Räntäinen rakkauspäiväkirja – Kuinka tapasimme?

Rakas päiväkirja, jonka vuosipäivää kukaan, ei edes kirjoittaja muista, joten ei muistella pahalla. Se, mitä voisimme tänään vuosipäivän kunniaksi muistella, on hetki, kun katseemme kohtasivat ja kaikki sai alkunsa.

Me saimme alkumme.

Purskahdan saman tien itkuun. Kylmät väreet valtaavat rintakehän ja käteni. Olen yhtä hymyä kyynelteni kanssa.

Tietyt hetket elämässä, joissa on valtavasti tunnetta, jäävät pieniä yksityiskohtia myöten mieleen. Kaikki pienet nyanssit tunnelmassa, maut lautasella ja musiikin tuomat rytmit, kaikki nuo ovat mielessäni tuolta illalta. Kuin se olisi ollut eilinen.

Siitä on nyt tasan vuosi, kun astuin Teatteri Forumin rappusia ylös. Vastassa oli ammattikorkeakouluaikojen ihastukseni Jyväskylästä ja hänen kollegansa. Koko mustissa, tarjoilijan olemuksessa, he toivottivat tervetulleiksi ja toinen heistä, ei ihastukseni, ohjasi meidät pöytäämme. Hetki oli aivan tavallinen, mitä nyt entiset ihastukset tulevat vastaan kymmenen vuoden jälkeen. 

Tai niin ainakin luulin.

Yaelilta jos kysytään, oli tuo hetki kuin suoraan jostain elokuvasta: Prinssi pottatukassaan ja kukkapaidassaan ilmaantuu nurkan takaa, suoraan nenän eteen. Hän oli sanonut kollegalleen, että hoitaa tämän asiakkaan. ”Rakkautta ensisilmäyksellä” voisi joku hollantilainen romantikko todeta. 

Hetkeä myöhemmin, shown alettua, huomasin entisen ihastukseni lavalla sekä hänen kollegansa. Tuon, jonka tummat kasvonpiirteet ja kiharat hiukset erottuivat muuten niin vaaleasta joukosta. He olivatkin esiintymässä täällä, eivätkä tarjoilemassa.

Mieti päiväkirja, millä todennäköisyydellä me ihmiset kohtaamme toisemme. Mikä määrä erilaisia sattumia ja tapahtumasarjoja meidän elämämme on täynnä täällä pallon päällä. Mikä määrä ihmisiä kohtaamme ja ohitamme päivittäin. Toisten kanssa vaihdamme sanasen, jos toisenkin. Toisten kanssa saatamme vain vaihtaa katseita ja se oli siinä.

Se oli myös siinä tässäkin tapauksessa. Esityksen jälkeen otimme ja lähdimme jatkamaan iltaa muualle. Oli aika astella Teatteri Forumin portaita alas. 

Kävellessäni portaita alas, Yael saapui paikalle. Juurikin niin elokuvamaisesti kuin voitte vain kuvitella. Olen joskus sanonut, että elämäni on kuin Bridget Jonesista. Niin tälläkin kertaa. Colin Firth saapui paikalle hetkeä liian myöhään, nähdäkseen vain perävalot.

Rakastan musiikkia ja sitä, kun ihmiset näyttävät intohimonsa ja palonsa. Krista Siegfrieds on elävä esimerkki tällaisesta ihmisestä. Seuraavana päivän työpäivän jälkeen sukelsin Instagramiin ja halusin palata hetkeksi nauttimaan tuosta energiasta, jota Dinner Show tarjoili. Tietysti uteliaisuuteni nosti päätään ja halusin tutkia, mitä tuolle vanhalle ihastukselleni kuului: minne elämä oli hänet kuljettanut.

Yksi kuva johti toiseen ja hetken kuluttua löysin muidenkin tanssijoiden Instagram-tilit. Silmään iski tuo tumma tanssija, jolla oli persoonallinen syntymämerkki silmässään. Ilman mitään taka-ajatuksia tokaisin ”onpa cool kuvafeed” ja aloin seuraamaan häntä.

Naurattaa. Naurattaa niin kovasti. 

Tämä on se hetki, kun Yael alkaa kertomaan omaa tarinaansa: HE STARTED FOLLOW ME! Tuona herran hetkenä, hänen maailmansa oli pysähtynyt täysin. Edellisen illan harmitus oli hetkessä historiaa.

”Hey! Weren´t you at the premiere of Dinner Show with Krista?”

Kyllä, se olin minä. Kiitin ja kuittasin: ”Time to go bed. Good luck with the upcoming shows”.Luulin, että olisi ollut siinä. Ei. Ei ollut päivää, jolloin Yael ei olisi kommentoinut tai laittanut jotain reaktiota Instagramissa minulle. 

Yhtenä iltana Instagramini värisi värisemistään. Ihmettelin mistä oli kyse. Käyttäjä @yagila yritti soittaa videopuhelua Instagramissa. Löin samalla sekunnilla luurin korvaan. 

Mitä hemmettiä olisin sanonut hänelle? Mukissut menemään englanniksi jotain? Olen äärimmäisen ujo poika, mitä tulee tällaisiin hetkiin. 

Tällaisiin hetkiin. Vaikken halunnut nähdä siinä hetkessä mitään erikoista, olihan siinä sähköä ilmassa. Kutistuin ja luuhistuin täysin puhelin kädessäni. Olen aivan liian ujo poika tällaisiin kohtaamisiin. Isääni tullut. 

Olin Levin talvikauden avajaisissa ja puhelimeni tärisi jälleen. En vastannut taaskaan. Laitoin perään viestiä: ”Not my thing, too shy”.

Tuli uusi puhelu heti perään.

Vastasin. 

Yael oli Kannelmäen aseman grillillä syömässä ranskalaisia ketsupilla ja majoneesilla. Silloin mietin, että tässä on tyylikkyyttä. Ehkä meistä voisi tulla ystäviä tai enempi kavereita.

Palasin takaisin Helsinkiin ja ei mennyt kuin päivä tai kaksi, kun tuo ranskalaisia syövä hollantilainen oli tulossa käymään luonani. Kello oli pitkälti yli 11 illalla, kun hän soitti, että on alaovella.

Katsoin itseäni peilistä. Jalassani oli rikkinäiset kolmiraidalliset shortsit ja musta huppari. Tukka aivan sekaisin. Tokaisin, että tällainen minä olen enkä ala muuksi muuttumaan miellyttääkseni toista tai tehdäkseni vaikutusta ulkoisilla tekijöillä. Se oli ensimmäinen kerta, kun annoin hyväksynnän itselleni olla yrittämättä mitään.

Ilta toisensa jälkeen Yael löysi tiensä luokseni. Ajattelin, että tämä on vain vaaratonta hauskanpitoa. Molemmat nautimme toistemme seurasta, syvällisistä keskusteluista ja ruoasta. Molemmilla meillä oli samaan aikaan pientä säätöä meneillään. Olimme siitä hyvinkin avoimia. Tiesimme, mistä oli kyse ja mitä halusimme.

Tai näin ainakin luulimme tai luulin. 

Moneen kertaan uskottelin itselleni ja ystävilleni, että just for fun. Nenänpääni oli puhelimen näytössä kiinni jatkuvasti. Milloin hän vastaisi viestiini? Onkohan hän tulossa tänäänkin luokseni? Milloin näemme seuraavan kerran?

Oli niin helppoa kieltää itselleen, että kyseessä olisi ollut jotain muutakin. Oli turvallisempaa pysyä sovitulla alueella. Suojella itseään tunteilta, jotka olivat tuntemattomia itselleni. Monet tunteet tuntuivat vierailta, en osannut sanoittaa niitä. En tiennyt, mitä oli tapahtumassa. Pelotti niin perkeleesti.

4.12. olin Pete Parkkosen toimistokeikalla. Pete soitti uuden singlensä Mä haluun sut tänään. Harvoin kuuntelen biisien sanoja tarkkaan tai mietin niitä sen enempää. Yhtäkkiä kuitenkin huomasin olevani biisissä. Katsoin Peteä, kun hän kertoi tarinaani. Ymmärsin heti, mistä kaikesta tässä oli kyse. 

Se miten sä katot mua kun mä katon sua.
Sua niin pelottaa, muaki pelottaa, mut just tältä sen pitääki tuntua.
Luota muhun sen verran vaan.

Pete Parkkonen

Itkulle ei meinaa tulla loppua. 

Elämäni Bridget Jonesina sai arvoisensa päätöksen. Tai eihän tässä olla mihinkään päätöksen tultu ja vaikka tultaisiinkin tältä istumalta, olen enemmän kuin kiitollinen näistä hetkistä, tunteista ja matkastani itseeni ja sinuun. Kaikki tämä on ja tulee aina pysymään minussa, sinussa ja meissä. 

rakkautta ensisilmäyksellä

Rakastan sinua.


Aletaanko seurustelemaan? – Parisuhteen määritteleminen

Muistan, kun Yael ensimmäisen kerran sivulauseessa leikitellen yritti kysyä, seurustellaanko. Kevyen kiusallisen hymäilyn seurauksena kysyin, mitä se tarkoittaa? Mitä seurustelu tarkoittaa meidän kahden välillämme? Miksi parisuhteen määritteleminen on tärkeää?

Olen aina vältellyt ihmissuhteiden määrittelyä, muottiin laittamista. Syy on varmastikin ollut epätietoisuudessa ja -varmuudessa. Pelosta, että joudun luopumaan jostain itselleni tärkeästä: itsenäisyydestä. Halusin tai en, etäsuhde itsessään jo määrittelee suhteen ja vaikkemme olisikaan etäsuhteessa, kaikilla suhteilla on oma muotonsa, sanoitettiin niitä ääneen tai ei. Määrittelyn välttelyllä sivuutamme oleellisen aiheen ihmissuhteissa, nimittäin merkityksellisyyden tunteen. Mitä tämä suhde merkitsee sinulle, minulle ja meille.

Jos ennen kaikin voimin yritin vältellä määrittelemästä ja viemästä asioita ”liian” vakaviksi, on takki kääntynyt täysin tämän suhteen. Nyt parisuhteessa olen vasta ymmärtänyt, kuinka tärkeää on määritellä suhde, jotta molemmat osapuolet tietävät missä mennään ja mitä toinen osapuoli ajattelee suhteesta. Mitä enemmän olemme määritelleet suhdettamme ja puhuneet siitä ääneen, sitä vähemmän meillä on ollut epävarmuutta keskuudessamme. 

Parisuhteen määritteleminen, pesojoonas, miehisyys

Kieli- ja kulttuurierot tuovat tarpeeksi haastetta niin arkisiin keskusteluihin kuin syvällisimpiinkin, niin puhuminen, puhuminen ja puhuminen sen kuin korostuu entisestään. Puhumme välillä kyllästyneisyyteen saakka ja jatkamme sen jälkeenkin. Ei se aina ole ollut mukavaa ja hauskaa, vaan enemmänkin aikaa ja energiaa vievää, pelon ja häpeän hiellä höystettynä. Mutta juurikin noiden tunteiden kohtaaminen on oleellisessa roolissa, kun puhutaan toisen ihmisen tuntemisesta. Paljaana olemisen ytimessä on aitous, jota pelko ja häpeä suojelevat. 

Koen, että rakastamisen opettelun yksi keskeisimmistä asioista on vuorovaikuttaminen, erityisesti kysyminen ja kuuntelu, avoimena oleminen. Avoimuus on antanut meille ainakin tilaa laajentaa rajoittunutta käsitystämme parisuhteesta. Meidän suhteessamme tärkeimpinä rakennuspalikoina onkin juuri ollut vilpitön kysyminen ja välitön kuunteleminen. Tämä oli myös syy, miksi koin tärkeäksi heti alussa kysyä Yaelilta, mitä seurustelu ja parisuhde tarkoittavat meille. 

Parisuhteen määritteleminen, pesojoonas, miehisyys

Suhteemme on muuttunut moneen otteeseen jo menneen vuoden aikana ja varmasti tulee muuttumaan paljonkin vuosien saatossa. Se, millaiseksi määrittelimme sen ensimmäisten kuukausien aikana, on jo historiaa. Yhtä lailla kuin ihmiset muuttuvat, olisi naivia olettaa, ettei suhdekin muuttuisi. Suhteen muuttuminen jännittää ja pelottaa. Niin kuin monesti uusi ja tuntematon tekee. Samaan aikaan se kutkuttaa mahanpohjassa. Olisi niin vaaleanpunaista ja ihanaa, jos ajan pystyisi pysäyttämään ja elämään tätä hetkeä ikuisesti. Tai sitä hetkeä, kun kaikki oli uutta ja jännittävää suhteessa. Toisen pienikin ele sai polvet heilumaan ja perhoset lentelemään mahassa. Samaan aikaan mieltä painaa ajatus, että entäs kaikki ne hetket, jotka ovat vasta tuloillaan?

Jos jokin on varmaan ihmissuhteissa niin ne elävät ja muuttuvat jatkuvasti. Sen takia suhteen jatkuva sanoittaminen on enemmän kuin tervetullutta puuhaa. Vaikkakin se tuo epävarmuutta ja on aikaa vievää touhua, mutta se luo myös yhteistä tulevaisuutta ja harmoniaa välillemme. 


Etäsuhde – Hyvät ja huonot puolet

Viimeisimmän parisuhdekirjoittelun jälkeen sain teiltä kysymyksiä liittyen etäsuhteeseen: Etäsuhde – mitkä ovat sen hyvät ja huonot puolet? Yritän parhaani mukaan vastailla teidän lähettämiinne kysymyksiin. Osa kysymyksistä oli sellaisia, joita en ollut edes miettinyt, sillä ne ovat olleet tietyllä tapaa itsestäänselvyyksiä etäsuhteen alettua, mutta nyt kun näitä kysymyksiä on hetken pompotellut mielen päällä, niin eihän ne tietenkään ole. 

Itse koen, ettei etäsuhde ole sen erikoisempi tai ainutlaatuisempi kuin se ”tavallinen suhdekaan”. Toki tämä on ensimmäinen kunnollinen parisuhde, jossa olen. Suurimpana erona on etäisyyden tuomat haasteet ja mahdollisuudet. Sanon tämän sen takia ääneen, että jokainen suhde muodostuu aina omalla tavallaan ja toimii myös sen mukaan, myös etäsuhde. Itselleni etäsuhde on tietyllä tapaa ”normaali” muoto parisuhteelle, kun kokemusta muusta ei ole.

Ystäväpiirissäni on myös suhteita, jotka eivät niinkään ole etäsuhteita, vaikkakin yhteisen ajan löytäminen, esimerkiksi töiden takia, on yhtä kortilla kuin minun ja Yaelin. Sen takia en koe omaa suhdettani mitenkään erikoisena tai, että etäsuhde vaatisi jotenkin enemmän ponnistelua. Jokainen suhde, muotoon katsomatta, vaatii ponnistelua, puhumista, huomioimista ja hoivaamista. Ja varmasti paljon muutakin. 

Laittakaa kommenttiboksiin myös omia ajatuksianne etäsuhteilusta!

Etäsuhde - hyvät ja huonot puolet

Miten arki pyörii ja miten se on muuttunut suhteen aikana?

Arkemme oli hyvin erilaista ensimmäiset kaksi kuukautta, kun olimme oksitosiinihöyryissämme samassa kaupungissa, Helsingissä. Tiesimme sen ajanjakson päättyvän joulukuun alussa toisen muuttaessa takaisin Amsterdamiin. Saimme silloin pienen pienen käsityksen siitä, millaista osa arjestamme voisi olla tulevaisuudessa, kun asuisimme samassa kaupungissa: yhteisiä illallisia, hitaiden tanssimista, pyykin pesemistä ja tiskien järjestämistä. Näiden muistojen avulla jaksan maalata tulevaisuuteen näyn yhteisestä arjesta saman katon alla. Tämä on tärkeässä roolissa, kun ihmiset kysyvät, miten jaksan etäsuhdetta. 

Sovimme ennen etäsuhdetta, että puhumme niin paljon kuin mahdollista. Toki puhuimme jo sitäkin ennen paljon, sillä kieli- ja kulttuurierot voivat helposti jättää avoimia kysymyksiä mielen päälle. Soittelimme ensimmäiset pari kuukautta joka päivä, ainakin kerran juuri ennen nukkumaan menemistä. Se oli varmastikin hyvä tapa tuohon alkuun. Nykyään emme soittele ihan joka päivä, sillä itse koen sen välillä kuormittavaksi tekijäksi. Rakastan nimittäin vetäytymistä omiin ajatuksiin ja se on ollut myös etäsuhteen yksi hyvä puoli, on saanut olosuhteiden pakosta tilaa ympärille.

Sitten yksi ällön vaaleanpunainen juttu tähän väliin, joka myöskin tuo meidät lähemmäksi toisiamme niinä aamuina, kun olemme eri kaupungeissa. Yael nimittäin lähettää joka aamu yhden biisin minulle kuunneltavaksi. Siis joka aamu! Kappaleita on yhteensä melkein jo 200 kerättynä Spotify-listalle. Yleensä laulu kertoo jostain tunteesta tai muistosta. Toisinaan biisi on vain fiilikseen sopiva tai tuo hyvän startin aamun. Mutta biisiäkin suurempi juttu on tuossa ajatuksessa. Posketon juttu, että toinen ajattelee juuri sinua ja kertoo sen myös sanoin tai teoin! Ja juuri nämä pienet suuret teot ja niiden takana olevat ajatukset, ihastuttavat minua Yaelissa.

Helsinki elää tulevaisuutta Amsterdamiin nähden, kylläkin vain tunnin verran. Onneksi aikaero ei ole tuon enempää. Tuo tuntikin tuottaa toisinaan haasteita, kun päivärytmi on meillä erilainen. Yael lopettaa työt usein illalla 21-22 aikoihin eli Suomen aikaa 22-23, kun taas minä tykkään aloittaa aamut jo 7-8 välillä, joka tarkoittaa aikaista nukkumaanmenoa.

Kuinka usein näemme?

Yritämme nähdä kerran kuukaudessa vähintään 5-7 päivän ajan. Pelkkien viikonloppujen takia kumpikaan meistä ei halua lennellä. Kesällä lomien aikaan näimme pidempiäkin ajanjaksoja ja keväällä Yaelilla oli myös kuukauden työkeikka Suomessa. Jos hyvä tuuri käy, hänellä saattaa olla lisää työkeikkoja Helsingissä. Sormet ristiin, että kaikki menee putkeen!

Meillä on ollut tapana aina sopia seuraava näkeminen ennen toisen lähtemistä. Parhaimmissa tapauksissa olemme ostaneet lentoliputkin jo valmiiksi. Tätä voin suositella, sillä on huomattavasti helpompi erota, kun tietää, milloin näkee toisen seuraavan kerran. Epäselvien työkuvioiden takia emme pystyneet ensimmäistä kertaa lyömään lukkoon seuraavaa kertaa, jolloin näemme toisemme. Ja voin sanoa, se tuntui.

Käytännön vinkki: me ostamme lennot aina puoliksi, jolloin kulut ovat aina yhteisiä ja menot menevät tasan. Tämä toimii meillä tosin hyvin, sillä itse koen sen oikeudenmukaiseksi ja Yael taas saa hyvän syyn luopua omista periaatteistaan. 

Etäsuhde - hyvät ja huonot puolet

Miten saadaan etäsuhde toimimaan?

Tämä vaatii yhteistä halua ja tahtoa. Siitähän se on pitkälti kiinni. Toki kyllähän tätä jumpataan jatkuvasti, niin kuin suhteita pitääkin jumpata. Yksi oleellinen tekijä meillä on arjen pienet yllätykset ja muistamiset, joissa näkyy nimenomaan ajatus ja ”vaiva”. Emojin lähettäminen on kiva juttu, mutta sen lisäksi molemmat meistä arvostaa, kun johonkin pieneen juttuun on käytetty aikaa. On se sitten postikortin lähettäminen, post it-lappujen piilottaminen toisen luo, kirppikseltä paidan ostaminen toiselle… Yllättävän pienillä asioilla voi viestiä omia tunteitaan suurestikin.

Kun yhteistä aikaa on vähän, on se sitäkin tärkeämpää meille. Silloin laitamme kaiken läsnäolon toisiimme. Se on parasta! Sitä oppii arvostamaan yhteistä aikaa aivan eri tavalla, kun näkee harvemmin. Ehkä tällä yritän sanoa, että parempi keskittyä etäsuhteen positiivisiin puoliin kuin negatiivisiin. Silloin fokus pysyy asioissa, joita meillä on ja jotka ovat meille tärkeitä. Esimerkiksi eropäivinä olemme sopineet, ettemme puhu lähtemisestä vaan yhdessä olemisesta. Pieni muutos ajatteluun, jolla on suuri vaikutus. 

Miten käsittelet ikävää ja muita tunteita?

Tunteiden käsittely… Olisi varmastikin helpompaa opetella piin likiarvo tuhannen desimaalin tarkkuudella kuin oppia käsittelemään tunteita. Tunteiden käsittelyyn on onneksi auttanut ystävien oikeat kysymykset. On paljon helpompi löytää vastauksia, kun on oikeat kysymykset mielessä. 

Ikävä on tunne, joka on läsnä päivästä toiseen. Toisella välillä voimakkaammin kuin toisella. Joskus koen huonoa omaatuntoa, kun en koe suurta ikävää toista kohtaan. Kuulostaa tyhmälle syyllistää itse itseään, varsinkin kun ikävän tunne on aina subjektiivista. Voihan se pieni ikävä olla toisen mittakaavassa suurtakin. 

Koen myös, että ikävän tunne on enempikin myönteinen asia. Sehän vain vahvistaa tunnesidettä toiseen, muistuttaa toisen olemassaolosta ja hänen tärkeydestään. Turhaan ei kannata murehtia ikävän tunnetta, vaan nähdä se voimavarana.

Nykyään rajattomien nettiyhteyksien ja älypuhelimien ansiosta toiseen saa aika lailla yhteyden ajasta ja paikasta riippumatta. Fyysinen läsnäolo on ehkä se, mitä eniten ikävöi toisessa. Parasta onkin, kun sattumalta kaivat vaatekaapista neuleen, johon on jäänyt toisen tuoksu. Sen lähemmäksi ei pääse toista ikävän keskellä.

Etäsuhde - hyvät ja huonot puolet

Onko tämä etäsuhde kaiken sen arvoista? Tuleeko tätä kyseenalaistettua?

Ehkä oleellinen asia tässä kysymysasettelussa ei ole nimenomaan etäsuhteessa, vaan siinä, onko tämä suhde kaiken tämän arvoista. Ollaan sitten etänä tai ei, on tämä kysymys varmastikin läsnä tai ainakin se on hyvä kysyä itseltään ja toiselta säännöllisesti. Missään vaiheessa en ole kyseenalaistanut etäsuhdetta. Päinvastoin, olen nähnyt sen enempi mahdollisuutena tutustua parisuhde-elämään ja luoda oman näköistä suhdetta. Toki meillä on lähtökohtana ollut, että suhteen yksi vaihde tulee olemaan etäsuhde. 

Näen, että yleisesti meillä on aika vahva näkemys parisuhteesta ja sen muodosta, joka on aika perinteinen. Tähän perinteiseen malliin peilaamme useasti omaa suhdettamme. Vertailu ei ole kylläkään kannattavaa, sillä suhteet ja ihmiset ovat aina omanlaisiaan. Oleellisempaa onkin sanoittaa yhdessä ääneen mahdollisimman kattavasti ja selkeästi se oma suhde. Luoda omat säännöt ja tavat toimia. Kyseenalaistaa varsinkin yleisestä keskustelua oikeanlaisesta parisuhteesta ja siitä opittuja malleja.

Mites heippojen sanominen?

On paskaa.


Räntäinen rakkauspäiväkirja – luopumisen tuska

Rakas päiväkirja, tuskan parahdus ja paskan turahdus.

Itkuhan siinä taas tuli, kun toinen lähti takaisin kotiin Alankomaihin. Ainoa asia, joka siinä hetkessä jäi lohduttamaan, oli tuoksu lakanoissa ja post-it -lappu jääkaapissa, I Love You.

Pari viimeistä viikkoa saatiin lomailla kaikessa rauhassa. Yleensä, kun näemme, meillä on aika paljon suunniteltuja menoja tai töitä tehtävänä. Nyt päätimme ottaa aikaa mökkeilylle ja yhdessä olemiselle ilman sen suurempia suunnitelmia. 

Pitkiksi venyneitä aamuja, Täydellisiä naisia televisiosta, iltakävelyitä, kasapäin sipsiä ja dippiä. Päiväunia, Yaelin musikaaleja, joogaa ja kahvin täyteisiä hetkiä.

Päiväkirja: toisesta luopuminen

Kuulostaa aika perinteiseltä parisuhteelta. Tai en tiedä onko edes olemassa perinteistä parisuhdetta, mutta ehkä arkinen kuvaa perinteistä paremmin. Arkisuus, sellaisena kuin itse näen sen, ja arki ovat aika kaukana meidän suhteessamme tällä hetkellä. En ole oikein koskaan ajatellut etäsuhdetta, saatikka itse olisin sellaisessa. Ainoastaan sen verran olen fiilistellyt sitä, että se antaisi olosuhteidenkin pakosta tilaa ja vapautta tällaiselle ihmiselle, joka rakastaa omissa oloissa olemista. 

Arki, kai se tulee itse muovata suhteessa kuin suhteessa? Tuskin välttyisin tämän aiheen käsittelystä, vaikka asuisimme samassa hotellissa vuoden.

Päiväkirja: toisesta luopuminen

Kaikkien vaaleanpunaisten hetkien lisäksi, yritämme tietoisesti löytää näihin lyhyisiin aikoihin, jolloin olemme yhdessä, arjen tunnetta. Sitä, ettei tarvitse muuttaa siinä omassa tekemisessä mitään, vaikka toinen saapuukin osaksi toisen arkea ja aikatauluja. Haastavaa tässä yhtälössä on se, kun haluaisi tuon lyhyen ajan, jonka olemme samassa maassa, viettää 100% toisen kanssa, ilman, että joutuisi jakamaan sitä muiden kanssa. Kovin ristiriitaista, sillä arkemme kostuu pitkälti ystävien seurassa olemisesta tai ainakin päivittäisistä soitteluista, ja molemmille meille ystävät ovat tärkeitä. Aika varmasti opettaa meitä tasapainon löytämisessä.

Se, missä toivoisin kanssa ajalta tai joltain ihmissuhdevelholta opetusta ja ymmärrystä, on luopuminen. 

Se saatanallinen hetki, kun toinen kääntää selkänsä ja lähtee.

Päiväkirja: toisesta luopuminen

Olemme luvanneet, ettemme käytä aikaamme toisen lähtemisen murehtimiseen, vaan mieluummin nautimme siitä ajasta, jota meillä on. Se on hyvä diili. Huono diili taas on se, että vaikka aiheesta ei puhuisi tai puhuisikin, tosi asia on, että toinen lähtee aina. Ja toinen jää. 

En tiedä kumpi on helpompaa, lähteminen vai jääminen. Ei kai sillä edes ole väliä. Tällä kertaa oli minun vuoroni jäädä ja toisen lähteä. Tuo tyhjä tila, jonka toinen jättää, pysäyttää ajan ja hengityksen hetkellisesti. Ainoa asia, joka mielessä pyörii, on ne hetket, joita meillä oli. Ja se tuoksu. Kumpikaan noista asioista ei ole sellaisia, joita voisi puristaa tai halata. Tarttua tai suudella. 

Toisinaan nuo lähdön hetket ovat helpompia, toisinaan eivät. Tämän kertainen tuntui syvällä.


Dear Eino, sattuuko eka kerta perseeseen?

Kuva: Anni Korhonen

Ihan ensi alkuun, rakkaudentäyteistä Pride-viikonloppua kaikille meille, ja muistetaan puolustaa yhdenvertaisuutta niin tänään kuin tulevaisuudessakin! 

Moni kaltaiseni, 90-luvun kultalama-aikoina kasvanut nuori, muistaa varmastikin yhden legendaarisimmista lääkäreistä, Ekin. Suosikki-lehden Bees & Honey -lääkäripalstalla päivystänyt Eki, vastaili nuoria askarruttaviin kysymyksiin. Palstalla pystyisi kysymään esimerkiksi sattuiko eka kerta tai onko karvojen kasvu normaalia.

”Dear Eki, olen 14-vuotias poika ja alapäähäni on alkanut kasvamaan karvoja. Onko tämä normaalia?”

T: Huolestunut nurmikon ajelija -88”

Palsta palveli lähes 40 vuotta, kunnes muutamia vuosia sitten se lopetettiin. Itsekin palstaa aikoinaan lukeneena, voin ääneen todeta, kuinka sieltä löytyi monesti juuri niitä omaa mieltä askarruttavia kysymyksiä, joita ei kehdannut itse kysyä kavereilta tai sukulaisilta. Nolojen kysymyksien kysyminen antoi liiankin otolliset mahdollisuudet leimaantumiselle, joten oli parempia olla vain hiljaa. 

Pride-viikon kunniaksi halusin herättää Ekin, tai no tässä tapauksessa Einon, taas henkiin. ”Valtakunnan ykköshomoksi” itseään tituleeraava Tämän kylän homopoika -blogi pitävä Eino lupautui vastaamaan seuraajiani askarruttaviin kysymyksiin liittyen Prideihin, homoseksuaalisuuteen tai homoseksiin. Ja Einohan vastasi! 

Dear Eino…

Eiks Prideihin osallistuminen oo aika leimaavaa? (varmaan homoksi?) 

”Ei ole. Pride-kulkueeseen osallistuu kymmeniätuhansia, jopa satatuhatta, ihmisiä. Keskiössä on ihmisoikeuksien vaatiminen ja mielenilmaisu, ei se, mitä kukakin on. Prideen osallistuvien joukkoon mahtuu ihan kaikenlaisia ihmisiä, kaikista suuntautumisista ja sukupuolista. Kysymyksessä toisaalta piilee pieni asenteellisuus – ja juuri se onkin yksi syy Priden olemassaololle. On täysin ok kuulua seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin. Siksi niihin leimautumisessakaan ei ole mitään pahaa, jos niin nyt edes tapahtuisi.” 

Miksi heteroilla ei ole omaa pridea?

”Kärkevästi voisi sanoa, että Hetero Prideä vietetään vuoden jokaisena päivänä. Heteron ei tarvitse pelätä seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi syrjintää, väkivaltaa tai kuolemaa. Heteron ei tarvitse puolustaa ja perustella olemassaoloaan kaiken aikaa tai olla huolissaan siitä, miten yhteiskunta häntä seksuaalisuutensa vuoksi kohtelee.” 

Miksi seksi liitetään niin vahvasti Pride/homo mielikuviin? 

”Hyvä kysymys! Äkkiseltään voisi arvella, että kulttuurillinen tausta lienee jossain Raamatun tienoilla: Raamattukin keskittyy puhumaan vain samaa sukupuolta olevien, nimenomaan miesten, välisestä seksistä. Romanttisia rakkaussuhteita Raamattu ei huomioi. Ehkä tästä on muodostunut seksiin keskittyvä mielikuva. Nämä käsitykset elävät, vaikkei uskontoa tai Raamattua aktiivisesti seuraisikaan. 

Aikana, jolloin homoseksuaalisuus on ollut sairaus tai rikos, ei ole ollut samanlaisia mahdollisuuksia muodostaa parisuhteita. Parisuhteiden muodostaminen on ollut vaikeaa, jopa mahdotonta ja vaarallista. Seksi on ollut ainoita tapoja toteuttaa seksuaalisuuttaan ja puuttuvia parisuhteita. Olosuhteiden pakosta tämä on yleisesti tapahtunut niin sanotuilla kruisailupaikoilla, siis puistoissa ja julkisissa vessoissa, joissa homomiehet ovat päivystäneet seksiä etsien. Toisaalta olen huomannut, että monet ihmiset eivät osaa nähdä eroa seksuaalisuuden ja seksin välillä – ne ajatellaan ikään kuin samaksi asiaksi. Seksi lienee myös konkreettinen asia, joka ihmisen on helppo kuvitella, niin hyvässä kuin pahassakin.” 

Sattuuko eka kerta?
Kuva: Anni Korhonen

Tietääkö ihminen intuitiivisesti onko top vai bottom vai tuleeko se kokeilemalla? 

”Jonkinlainen intuitio asiaan yleensä on – samalla tavalla kuin mihin tahansa ei-seksuaalisiin mieltymyksiinkin on. Toisaalta omaa ajattelua voi ohjata vaikka aikuisviihteestä omaksutut toimintatavat. Toppius tai bottomius ei myöskään ole mitenkään kiveenhakattua – oma rooli voi hyvinkin vaihdella elämän varrella tai esimerkiksi eri partnerien kanssa. Siihen tietysti vaikuttaa myös kokemus ja kokeileminen. Jotkut eivät toisaalta osaa nauttia jommastakummasta roolista, vaikka kuinka haluaisivat tai yrittäisivät.”

Sattuuko eka kerta perseeseen? Entäs toinenkin kerta? 

”Tässä luultavasti tarkoitetaan nimenomaan anaaliseksiä ja vastaanottavaa osapuolta eli bottomia. Yleisestihän ekan kerran kivuliaisuus liitetään emättimeen yhtymiseen ja immenkalvon rikkoutumiseen. Tätähän ei tietenkään tapahdu anaaliseksissä, eli siinä mielessä ekan kerran mahdollinen kivuliaisuus ei ole mikään itsestäänselvyys. 

Itselläni eka kerta ei sattunut ollenkaan – toisaalta joskus vuosia ja satoja yhdyntöjä myöhemmin taas on sattunut. Sattuminen on fysiikan lisäksi todella paljon kiinni korvien välistä. Jos on rauhassa, rentoutunut, riittävästi esileikkinyt ja partneri sopivasti varusteltu, ei välttämättä satu ollenkaan. Kivuttomuus on myös tila, johon on hyvä pyrkiä. Tietysti partnerin peniksen koko vaikuttaa: valtavankokoisen peniksen ottaminen sisäänsä on yleensä haastavampaa kuin pienemmän peniksen.” 

Onko douching pakollinen paha? 

”Tunnen itseni aina vähän ravintoterapeutiksi aiheesta puhuessani! Douching, eli suolihuuhtelu ennen anaaliseksiä, mielletään yleisesti pakolliseksi. Tärkeää ei kuitenkaan ole itse puhdistusprosessi, vaan se, että suoli on tyhjä ja puhdas. Joidenkin ihmisten ruokavalio ja ruuansulatus ovat sellaisia, ettei erillistä suihkuttelua tarvita – toisilla taas ei loppujen lopuksi auta edes douchaaminen. 

Joskus asiaa ei myöskään vain ajattele – himo ja tunnelma vievät mukanaan, eikä pieni sotku haittaa (toisaalta tunnelma voi myös laskea, jos sotkua tuleekin enemmän). Pitkissä parisuhteissakaan asiasta ei välttämättä ota samalla tavalla paineita kuin esimerkiksi uudemmissa suhteissa tai yhden yön jutuissa. Niinhän sitä sanotaan, että puhtaus on puoli ruokaa: se siis vaikuttaa paljon, mutta on kuitenkin vain puolet. Seksissä on paljon tärkeämpiäkin asioita kuin douching.” 

Sattuuko eka kerta?

Mitä tarkoittaa miekkataistelu? 

”Tässä luultavasti tarkoitetaan niin kutsuttua kikkelimiekkailua eli cock swordingia, jossa, no, miekkaillaan peniksillä. Olen aika harvoin törmännyt tähän ilmiöön ja tuntuu, että se on enemmänkin urbaanilegenda heteromiesten humalaisista saunailloista, mutta kehotan toki kokeilemaan, jos asia kiinnostaa.” 

Mistä tietää tykkääkö pojista vai tytöistä tai molemmista? 

”Yksinkertaisesti siitä, keneen tai keihin ihastuu – asiasta ei kannata ottaa sen suurempia paineita. Asia kyllä selkenee omaan tahtiinsa omassa mielessä. Toisaalta seksuaalisuus kehittyy koko elämän ja totuus voi valjeta vaikka kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen. Ei ole ollenkaan tavatonta, että ihminen olisi elänyt heterona tavallista perhe-elämää vuosikymmeniä ja tajuaa vasta sitten, että onkin todellisuudessa homo. Tykkääminen ja ihastuminen on ihanaa, sen kohdetta ei kannata sen suuremmin epäillä tai hermoilla.” 

Mikä on parasta ja pahinta, mitä on joutunut kokemaan sen takia, että kuuluu seksuaalivähemmistöön? 

”Parasta lienee ylipäätään seksuaalisuuteen liittyvät asiat: hyvät parisuhteet, ihmiskontaktit ja seksi noin ylipäätään. Vähemmistöön kuuluminen antaa myös hyvät valmiudet oppia ymmärtämään myös muita vähemmistöihin kuuluvia ja kokea empatiaa – automaattisesti seksuaalivähemmistöys ei kuitenkaan tätä anna, vaan homokin voi olla totaalisen mulkku. 

Pahimmat puolet eivät tule omasta itsestä, vaan nimenomaan ulkopuolelta. Ennakkoluulot, homofobia, syrjintä ja erityisesti epävarmuus ja pelko siitä, miten itseen uusissa tilanteissa suhtaudutaan. Vaikka mitään suoranaisen pahaa ei olisikaan tapahtunut, pysyy seksuaalivähemmistön edustajana monissakin tilanteissa tahtomattaankin hiukan varuillaan.” 

Mitä jos on homo? 

”Ei yhtikäs mitään, kaikki on hyvin! Homona oleminen ei vaadi mitään sen erityisempää toimintaa tai tekoa kuin heteronakaan oleminen.”

Sattuuko eka kerta?
Kuva: Anni Korhonen

Ai ettien että! Kiitos Eino, ei tainnut olla eka kerta, kun vastasit näihin kysymyksiin. Einolta on ilmestymässä lokukakuussa myös kirja Homopojan opas, jossa käsitellään lisää seksuaalisuuteen ja seksiin liittyviä kysymyksiä. Siis kysymyksiä, joita moni miettii, muttei välttämättä uskalla kysyä ääneen. 

Olen hirmu onnellinen, että tämän tyylisiä kirjoja kirjoitetaan nuorille. Rispektiä – seksikirja pojille -teos oli mieletön lukukokemus, vielä tässäkin iässä. Seksuaalisuudesta ja seksistä tulee pystyä puhumaan avoimemmin, jottei kukaan jää kysymysten kanssa yksin. 

Vielä kerran, iso kiitos Eino. Jäämme odottamaan esikoisteostasi!

Kansikuva Anni Korhonen


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Kaveriporukan ainoa sinkku

Hellurei ja hellät tunteet rakas päiväkirja. Viimeksi, kun juteltiin, puhuimme vahvoista tunteista. Rakastamisesta. Voi pojat, kun tietäisit, mihin rakkaus on vienyt minut.

Olen hulluna ystäviini. Monista ystävieni puolisoista on myös tullut hyviä ystäviäni. Useimmiten vietämme aikaa yhdessä niin, että puolisot ovat mukana. Toisinaan ilman, mutta lähtökohtaisesti olemme kaikki koolla. Kaikki pariskunnat ja minä.

”Kaikkeen tottuu, paitsi jääpuikkoon perseessä.”

Eri asia on, haluaako tottua.

kaveriporukan ainoa sinkku, pesojoonas

Ei sitä viime vuosina enää edes miettinyt, että olin yleensä ainoa sinkku illanistujaisissa. Sitä oli kasvanut tietyllä tapaa asian parissa ja sulautunut osaksi muita, eikä enää ajatellut ihmisiä niinkään pariskuntina, vaikka sitähän ne myös olivat. Tarpeen tullen joltain heltisi aina kainalopaikka, jos läheisyyden kaipuu iski. 

Ei kuitenkaan käy kieltäminen, että olisin joskus tuntenut ulkopuolisuuden tunnetta. Totta helvetissä tunsin ja aika usein heti sen jälkeen, kun emme olleet enää kaveriporukalla yhdessä. Enkä sano, että tämä olisi jonkun syy. Asia vain oli niin. En koskaan tuonut tuota tunnetta oikein esiin ystävilleni. Ajattelin, että oli parempi pitää se sisällään, kuin vaivata ketään.  En myöskään halunnut, että ihmiset alkaisivat hyvää hyvyyttään voivottelemaan tai myötäelämään kanssani. Eihän kenelläkään heistä ollut siinä hetkessä kosketuspintaa tilanteestani.

Ei. 

Ja sitä paitsi tunne oli minun. 

Pidin siitä kiinni.

En oikein ymmärtänyt kuinka valtavaksi tuo tunne oli kuitenkin patoutunut sisälläni, kunnes…

Kunnes alkoi tapahtumaan ja päästin irti.

kaveriporukan ainoa sinkku, pesojoonas

Vaikka kuinka yritän vakuutella, että elämä sinkkuna oli yhtä kokonaista ja hyvää kuin nyt seurustelusuhteessa, en voi kieltää, etteikö ulkopuolisuuden tunne olisi kadonnut seurustelun myötä. Ja tarkoitan juuri tuota ulkopuolisuuden tunnetta, jota koin usein ystävieni kesken. En silti vaihtaisi sinkkupäiviäni mistään hinnasta. Tietyllä tapaa koin erilaista kokonaisuuden tunnetta ennen kuin toinen ihminen tuli vierelleni. Voisin sanoa jotain imelää, kuten one become two, mutta jätän imelyyden muille. Olen kuitenkin todella kiitollinen, että tietyt henkiset lukot on saatu auki seurustelun myötä.

Haluan peräänkuuluttaa, ettei seurustelusuhde ole mikään päämäärä elämässä. Sitä en tiedä olisiko ulkopuolisuuden tunne jossain vaiheessa kadonnut kokonaan ilman seurustelua vai olisiko tunteen kanssa oppinut elämään. Olin käsitellyt asian itseni kanssa, ja miettinyt elämää ja perheen perustamista yksikseni. Olinhan oikeutettu siihen, missä seurustelevat ystävänikin.

Clarion jätkäsaari

Ihminen ei tarvitse toista ihmistä ollakseen riittävä, kokonainen tai mitään muuta. 

Toistin tuota mantraa sinkkuna ja jatkan sitä tästä eteenpäinkin.

Ehkä kyse on enempi olettamuksista, jotka tulevat ulkopuolelta tai kuvittelemme niiden tulevan ulkopuolelta. Jompaakumpaa. Toki asiaan vaikuttaa myös yhteiskunnan normit ja arvot. 

Samaan aikaan mietin, että itsehän me olemme nämä asiat keksineet, seurustelun ja avioliiton nykyisessä muodossa? Yhtä hyvin voisimme sopia, että parillisina viikkoina kaikki ovat sinkkuja ja parittomina ollaan parisuhteessa aina jonkun ennalta sovitun ihmisen kanssa. Saatteko kiinni, mitä tarkoitan?

kaveriporukan ainoa sinkku, pesojoonas

Mutta takaisin itse aiheeseen.

Näytille viemiseen.

Tällä kertaa oli minun vuoroni. Uskon monen ystävistänikin odottaneen jo tätä päivää. Kaveriporukan ainoa sinkku astelee kumppaninsa kanssa runwaylle. 

Valot, kamerat, käy!

Tältäkö se tuntuu? 

Siis hyvälle. Samaan aikaan niin oikealle. Ja mikä parasta, ei tarvinnut lainata kenenkään toisen kainaloa, enää. Toki lainasin silti.

Kuvat Anni Korhonen


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Minä rakastan sinua

Rakas päiväkirja, mietin, onkohan tää enää räntäinen rakkauspäiväkirja vai jotain muuta. Moni asia, kun on muuttunut kuukausien aikana. ”Vaikeuksien kautta voittoon”. Okei, kuulostaa liian irvokkaalta sanoa tuo lausahdus ääneen.

Räntää ja lunta on kylläkin tullut viimeiset kolme päivää putkeen, niin, että Helsinki pursuaa oikein lumesta. En muista, milloin Helsinki olisi ollut näin taianomainen ja kaunis talviaikaan. 

Vähän niin kuin omat tunteeni.

Rakkaus.

rakkauspäiväkirja, makia

Vähän pelottaa kirjoittaa tästä aiheesta. Tai ehkä ei pelota, vaan ottaa mahanpohjasta. Kai siinä on hitunen pelkoakin. Tuntuu, että rakkaudesta kirjoittaminen avaa aivan uudenlaisen puolen itsestäni. Puolen, joka on hauras ja josta en itsekään vielä tiedä paljoakaan. Mutta yritetään ja aloitetaan jostain.

Ensiksi, rakastetuksi tuleminen.

Kyllä.

Minä rakastan sinua.”

Koko maailma ympärillämme pysähtyi tuona hetkenä. Tuona herran hetkenä, kun hän avasi suunsa. Jos meno Kouvolassa tuntuu välillä seesteiseltä ja pysähtyneeltä, voin taata, että tuo torstai-iltainen hetkemme kynttilänvalossa, on ollut yksi pysähdyttävimmistä hetkistä elämässäni. 

Silmät kosteina ja pelokkaina, mutta samaan aikaan niin rohkeina ja varmoina, ne tuijottivat minua. Vain minua. Kertoen samaa, mitä sanatkin. 

Minä rakastan sinua.

Se oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun toinen ihminen sanoi sen minulle. Vanhempiani tietysti lukuun ottamatta. Tuntui tosi pelottavalta. Jos jokin lause on täynnä merkityksellisyyttä ja painoarvoltaan valtava, on se tuo. Minä rakastan sinua. ”I love you” on huomattavasti kevyempi versio tuosta suomen kielisestä kaimasta, joka muuten saksalaisen ystäväni korvaan kuulosti lähinnä räyhäämiselle tai aggressiiviselle huudahdukselle. Minä rrrakastan sinua.

rakkauspäiväkirja, makia

Rakkaus, mitä se edes on? Mitä se tarkoittaa?

Syvä hengenveto sisään ja sitten ulos. 

Vaikka kuinka googlettaisin tietoa rakkaudesta, en usko ikinä löytäväni siihen vastausta Internetistä. En edes vauva.fi -palstalta, josta tuntuu löytyvän vastaus aiheeseen kuin aiheeseen. Vastaus löytynee läheltä, minusta. Elämäm koulun ylempää arvotutkintoa odotellessa. Se, mitä pikainen googlettaminen aiheen ympäriltä antoi, oli näkemys rakkaudesta. Kuvailu niistä tuntemuksista ja asioista, joita liitämme rakkauteen.

”Syvä, kiintymyksen tunne, johonkin toiseen henkilöön!”

Itselleni on selkeää, kuinka pystyn kokemaan kiintymyksen tunnetta toiseen henkilöön. Mutta se, että joku olisi kiintynyt minuun, vaatii ihmettelyä ja totuttelua. 

Miksi minuun?

Alan välittömästä mielessäni listaamaan omia huonoja puoliani ja kertomaan sitä vinoutunutta narratiivia, jota vuosi toisensa jälkeen olen toistanut itselleni. Siis tuota täysin päätöntä ja itseäni alentavaa tarinaa, josta harva ystäväni edes tunnistaisi minua. Pystyisin ihan hyvin kertomaan inhimillisempää tai lempeämpää tarinaa itsestäni, mutta miksi en tee sitä? Mitä jos yrittäisin pitää tällä kertaa mielen rauhallisena ja olla kertomatta minkäänlaista tarinaa itselleni? Olla ennustamatta huomista ja elää tätä hetkeä. Tulevaisuuden maalaamiselle on omat hetkensä, mutta tällä kertaa ei tämän orastavan suhteen kynnyksellä.

Rakastetuksi tuleminen tuntuu vaativan paljon minulta. Rakastaminen tuntuisi olevan huomattavasti helpompi asia. Toki omat vaaransa rakastamisessakin on, esimerkiksi entä jos toinen katoaa, ei vastaakaan minulle. 

Niin mitäs vittua sitten tapahtuu? 

Ystäväni sanoi, että on vain opittava luottamaan siihen, että toinen on ja pysyy elämässäsi. Enhän murehdi muidenkaan ihmissuhteideni haurautta päivästä toiseen, miksi tekisin saman tämän kohdalla. Ihmissuhteethan perustuvat pitkälti luottamukseen ja sen jatkuvaan rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Arvostamiseen, ei haikelemiseen.

Toistan mielessäni seuraavaa mantraa: ”Kyllä hän vastaa tänäänkin viestiini. Varmasti vastaa. Miksi ei vastaisi, rakastaahan hän minua.”

rakkauspäiväkirja, makia

Hullua, että saan kokea tällaisia tunteita. Tunteita, joista monet ovat puhuneet minulle. Samaan aikaan muistutan itseäni, että varmasti olen tullut rakastetuksi myös ystävieni kanssa. Sitä ei vain ole sanoitettu ääneen samalailla. Toki on tässä jotain erilaista kuin aikaisemmissa ihmissuhteissani, sitä en kiellä. Mutta en halua uskoa, että tämä tunne on jotain sellaista, mitä en olisi voinut kokea ystävieni tai perheenjäsenteni kanssa. En halua uskoa, että tämä on vain seurustelevien yksinoikeus.

Tulevalle viikolle on luvattu lisää lumi- ja räntäsateita. Räntäinen rakkauspäiväkirja voisi hyvinkin olla sääpäiväkirja, joka kertoo rakkaudestani lumista Helsinkiä kohtaan. Sen verran kaunis kotikaupunkini on tällä hetkellä, että sille voisi omistaa kokonaisen päiväkirjan. Räntäisen sellaisen. Ehkä räntäinen onkin hyvä adjektiivi kuvastamaan päiväkirjaani parhaiten. 

”Räntä on rakkautta, joka koostuu vesipisaroista ja osittain sulaneesta kovasta pintakuoresta.”


Vuosi 2018 – Rakkautta ja piikkilankaa

Voi pojat ja tytöt, tässä sitä taas ollaan. Viikko uutta vuotta alla ja tuntuu, että kyseiset päivät ovat olleet tietyllä tapaa elämäni onnellisimpia hetkiä. Onnea on toki ollut jo 30 vuotta elämässäni, kylläkin eri tavoin. Tällä kertaa tavalla, jollaista ei ole ennen ollut.
 

Moni asia loksahti paikoilleen vuoden vikoina viikkoina. ”Jos joku, niin sinä olet onnellisten tähtien alla”, sanoi ystäväni tänään minulle. Muistuttaen kylläkin, että itsestään se ei ole tapahtunut.   

Vuodenvaihde on usein hyvää aikaa ottaa katsetta menneeseen ja kelata, miten elämä on kuljettanut, jolloin oppii myös ymmärtämään paremmin nykyhetkeä. Sielun kameran välillä ollessa täynnä, tänäkin vuonna mukana on onneksi kulkenut digitaalinen versio kamerasta. Tuon kameran filmirullaan on ikuistunut moni hetki. Hetkiä, joihin on helppo sukeltaa näin tammikuun pimeinä iltoina.

Kävin kuluneen vuoden kuvia läpi ja ajattelin jakaa niitä myös teille pienten tarinoiden kera. Kaikin puolin vuosi oli niin kuin Uniklubi aikoinaan lauloi: rakkautta ja piikkilankaa.

Tammikuu

* Viime vuonna vuosi vaihtui Jordanian taivaan alla. Alkuvuoden muistikuvissa on lähinnä loputon väsymys. Burnoutin ja lievän masennuksen jälkirippeitä karisteltiin pois vielä tammikuussakin.    Jordanian yksi unohtumattomimmista hetkistä oli yöpyminen teltassa Wadi Rumin aavikolla, sillä tammikuinen Jordania tarjosi auringonsäteiden lisäksi pakkaslukemia.   

* Jordanian jälkeen reissuseurueeseemme liittyi Sri Lankassa vanha tuttuni, Kyle. Tai siis nuorihan hän on kuin mikäkin. Tutustuttiin Kylen kanssa viitisen vuotta sitten Fidzillä, jonka jälkeen ollaan reissattu yhdessä useampi tuhat kilometriä.   

* Perkele, voitettiin Venla-pysti Docventures-jengin kanssa. Pokaali vuodessa pitää mielen virkeänä.

Helmikuu


* Kymmenen päivää ilman puhelinta, kelloa ja peiliä. Noista asioista koostui Intian Andamaanit, jonneka matka jatkui Sri Lankalta. Nuo päivät auttoivat tuomaan minut tähän hetkeen. Muistan vieläkin sen hetken, kun silmäni pompsahtivat täyteen pyöreyteen viikon paaston jälkeen. Mielen päällä olleet painolastit huuhtoutuvat Intian valtamereen yhdessä paikallisten tuominen uhrilahjojen kanssa.

* Jos Sri Lanka oli jälleennäkemisen riemua, sitä tarjoili myös Thaimaa. Gilillä, vuonna 2013, kännissä ja läpällä ostetut liput Vietnamiin saksalaisen lääkärin kanssa johti ystävyyteen, joka on kantanut tähän päivään asti. Tina Sche… (nimi, jota tuskin saksalainen itsekään osaa tavuttaa oikein) ilmoitti perhelomastaan Ko Koh Khaon saarella, joten päätin muuttaa reissusuunnitelmia nähdäkseni häntä ja hänen perhettään.

Tinan kanssa juteltiin elämän eri vaiheista ja mahdollisuuksista:

”Ne ovat kuin liplattavat aallot valtameressä. Niitä tulee jatkuvasti, eri kokoisina ja muotoisina. Sitä niin tietää, että aalto toisensa jälkeen, niitä tulee lisää ja lisää. Alkaa epäilemään menikö se oikea aalto jo, tai entä jos seuraava aalto toisikin tullessaan jotain parempaa tai mielenkiintoisempaa. Jatkuvaa puntaroimista ja pientä epävarmuutta. Mahdollisuuksien paljoutta. Yhteen aaltoon kun tarttuu, tulee vain luottaa, että se vie eteenpäin, sen matkaa, mitä on tarvetta, jonka jälkeen voi tarttua toiseen aaltoon. Hyväksyä, ettei mikään ole pysyvää.”

Maaliskuu


* Kaksi sanaa: KOLMEKYMPPISET ( Blogisuositus: Lapseton, naimaton ja 30 vuotta)!

Takaraivossani on vieläkin vahvasti muistikuva 25-vuotispäivästäni. Heräsin silloin yksin singaporelaisen puistonpenkiltä elämäni darrassa. Silloin mietin, tällaistako elämä on tässä iässä: yksinolemista. Ei, sitä tunnetta en halunnut kokea enää toiste. Päätin ottaa maaliskuussa suunnaksi Uuden-Seelannin, kylläkin Malesian Suomen suurlähetystön kautta. Pallon toisella puolen odotti hyvät ystäväni Sisko ja Ville, sekä camper van, reppana.   

* Voi itkut ja naurut sentään mikä maaliskuu. Ystävien ja läheisten syntymäpäivätervehdys, benji-hyppy, Keisari Aarnio äänikirjana ja jallu-shotit. Uudessa-Seelannissa oltiin ystävyyden ytimessä. Sitä vieläkin pidättää itkua, kun kelailee noita hetkiä. Kiitos tyypit!   

* Niin ja mitä tuli Suomen suurlähetystöön Malesiassa, muistakaa tarkistaa passin voimassaoloaika ennen reissuun lähtöä. Moni asia on selvinnyt elämässä puhumalla, vanhalla passilla matkustaminen ei.

Huhtikuu

* Uuden-Seelannin vikoina päivinä tokaisin itselleni, että kaikki on nyt hyvin ja olen valmis lähtemään himaan. Samassa hetkessä oivalsin, että eikö juuri tuolloin tulisi nauttia siitä hyvästä olosta ja pysyä paikoillaan, eikä joka kerta juosta kohti uusia tuulia.    Miksi sitä on niin vaikea pysähtyä nauttimaan jo olemassa olevasta, sen sijaan, että hakisi jatkuvasti muutosta elämään? Tiedostan nämä levottomuuden tunteet itsessäni. Tietyllä tapaa olen myös hyväksynyt sen osaksi minua ja tapaani elää: liikkua ja tavoitella vapauden tunnetta.   

Miksi sitä on niin vaikea pysähtyä nauttimaan jo olemassa olevasta, sen sijaan, että hakisi jatkuvasti muutosta elämään? Tiedostan nämä levottomuuden tunteet itsessäni. Tietyllä tapaa olen myös hyväksynyt sen osaksi minua ja tapaani elää: liikkua ja tavoitella vapauden tunnetta.   

Ehkä tämä monologi on enempi muistutus itselleni siitä, miten eri tavoin voilla olla ja nauttia elämästä. Liian helposti tarttuu ympäristön luomiin malleihin ja alkaa solvaamaan itseään asioista, jotka eivät mene noiden kuviteltujen ja olemassa olevien normien mukaan.

*Kotiinpaluu suoraan Tampereelle oli reissu sekin. En ole koskaan tuskaillut pitkien reissujen jäljiltä kotiin tulemista. Ymmärrän, kyllä tuskan parahdukseni, joka saattaa ihmisillä iskeä, kun pitkään reissussa hengailun jälkeen tekee paluun kotikonnuille, jossa moni asia on samalailla kuin ennen reissuun lähtemistä. Itse vältän kotiinpaluusta aiheutuvan masennuksen vuoraamalla itseni läheisillä ystävillä ja asioilla, joita olen ikävöinyt reissun päällä.

Toukokuu

* Olen siitä onnekkaassa ja etuoikeutetussa asemassa töideni suhteen, että työnantajani haluaa tukea kokonaisvaltaisesti minua ja kehitystäni. Ensisijaisesti he miettivät minun tulevaisuuttani ja yhteen sovittavat sen yrityksen tavoitteiden kanssa. Toki se on molemmin puolista pallottelua, mutta harvalla varmastikaan on tällaista työnantajaa, jonka kanssa voi käydä tällaisia keskusteluja. Palasin toukokuussa sorvin ääreen uuden tittelin kanssa, monimediatuottajana. Kysyin pomoltani ensimmäisenä, mitä se tarkoittaa. Hän sanoi, että se selviää varmasti vuoden loppuun mennessä minulle.  

Aloin kirjoittamaan uuden TV-ohjelman konseptipaperia, toki yhdessä huipputyyppien kanssa. Tiedättekö, kun on asioita, joita et tiedä osaavasi tai et jostain syystä halua tunnustaa sitä itsellesi. Yleensä ympärillä olevat ihmiset huomaavat sen saman tien, ja he ovat ne, jotka kohottavat ja kannattelevat sinua. Tällaiseen ajatukseen jos havahdut lähimmäistesi parissa, pidä lujasti kiinni. Näitä keloja pyörittelin melkein koko kesän ajan.

Kesäkuu

* Kesäkuussa pääsin järjestämään ystävilleni ja perheelleni viralliset 30-vuotisjuhlat. Halusin järjestää ne, missäs muuallakaan kuin Korpilahdella. Karsea pelko perseen alla, että tuleeko kukaan paikalle. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että kesän viikonloppuina jengi matkustaa keskelle ei mitään (tai keskelle kaikkea) Keski-Suomeen. Paikalle saapui yli 50 tyyppiä. YLI VIISIKYMMENTÄ! Elän tuon päivän voimalla seuraavat 30 vuotta.  

Elämän suurimpia rikkauksia on ehdottomasti ystävät. Kuulostaa tosi kliseiselle ja imelälle, mutta seison tuon vaaleanpunaisen hattaranvärisen sanonnan takana. Jos edes puolet noista ihmisistä ilmaantuu 60-vuotisjuhliini Malagaan, tiedän onnistuneeni elämässäni.

Heinäkuu

* Jos jotain rakastan kesässä, on se festarit. Kelatkaa, että viime kesänä Suomen festarilavoilla nähtiin sekä TikTak että Nylon Beat. Siis vuonna 2018 Suomipopin pääesiintyjät olivat juuri nuo nuoruuden idolini.   

Heh, alkoi naurattamaan myös Suomipoppien lippuepisodi. Snapchat-seuraajani muistavat tarinan. Ehkä pitäisi ottaa äidistäni oppia ja ostaa lippu heti seuraavana maanantaina ensi vuoden festareille. 

* Heinäkuussa pamautettiin myös oikein urakalla tunteiden valtatielle. Häät ovat monesti olleet itselleni kova paikka. Vaikka kuinka paljon nautin lähimmäisteni rakkaudesta ja onnesta, on silti paikoitellen vaikea katsoa tuota kaikkea vierestä uskotellen itselleni, että vielä joku päivä on minun vuoroni. Tiedän, että toisten onni ei ole minulta pois ja tuota mantraa toistan itselleni. Onnea vielä rakkauden kyyhkyläiset, Paju ja Chris.

Elokuu

* Lyö täysin tyhjää. Mitä oikein tapahtui elokuussa? Muuta kuin, että perustin oman yrityksen ja Flow (asukuvien juhla-aikaa), sekä lihaa ja perunaa. Kiitos Popeda.

Syyskuu

* Syyskuussa starttasi Docventuresin 6.tuotantokausi. Tällä kaudella käsiteltiin paljon sellaisia teemoja, joista itse olen erityisen kiinnostunut ja innostunut. Miesten tunteet, sukupuolten välinen tasa-arvo, valta ja mainonnan eettisyys. Olen suunnattoman ylpeä siitä keskustelusta, jota saimme aikaiseksi. Etenkin ilmastonmuutosta koskettava artikkelimme herätti vihdoinkin uudenlaisen keskustelun: Päättäjät, ohjatkaa meitä!

Lokakuu

* Lokakuu nimensä mukaisesti toi lokaa niskoihin. Yksinäisyydentunne ja yksineläminen alkoivat ahdistamaan. Miksi minä en ansaitse parisuhdetta, miksi muut ovat niin etuoikeutettuja, saadakseen vierelleen jonkun. Onko parisuhde ylipäätään päämäärä elämässä ja mitä sinkkuna oleminen nykypäivänä edes tarkoittaa?  

Ah pah, miten paljon raskaita kysymyksiä ja yhden iänkaikkisen aihealueen parissa vielä.

Marraskuu

* Nyt paukkuu ja kovaa, nimittäin tunnelukot. Ihmettelin yhdessä vaiheessa, miksi hengittäminen ja etenkin haukotus tuntuivat niin raskailta. Kipuilin muutaman päivän hengitysvaikeuksieni kanssa, kunnes yhtenä iltana rysähdin kesken ruoanlaitoin keittiön lattialleni. Itselleen rehellisenä oleminen on karsea työmaa. Sitä helposti uskottelee itselleen asioita tai sivuuttaa ne kokonaan. Varsinkin jos kyseessä on kipeät avoinna olevat haavat, joita tulisi alkaa käsitellä itsensä kanssa, sitä mielellään siirtää niitä huomiseksi. Toisinaan kroppa kuitenkin päättää ottaa tilanteesta otteen, pakottaen käsittelemään asiat siinä hetkessä juuri sellaisina kuin ne ovat.  

* Marraskuu osoittautui kaikesta harmaudesta ja ahdistuksesta huolimatta, yhdeksi vuoden tärkeimmäksi kuukaudeksi. Vuosituhannen ihastus johdatti itseni sellaisiin keskusteluihin ystävieni kanssa, joihin en ollut ennen päässyt. En muista milloin olisin itkenyt ystävieni kanssa näin paljoa, mitä nyt itkin. Toki pääsin kosketukseen itseni kanssa myös aivan uudella tapaa. 

Joulukuu

* Joulukuu oli monella tapaa aikaa, jolloin kaikki oli hyvin. Enemmän kuin hyvin. Palaset loksahtelivat niin työelämässä kuin vapaa-ajalla paikoilleen. Ensimmäistä kertaa tuntui, että olen toden teolla onnellinen kokonaisvaltaisesti. Itse asiassa tosi onnellinen. En sano, että olisin ollut jotenkin vajavainen tätä ennen. Enemminkin sanoisin, että sain elämääni jotain sellaista, mistä en edes tiennyt. Kuullut vain tarinoita ja luonut mielikuvan sen tiimoilta.   

* Karsea ikävä ja rakastetuksi tuleminen olivat täysin uusia asioita pohdittavana. Tällä hetkellä on sellainen tunne, että tuleva vuosi jatkuu näiden kahden asian ympärillä.

* Olin myös ensimmäistä kertaa elämässäni joulun pois perheeni parista. Kaipasin jotain vaihtelua jouluun ja joulun perinteisiin, jotka ovat näyttäytyneet enempi yltäkylläisyytenä. Otimme ystävieni kanssa suunnaksi San Sebastianin. Ah!

Jokainen vuosi on kyllä niin omanlaisensa. Tietynlaisia odotuksia on hyvä asettaa, jos sille tuntuu, mutta tärkeintä on ottaa vuosi vastaan sellaisena kuin se tulee. On asioita, joihin pystyy vaikuttamaan ja asioita, joihin ei pysty. Itse suosin keskittymään niihin, joihin pystyn vaikuttamaan.  

Uusi vuosi on myös aikaa, kun luvataan ja asetetaan jos jonkinlaisia tavoitteita. Uusia alkuja ja muutoksia. Suuria ja pieniä suuntaviittoja elämälle. Vuoden vaihteen ehdoton plussa on, että sitä huomaamatta alkaa tarkastelemaan ja reflektoimaan mennyttä, sekä ottaa katsetta tulevaan.

Tavoitteiden asettamista tärkeämpää on kuitenkin miettiä, miksi haluaa tavoitella itselle asettamiaan tavoitteita. Mikä tekee tavoitteista merkityksellisiä tai mitkä asiat ovat itselleen merkityksellisiä? Tavoitteiden saavuttamista tärkeämpää on se matka, joka kuljetaan, ja kyllä kuulostin juuri Lauri Tähkältä. Liiallinen tavoitteiden tuijottaminen voi nimittäin kääntyä itseään vastaan. Onnellisuuden tavoittelun sijaan, miettisin, mitkä asiat tekevät onnelliseksi, jolloin onni tulee sivutuotteena.   

Jos katson mennyttä vuotta taaksepäin, suurimpia saavutuksiani ovat ihmiset ympärilläni. Kolmekymppisilläni Korpilahdella huomasin, mihin kaikki elämässäni kulminoituu. Jos jotain toivon tulevalta vuodelta, on se ystävien ja läheisten kanssa vietetty yhteinen aika. En pysty alleviivaamaan tarpeeksi ympärillä olevien ihmisten tärkeyttä, ovat he sitten tuttuja tai tuntemattomia. Kiitos vuosi 2018.

Millaisia toiveita tai tavoitteita sinulla on tulevalle vuodelle?

P.s. Jos on päässyt unohtumaan Rakkautta ja piikkilankaa, tässä linkki kyseiseen teokseen.

Räntäinen rakkauspäiväkirja – Kahvinmakuisia hetkiä, yhdessä!

Rakas päiväkirja, laitetaanko mustana vai kerman kanssa? Tuntuu, että elämä on ollut viime päivät yhtä aromien ilotulitusta ja kerman makua, mutta menkööt.  

Jos jotain toivoin pukilta, niin lisää näitä hitaita aamuja kahvipannun äärellä. Tuoreiden hedelmien ja pähkinöiden yhdistelmää. Itsepuristettua tuoremehua ja lettuja. Ai, että! Harvoin tulee syötyä lettuja aamusta, mutta kerrankos.  

Hitaat aamut, kukapa ei teistä tykkäisi.

Pari vuotta sitten saatoin viettää tunnin, jos toisenkin katsellessa ulos maailman menoa kahvikuppi kädessäni. Seurata ohimeneviä ihmisiä. Miettiä mistä he ovat tulossa ja minne menossa. Kaikessa hiljaisuudessa kuunnella omia ajatuksiani.  

Muutettuani uuteen asuntoon, uudelle asuinalueelle, on tämä harrastus jäänyt kokonaan pois. Suurin syy lienee hiljainen takapihani, jossa suurinta roolia näyttelee talonmies vaimonsa kanssa. Heitäkin näkee ani harvoin siellä.   

Kaipaan noita aamuja.

Viimeiset yhteiset aamumme ennen hänen lähtöään kotimaahansa, istuimme vain kahvikupit kädessä, toisiamme katsellessa. Ei mitään sen erikoisempaa, mutta samalla niin erikoista. Kaikkea muuta, mihin olen tottunut. Kaikkea sitä, mitä olen ikävöinyt.  

Voisin romantisoida noita hetkiä lopun päivää, tehdä niistä vieläkin vaaleanpunaisempia ja imelämpiä, mutta säästän teitä.  

En ihmettele lainkaan, kun sanotaan aamun ensimmäisen kahvikupin olevan päivän tärkein kuppi. Sitä se oli ja tulee varmasti olemaan jatkossakin, kun vietämme yhteisiä aamuja. Kyse ei ole pelkästä hitaudesta, vaan sellaisten tapojen asettamisesta elämään, jotka tuottavat hyvää mieltä ja onnen hetkiä. Näiden arvokkaiden tapojen arvostamisesta, arvottamisesta muiden asioiden ja kiireiden edelle. Pysähtymistä siihen hetkeen ja tilaan, jonka yhdessä jaamme. Toki on yhtä tärkeää vaalia näitä hetkiä, kun olen yksinkin.

Jos mietit, mitä ostaa joululahjaksi läheisillesi, osta yhteistä aikaa ja näitä elämänmakuisia hetkiä. Slurpilla on vielä viimehetken joulutontuille tarjous meneillään. Tilaa joko itsellesi tai lahjaksi läheisellesi pienpaahtimoiden vastapaahdettua kahvia kotiin toimitettuna. Voin sanoa, että kahvit kotiovelle on arjen luksusta. Pieni juttu, mutta tuntuu aina yhtä hyvälle, kun posteljooni kolauttaa paketin postiluukusta eteisen lattialle. Saat 5 euron alennuksen yli 30 euron ostoksista (käy myös lahjakortteihin) koodilla ”SLURPJOULU”. Tästä pääset Slurpin sivuille tutustumaan palveluun.

Toivon, että vuosi 2019 tuo tullessaan lisää näitä yhteisiä kahvihetkiä hänen ja ystävieni kanssa.   

Mitä sä toivot seuraavalta vuodelta?


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Saakeli mikä ikävä!

Päiväkirja: Sunnuntai, Tom Misch ja ikävä.  

Rakas päiväkirja. Täällä ollaan. Ja kyllä, luit oikein: ikävä.  

En oikein tiedä mistä aloittaisi. Aloitetaan kuitenkin jostain tämä päiväkirja.

Ajoitus tuntuu olevan kaiken A ja O ihmissuhteissa. Aina se ei mene putkeen, niin kuin ei nytkään mennyt kaikilta osin. Toisinaan taas elämä antaa sitruunan sijasta jotain muuta. Esimerkiksi post-it -lapulla olevan viestin, muistuttaakseen tärkeistä asioista.  

Elämä oli yksi solmussa oleva lankakerä vielä hetki sitten. Tai sanotaanko, että saatanallisessa sotkussa oleva kerä. Olin jo valmis tuikkaamaan tuleen kyseisen lankakerän, kunnes muistin asian toisen puolen: sen pehmeyden ja lämmön, jota tuo villa tuo oikein käytettynä.  

Niin oikein käytettynä ja oivallettuna.

Elämähän on itse asiassa aika pehmeää ja mieltä lämmittävää, kun sen oikein oivaltaa. Ja heittäytyy sille. Nimenomaan heittäytyy. Jos tunnepuolella pystyisi kamppailemaan itsepuolustuslajien tavoin mustan vyön, olisin mestari jo vuosien ajan.

päiväkirja merkintä

Tunnistan tunnelukkoni hyvin. Niiden avaaminen tuntuu vain olevan hankalaa ja monimutkaista.  

Kunnes.  

Niin, kunnes oikea laulu soi oikeassa hetkessä. Oikean ihmisen vierellä.  

Kai.

Kai se on jotain muutakin. Jotain mikä on vaikea pukea sanoiksi. Kyllä sä sen tiedät, ilman mitään selityksiä. Se on vaan se tunne.  

Tunne, joka toi myös ikävän mukanaan.  

Ikävähän tulee, kun joku tärkeä ihminen ei ole vierelläsi, mutta on ajatuksissasi. Sitä se on tällä hetkellä. Kukaan ei missään vaiheessa varoittanut ihmissuhteiden ”ikävistä” puolista, kuten ikävästä. Joka ei kylläkään ole täysin ikäväpuoli, vaan päinvastoin, aika helvetin tärkeässä roolissa oleva tunne.

Ikävä muistuttanee toisen tärkeydestä ja (ehkä) siitä, että sille toiselle on löytynyt oikea paikka elämässäni.  

Ehkä.

Aika kertoo sen.

Tai sitten minä.