitistä ja sanoa, että minä päätän. Minä päätän miten asiat menevät. Mutta ei. On helpompi päästää irti ja hyväksyä.

Hyväksyminen on yksi askel onneen.

Mitään pelättävää ei ole, Joonas.

Etäisyys, joka välillemme on tullut koronan myötä, on sama, mitä se oli ennen pandemiaakin. Tasan 1300 kilometriä. Ei mitään muuta. Älä siis pelkää, että välillenne on tullut jotain muuta. Ei ole.

ensisuudelma, pesojoonas

Arki-ikävöinti saanee kohta jäädä jäähylle ja toivon mukaan pääsen vaihtamaan leiriä. En malta odottaa, että joudumme kasvotusten keskustelemaan päivät pitkät. Katsomaan toisiamme. Kohtaamaan toisemme. Odotan niin kovasti hänen tuloaan Suomeen. Niin kovasti. 

Milloin? Se selviää ajan kanssa.


Parisuhde Q&A – Kumpi meistä?

Järjestettiin Yaelin kanssa vappuna Instagram Livessä parisuhdevisa Tuttu juttu Shown tapaan. Teitä oli sadoittain seuraamassa tuota lähetystä. Kiitos! Aivan huippua oli saada teidät osaksi meidän vappua.

Live-lähetyksessä vastailimme teidän lähettämiin kysymyksiin, jotka alkoivat ”Kumpi teistä” aloituksella. Muutama ”kiusallisen” hiljainen hetki saatiin myös aikaiseksi vastauksien ollessa ristiriidassa, ja tämäkös jaksaa vieläkin naurattaa. Niin kuin varmaan osa teistä huomasikin, aika leppoisalla asenteella suhtaudumme tällaisiin ”parisuhdesopan aineksiin”. Huomasin myös, että näin pelillistämisen kautta, sai helposti avattua tärkeitäkin keskustelunaiheita, joiden käyminen voisi muuten tuntua haastavalle.

Ajattelin täällä blogin puolella jatkaa parisuhdevisailua sekä vastata jo vastattuihin kysymyksiin, jos sinulta meni Instagram Live ohi vappuna. Toki tällä kertaa vastaukset tulevat ainoastaan suustani, mutta sehän ei ainakaan kirjoittajaa haittaa. 

parisuhdevisa, pesojoonas

Kummalla teistä on pidempi pinna?

Sanoisin Yaelilla. Toki olemme molemmat luonteiltamme rauhallisia. Pienen kinan sattuessa, aika maltillisesti käsittelemme asian kuin asian. Toki kielimuuri rauhoittaa jo itsessään mahdollisia konflikteja, kun sanojen muistamiseen ja niiden löytämiseen joutuu käyttämään erikseen aikaa, jolloin usein tulee mietittyä uudemman kerran sanomisia. Suosittelen kokeilemaan, jos parisuhteessa kierrokset lähtevät käsistä, vaihtamaan vieraalle kielelle. Joutuu aivan uudella tapaa miettimään, mitä suustansa päästää.

Kumpi istuu vessa pidempään?

Yael. Ehdottomasti Yael!

Kumpi antaa helpommin periksi?

Ööö olisinpa minä, mutta jälleen kerran Yael. Yritän jatkuvasti oppia Yaelilta, missä vaiheessa olisi hyvä luopua omasta tahdosta ja nähdä asiat toisen silmin. Aika hyvin me molemmat otetaan toisemme huomioon, mutta huomaan, että itselläni on parannettavan varaa.

Kumpi teistä on valmis muuttamaan toisen kotimaahan?

Aihe, josta ollaan paljon keskusteltu ja tullaan keskustelemaan. Tällä hetkellä me ollaan päätetty, että meillä on kaksi kotia: toinen Helsingissä, toinen Hollannissa. Jos toisen tulisi muuttaa, olisi päätös aika vaikea, kun molemmilla on painavat syyt pysyä omassa kotimaassaan. En kuitenkaan usko, että tämä muuttuisi meille haasteeksi missään vaiheessa, jos päätös tulisi tehdä. Keskustelemalla ja kokeilemalla tästäkin päästään yhteisymmärrykseen.

Kumpi teistä pieraisi eli rikkoi ns ”pierujään” ensimmäisenä?

Minä.

Kummalla teistä on enempi rintakarvoja?

Yaelin juuret tulevat Kaakkois-Aasiasta ja aasialaisilla on tunnetusti vähäisempi karvoitus kuin meillä pohjolan jäätiköillä asuvilla viikingeillä. En kylläkään kutsuisi rinnoissani olevia karvoja rintakarvoiksi, mutta ehkä iän myötä tähänkin asiaan tulee muutos.

Kumpi teistä kaipaa enemmän halauksia?

Yael. Hän on jopa jostain keksinyt, että hänellä on iso kasa ”hugging vouchereita”, joita hän voi käyttää milloin haluaa. Tästä on tullut oma juttunsa meidän kesken, jolle naureskellaan. Yael on enempi halailun ystävä, kun taas itse tykkään rapsuttamisesta ja erityisesti saada rapsutusta. Selkään piirtäminen on oma suosikkini! 

Kumpi teistä on se, jota saa aina odottaa?

Molemmat vihataan odottamista. Siis myöhässä olevat ihmiset, älkää olko myöhässä. Toki tämä osuu aina välillä omaan nilkkaan ja kyllä se taitaa olla minä, kumpi saattaa olla joskus myöhässä…

Kumpi teistä tekee enemmän ruokaa?

Yleensä minä tykkään kokkailla enemmän. Toki, kun ollaan Suomessa, keittiö on minun valtakuntaani. Kun ollaan Hollannissa, Yael on usein töissä, joten on luonnollista, että minä kokkaan meille illaksi safkat. Molemmat kyllä tykätään hääriä keittiössä ja molemmilla meillä on omat bravuurimme. Arvaatko mikä on Yaelin suosikki ruoka? 

Kumpi teistä oli enemmän jännittyneempi, kun tapasitte toistenne vanhemmat ensimmäistä kertaa?

Yael! Hahahah tämä naurattaa. Oltiin matkalla meidän mökille pihatalkoisiin, jossa oli koolla puoli sukua. Sitä jännityksen määrää, mitä sai seurata vierestä, kun matkustimme Helsingistä Korpilahdelle. Yael otti myös tavoitteeksi saada appiukolta muutaman sanasen. Isäni, kun tunnetusti ei ole mikään äänekkäin henkilö saatika englannin puhuja, niin tätä tavoitteen toteutumista oli mielenkiintoista seurata. Kaikesta jännityksestä huolimatta kaikki meni enemmän kuin hyvin. Eläväksi letkautukseksi näiltä ensimmäisiltä tapaamisilta jäi Yaelin kiitokset äidilleni. Saimme häneltä autokyydin mökille ja Yael halusi tehdä vaikutuksen kiittämällä häntä suomeksi. ”Kiitos ratsastamisesta” kuului takapenkiltä, kun saavuimme mökille.

Oma ensitapaaminen Yaelin vanhempien kanssa meni hyvin iisisti. Yael taisi tälläkin kertaa jännittää enempi, sillä heidän kulttuurissaan on tietynlaisia rituaaleja tai tapoja, kun perheeseen tuodaan uusi jäsen. Kävimme näitä asioita muutamaan otteeseen läpi ennen hänen vanhemmilleen menoa.

Olipa ihana kysymys! Paljon lämpimiä muistoja ja iso kasa jännitystä.

Kumpi iski kumman?

Hahah tässä ei ole kahta sanaa: Yael! Ensitapaamisesta voit lukea lisää tästä.

Kumpi teistä siivoilee enempi?

Sanoisin, että minä, mutta voin olla täysin väärässä. Molemmat ollaan semisti pakkomielteisiä puhtauden suhteen. Ja hyvä niin, sillä molemmille puhtaus merkitsee samoja asioita. Eipähän tartte olla erikseen aina muistuttamassa tiskien laittamisesta tai lakanoiden vaihtamisesta. 

Kumpi teistä kysyy ensimmäisenä apua tuntemattomalta, jos olette eksyneet?

Yael. Hänellä on muutenkin enempi tapana jutella tuntemattomien kanssa. Rakastan hänessä juurikin tuot avoimuutta ja heittäytymistä. Itsehän tosin en ole koskaan eksyksissä tai en ainakaan tiedä olevani, joten harvoin on tarvetta kysellä reittejä.

parisuhdevisa

Kumpi teistä on enempi flirtimpi?

Mä en edes tiedä, miten flirttaillaan. Tästä olen muutaman kerran myös saanut satikutia, kun olen tietämättäni muka flirttaillut. Joten, Yael!

Kumpi teistä muistaa päivämäärät paremmin?

Asia kuin asia, niin Yael. Hän muistaa uskomattoman määrän isoja ja pieniä asioita meidän matkan varrelta. Päivämäärät, ruoka-annokset, musiikkikappaleet, mitä on milloinkin ollut päällä, mitä missä milloin. Välillä aivan hävettää, kun oma muisti on niin lyhyt (valikoiva) ja en osaa valehdella, että ”juu muistan kyllä”. Jään samantien kiinni. Toki Yaelin tanssitausta varmastikin auttaa tässä, sillä he ovat erikseen opetelleet muistisääntöjä.

Kumpi teistä tykkää enempi makeasta?

Jälleen kerran: Yael. Häneltä on suuri teko, jos hän antaa pienenkin maistiaisen jälkiruoastaan. Mä harvoin otan kahvilassa makeaa kahvin kylkeen. Pieni puraisu makeaa yleensä riittää minulle, joten en raaski ostaa kokonaista kakkupalaa. Ollaan siis harmoonisesti harjoiteltu jälkiruokien (sekä ranskalaisten) jakamista. Ja tämä on siis tosi iso juttu!

Kumpi teistä todennäköisemmin pidätetään?

Taisin Instagram Livessä vastata, että minä. En muista enää miksi. Ehkä Yael on meistä kahdesta vielä enempi äidin poika. En osaisi edes kuvitella, että hänet pidätettäisiin. Mikäköhän voisi olla edes mahdollisin syy tälle?

Parisuhdevisa, flow, pesojoonas

Kumpi teistä yleensä lopettaa puhelun?

En jostain syystä raaski lopettaa puhelua, joten pyydän usein, että Yael voisi hoitaa sen. Nyt kun tämän sanoi ääneen, niin vähän naurattaa. Mutta siinä on läsnä sellainen hylkäämisen tunne. Jotain primitiivistä kai siinä tapahtuu aivoissa. Muodostuu myös mielen päälle sellainen hyvä ja paha -asetelma. Tästäkin aiheesta olemme keskustelleet parisuhteessamme, mikä saattaa hiukan tuntua hassulle, varsinkin jos ei ole kokemusta etäsuhteesta.

Kumpi teistä puhuu paremmin toisen äidinkieltä?

Yael. Hänellä on uskomaton kielipää. Minulla tekee haasteita välillä englanninkin kanssa ja monesti kesken keskustelujen haen sanakirjasta erikseen sanoja/sanontoja, ja sitä kautta yritän jatkuvasti oppia englantia lisää. Hollannin ääntäminen tuottaa paljon haasteita minulle. Voi luoja sitä kurkkuääntämistä! Vaikka suomen kieli on haastava oppia, on sen lausuminen aika yksinkertaista tai näin olen ainakin ymmärtänyt. Molemmilla meistä on haluja oppia toistemme äidinkieltä, lähtötasot vain eroavat toisistaan aika paljon.

Kumpi teistä on aamuvirkku?

Minä! Tulisi melkein olla kolmen tunnin aikaero, jotta heräisimme samoihin aikoihin. Minulla aamun ensimmäiset tunnit ovat yleensä tehokkaimpia, mutta samaan aikaan rauhallisimpia. Tykkään katsoa, kun kaupunki vasta herää päivään ja sen tahdissa käynnistää myös oma päivä. Yaelin työt toki painottuvat usein illoille, joten senkin takia päivärytmimme ovat erilaiset.

Kumpi teistä jättää likaiset sukat lattialle?

Meistä kahdesta todennäköisemmin varmaan minä. Mutta ainoastaan hetkeksi. 

Kumpi teistä on järjen ääni suhteessanne?

Järjen ääni, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Ehkä enempi minä. Yael on enempi spontaanimpi ja hulluttelevampi. En haluaisi sanoa, että se on tämä ikäero, mutta en voisi sanoa, ettenkö olisi ollut huolettomampi nuorempana. Toki molemmilla meillä on visusti jalat maassa ja pohdimme asioita aika harkiten. Mitään ylilyöntejä ei kummallakaan ole tullut seurustelumme aikana. 

Jos mieleesi pompahtaa lisää näitä kysymyksiä, vastailen kommenttien puolella mielellään näihin. Tämän Liven perusteella uskon luvata lisää näitä parisuhdevisailuja. Olihan tämä sen verran hauskaa puuhaa!


Seksittömyys ja kosketuksen kaipuu – Räntäinen rakkauspäiväkirja

Rakas päiväkirja, pitänee taas tänään lähteä nessupakettiostoksille, sillä seksittömyys ja kosketuksen kaipuu ovat läsnä.

On jotenkin julmetun vajavainen olo. Kyykin jälleen kerran yksin yksiössäni kirjoittaessani tätä. Eilen näin ystävääni ja kopautimme kengillä toisiamme halauksen merkiksi. Siinä on minun lähin ihmiskosketukseni toviin. Siis kenkien kopsauttaminen. Ei edes kylmän tuntuinen formaali kättely, jossa saisi edes koskea toista, vaan kahden tekonahkaisen materiaalin yhteen tömäyttäminen.

Kaipaan kosketusta. Kaipaan kun minua kosketetaan. 

Koskettelussa ei ole pelkästään kyse oksitosiinihöyryistä. Se toimii siteenä, luottamuksen ja kiintymyksen ylläpitäjänä. Kosketukseen liittyy paljon nyansseja. Pieniä ja suuria viestejä, joita on joskus vaikea sanoittaa sanoiksi. Tässä kontekstissa, kun melkein kaikki viestiminen tapahtuu sanoin, tuntuu kovin raskaalle vielä alkaa sanoittamaan niitä pieniäkin tuntemuksia kehossa ja mielessä, jotka normaalisti tapahtuisi kosketuksen kautta. Vitutus on helppo sanoittaa ja näyttää elein. Mutta sitten kun tulisi sanoittaa myötäymmärys, pysähtyminen hetkeen, ”kiva kun olet vain siinä” jne…

Kosketus antaa myös turvaa. Tiedän, että hän on tässä ja vierelläni kosketti hän minua tai ei. Järkikin sen sanoo. Mutta vaikka kuinka toistan sitä ääneen itselleni jopa uskonnollisin rituaalein, ei se aina riitä. Kaipaan sitä fyysistä, hyvinkin konkreettista vierellä oloa. Lämpöä, tuoksua ja intiimiyttä.

Vaikka kuinka koskettelen itseäni oksitosiinin kaipuussa, en millään taivu koskemaan nenänpäälläni niskaani. Rutistan itseäni, mutten yletä ottamaan kokonaan itsestäni kiinni. Yritän peilin kautta suudella itseäni otsaan, tuloksetta.

Jotain puuttuu.

seksittömyys, pesojoonas

Sitten on se s-kirjaimella alkava sana, joka saa osan ihmisistä kiemurtelemaan, kun kuulevat puhuttavan siitä.

Seksi. 

Tai tässä tapauksessa seksittömyys.

Koen kaipuuta sitä kohtaan, mutta samalla haluttomuus on läsnä. Olen pohtinut johtuuko tämä ristiriitaisuus siitä, että tällä hetkellä minulla ei ole mahdollisuutta sellaiseen seksiin, jonka perään haikailen. Tämän myötä työnnän haluni syrjääni, tukahdatun osan seksuaalisuudestani ja tyydyn siihen mitä on saatavilla. Toisin sanoen painan play-nappulaa ja tumputan menemään. Niin kuin ennen vanhaan, hyvinä vanhoina poikamiesaikoina. 

Seksi ei merkitse minulle ainoastaan nautinnon lähdettä. Endorfiinikeidasta, jossa tarjoillaan dopamiinishotteja ympäri vuorokauden. Se on yhteisen matkan tekemistä toisiimme ja itseemme. Tutustumista ja oppimista. Kuka minä olen ja mistä minä tykkään? Se on jotain kaunista. Kauneus tulee varmastikin siitä läsnäolosta ja herkkyydestä. Paljaana olemisesta. Omien rajojen löytämisestä häpeän kustannuksella.

Sinä ja minä. Vain me. Tätä kaipaan!

Valehtelen melkein jokaisessa facetime-puhelussa hänelle, kun sanon ”we will see soon!”. Mistä helvetistä minä tiedän, milloin me näemme, kun kukaan muukaan ei sitä tiedä. Yksikään asiantuntija tai keskustelupalstojen epidemiologi ei osaa sanoa, milloin tämä sirkus loppuu. Milloin rajat aukeavat jälleen kerran vapaalle liikkumiselle. 

Milloin?

seksittömyys, pesojoonas

Sanoin ”we will see soon” ensimmäisen kerran jo helmikuun 4. päivä, kun nousin Finnairin koneeseen kohti Bangkokia. Sanoin samaa toissapäivänäkin, kun soittelimme. Pian on toki suhteellinen käsite, mutta jos ei ole edes tietoa aikahaarukasta, on turha sanoa pian. Jatkuva katteettomien lupauksien antaminen alkaa tuntumaan teennäiselle, kun en ole itsekään varma uskonko sanomisiini.

Toivon ylläpitäminen on toki tärkeää. Tiedän sen, ja tämän takia hoen päivästä toiseen ”pian näemme”. Se päivä koittaa, kun näemme taas! Ehkä toivo on yksi niistä asioista, joista on hyvä pitää kiinni, jotta tässä kummallisessa maailmassa jokin asia luo rauhaa.

Se on varmaa, että seuraavan kerran kun näemme kasvotusten, perhoset lentelevät kahta vilkkaammin. Nyt jo tunnen ne vatsan pohjassa. 

Odottakaa vielä hetki, pian pääsette valloillenne.

P.s. IKÄVÄ!


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Ikävä toista

Päiväkirja, oletko koskaan miettinyt, miltä tuntuisi raastaa ihoa juustoraastimella. Sellaisella isolla raastimella, jolla saa pizzan päälle juustoa isoina siivuina. Tai sellaisella pienemmällä, jolla pastat viimeistellään parmesanilla.

Ai saatana! 

Siltä tuntuu toisinaan, kun on ikävä toista.

Ikävä toista.

Olen jokaisella reissulla kuvitellut, että sitten seuraavalla kerralla jaan jonkun toisen kanssa nämä hetket. Jonkun toisen kuin ystävän. Ystävien kanssa on tullut jaettua monetkin kilometrit. Ne ovat ihania muistoja. Haikailen kuitenkin sellaisen perään, jota en ole vielä saanut kokea.

Niin haikailen nytkin.

Oli yhteinen päätös, että lähden yksin reissuun. Ja hyvä sellainen! Toki se tuntuu välillä kipeälle päätökselle, kun mielikuvissani on edelleen jaetut hetket.

Tämänkin venematkan olisin voinut jakaa toisen kanssa. Tässäkin kuvassa voisimme molemmat olla…

Räntäinen rakkauspäiväkirja - Ikävä

Päätös tuntui itsekkäälle ja tuntuu vieläkin. Kylläkin teimme päätöksen yhdessä ja haluamme, ettei parisuhde ole este omille jutuillemme. Päinvastoin. Parisuhteen tulee olla mahdollistava tekijä, kun yhdessä pystymme luomaan tulevaisuuden suunnitelmia ja kannustamaan niiden pariin. 

Mikä etuoikeus onkaan, kun ihmisinä pystymme luomaan odotuksia ja mielikuvia hetkistä, jotka ovat vasta tulossa. Kurottamaan katsettamme yli tämän hetken. Näkemään mielissämme hetkiä, joiden olemassaolosta kukaan ei vielä tiedä, eikä kukaan voi luvatakaan niitä. 

Niin, kukaanhan ei voi luvata, että asiat tapahtuvat niin kuin niiden toivoisi tapahtuvan. Ja se tekee juuri elämästä kiehtovan, elämän.

On ihmeellistä, kuinka ikävä on voimakkaammin läsnä reissun päällä kuin kotona. Vieras ympäristö saa mielen eri lailla ajattelemaan toista. Toki kilometrejä on välillä huomattavasti enemmän myös, mutta tuskin sillä on väliä, onko kilometrejä kuusi- vai seitsemäntuhatta.

Ehkä ikävästä tekee voimakkaamman juurikin se, että olin kuvittanut tähän hetkeen yhden ihmisen sijaan kaksi.

Meidät.

Samalla ikävän tunne on myös ihana. Merkki toisen tärkeydestä ja kaipuusta. Ikävän kautta koen hänen olevan mukana matkassani, jakamassa näitä vastapaahdetun kahvin tuoksuisia aamupaloja. 

Ainakin ajatuksissani. 

Jos jokin on tärkeää, niin juurikin huomisen hahmottaminen. Osittain hämärän peitossa olevan ja toisinaan pelottavalta tuntuvan huomisen. Sen päivän, kun toivon ja unelmien häivähdys valoittaa koittavaa hetkeä. Hetkeä, jonka toivomme elävämme.

Ja mikä parasta, voin jatkaa tulevaisuuden kuvittamista ja nähdä sitten seuraavalla kertaa meidät yhdessä täällä jossakin. Tämä saa tarttumaan hetkeen ja nauttimaan heräilevän kaupungin äänistä. Nuuhkaisemaan maitokahvin aromeja vielä kertaalleen.

ikävä toista, Phuket town

Räntäinen rakkauspäiväkirja – Mitäs me sinkut, ikisinkut ja entiset ikisinkut?

Sinkut, ikisinkut, entiset ikisinkut ja ennen kaikkea päiväkirja, miten meillä menee?

Päädyin muistelemaan taannoin aikoja, jolloin töhertelin merkintöjä sinkkuajoiltani sinulle. Kuuntelit ja otit kaiken vastaan ilman suodatusta kaikkine kirjoitusvirheineen.

Kiitos siitä! Mustetta onneksi riittää kynän päässä, joten ajattelin taas kirjoittaa sinkkuajoista.

Parisuhde.

Kahden tai useamman ihmisen välinen suhde.

Kasvamiseen liittyy usein pientä kipuilua ja hapuilua. Elämä itsessään on jo yksi iso hapuilu, jota ikä onneksi tasapainottaa. 

Kasvamista tämä parisuhde onkin ollut. Monesti yhdessä kasvamista, mutta myös yksin ja erikseen.

Tapasin taannoin ystävääni pikaisesti ja hän oli vilpittömästä onnea täynnä minun rakkauselämästäni. Hän, ikisinkkuna, on saanut valtavasti omaan elämäänsä rakkaudentäyteisiä hetkiä seuratessani minua somessa. Ihana kommentti häneltä! Loppuun hän muistutti, ettenhän jätä meitä, 

ikisinkkuja.

En. En varmastikaan jätä. 

Vaikken sinkku enää ole, koen kuitenkin “ikisinkkuuden” olevan osa minua. Tämä osa minua heijastuu myös välillä parisuhteeseeni, väistämättä. 

On ollut oppimista ymmärtää, että toinen ihminen on aidosti kiinnostunut minusta ja minun tekemisistäni. Myös silloin, kun saatan kiukkuilla ja haluta mitä ihmeellisimpiä asioita.

Toisinaan on niitä hetkiä, kun toivon voivani vain sulkeutua omaan pieneen kuplaani. Vain minä. Tehdä juuri niin kuin aina ennenkin sinkkuna tein: suljin maailman ja olin itseni kanssa.

Minä sitä, minä tätä.

ikisinkut, pesojoonas

Tuolloin pystyisin milloin tahansa sulkeutumaan omaan tilaani. Ei minua kukaan kiellä sitä nytkään tekemästä. Kyse on ehkä enempi tahdostani olla tekemättä sitä. Uuden oppimista. Olenhan omassa pienessä universumissani suurimman osan parisuhteestamme. Ja rakastanhan tuota pikkuista hollantilaista.

Rakastan!

Kai joku joskus kertoi minulle, että parisuhteessa tulee sovittaa yhteen kahden ihmisen tavat ja rutiinit. Tehdä yhteisiä päätöksiä ja kompromisseja. Tiedättehän, päättää esimerkiksi kummin päin wc-paperirulla tulee telineeseen. Kaikkihan eivät tiedä kummin päin se rulla pitää laittaa. Toisen tapojen ja rutiinien kunnioittaminen vie mielettömästi aikaa ja energiaa. Tai ylipäätä toisen erilaisuuden ymmärtäminen. Miksi ihmeessä hän ajattelee noin? 

Kunpa vain voisi jättää tuolin ruokapöydän viereen eikä sen alle”.

Ja mitä tulee sängyn jakamiseen: alkuillasta tosi kiva juttu, juuri ennen nukahtamista, ei niin kiva juttu. 

“Distance!”

ikisinkut, pesojoonas

Toki en sano, että nämä asiat tulivat yllätyksenä minulle. Ja en nyt tarkoita wc-rullaa, vaan kuinka paljon on asioita, jotka tulee harmonisesti sovittaa yhteen. Ja sitten on niitä asioita, joita ei kannata edes sovittaa, vaan joiden tehtävä on nimenomaan ravistaa harmoniaa.

Jos muistelen omia sinkkuaikojani (ihan kuin niistä nyt olisi vuosikymmen aikaa…), leimasi niitä sunnuntai-iltojen yksinäisyys ja läheisyyden puute. Maanantaisin taas tunsin sieluni täydestä itsenäisyyttä ja vapautta. Voimaannuin suuresti noista maanantaiden tuomista tunteista. 

“Minähän en puolisoa tarvitse!”

Vaikka kuinka olen kuvitellut, että minä jos kuka, olen oikein huomaavainen, on parisuhde opettanut uusia ulottuvuuksia toisen huomioimisesta. Sellaisia, joita en ennen edes miettinyt. Sekä opettanut siinä, että toinen huomio minut. Siis ottaa minut huomioon, eikä ajattele asioita itsekkäästi omasta näkökulmasta. Väitän, että tuo jälkimmäinen on jopa ollut haastavampaa opeteltavaa minulle. Ottaa huomiota vastaan. 

Parisuhdetta ja sinkkuutta on turha vertailla toisiinsa. Niin kuin ei muitakaan elämän eri vaiheita. Eri vaiheisiin kuuluvat erilaiset tunteet ja niiden kirjo. Uuden opettelua ja itsensä tarkastelua uudesta perspektiivistä.

Teille sinkuille ja ikisinkuille, siskoille ja veljille, ruoho on yhtä vehreää tälläkin puolen aitaa. Nautitaan ja rakastetaan näitä hetkiä, joita elämä meille tuo vastaan.

Pus!

Ps. Sinkut, en ole unohtanut teitä!


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Rakkaudenosoituksia

Varoituksen sananen päiväkirjani: Tämä kirjoitus saattaa sisältää roiman määrän siirappisen makeaa ja vaaleanpunaisen hattaran näköisiä hetkiä sekä musiikkia sydämelle, eli rakkaudenosoituksia.

Musiikki on ollut keskiössä suhteessamme alusta alkaen. Itse en ole mikään erityinen musiikkifani: kuuntelen musiikkia, mutten fanita suuresti ketään tai osaa kertoa mistä mikäkin biisi kertoo. Vielä ammattikorkeakouluaikoina kerroin musiikkimaukseni radion. Siis kaikki se radiohittimusa, jota tuli ulos radiosta, kuuntelin sitä. Ei mitään sen ulkopuolella olevaa, vain sitä itseään. Toiselle meistä taas musiikki on yksi osa työtä, väline tunteiden ja itsensä ilmaisuun.

Musiikki ei onneksi katso kuuntelijaansa, vaan yhdistää erilaisia kuulijoita ja tulkitsijoita. Ensitapaamiselta lähtien olemme enemmissä määrin pysähtyneet musiikin pariin, tanssinut sen tahdissa ja sanoittanut tunteitamme sen kautta. Musiikista on tullut meidän yhteinen tapamme aloittaa aamut, erityisesti silloin, kun emme ole toistemme luona. Aamun ensimmäisiä asioita on avata Whatsapp ja kuunnella sinne saapunut kappale. Tänään aamu alkoi esimerkiksi tällä:

Yhteen kappaleeseen, tai yhteen tekoon, voi mahtua niin paljon ajatuksia ja pieniä nyansseja. Siis se, että toisen viimeinen teko ennen nukkumaan menoa, on lähettää viesti toiselle, itsessään on jo valtava asia. Ainakin minulle. Ajatus siitä, että joku toinen ajattelee minua ja osoittaa sen jollain pienellä viestillä, kortilla, sanalla, on aina vaikuttanut minuun suuresti. Sen takia tykkään esimerkiksi lähettää postikortteja ystävilleni, kertoakseni, että ovat he ovat olleet siinä hetkessä mielessäni, sekä osoittaakseni, kuinka tärkeitä he ovat minulle.

rakkaudenosoituksia, pesojoonas
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uskon enempi arjen pieniin tekoihin kuin lentokoneen perässä liehuviin huomionosoituksiin. Uskon enempi tekoihin, jotka vaativat enemmän ajatusta kuin rahaa. Uskon ennen kaikkea läsnäoloon. Haluun olla toisen vierellä, vaikkei fyysisesti siihen ole aina mahdollisuutta. Joskus pienestä ajatuksesta voi kasvaa dominoefektin lailla vaikuttava tapahtumasarja ympäristöömme. Me olemme ympäristö ja luomme teoillamme ja sanoillamme sitä. 

Itse opettelen vielä rakastamaan ja tulemaan rakastetuksi. Voisi kuvitella, että se on helppoa, mutta ei. Ei kai sen helppoa tarvitsekaan olla. Tämän tyyppisten tekojen, rakkaudenosoitusten vastaanottaminen on vaatinut opettelua. ”Ei minua varten tarvitse”-ajattelu on jokseenkin suomalaista ja jokseenkin itsekästä. Eihän hän sitä minua varten tee, vaan meitä varten. Ei kai rakkaudessa ole kyse yksilöistä, vaan meistä. 

Ehkä huominen kappale kertoo meistä.