Räntäinen rakkauspäiväkirja – Pelottaa

Rakas päiväkirja, LOVED-19 on iskenyt.

Oireet: rintakipua, ikävää, kaipuuta, pelkoa ja pinnan pitkittymistä.

Hoito: 160 € lentoliput

Koronatilanne on alkanut hellittämään niin Suomessa kuin Hollannissakin. Etenkin Suomessa, sillä sisarajaa avattiin jonkin verran lisää viime viikolla. Hollannin raja on ollut koko korona-ajan auki meille suomalaisille. Syy, miksi olen jättänyt toistaiseksi menemättä Hollantiin, on ollut osittain pieni pelko, sillä Hollannissa tauti on levinnyt aggressiivisemmin. Mielikuvat ovat samaa luokkaa kuin Uudenmaan rajan ylittäminen reilu kuukausi sitten. En ole halunnut ottaa riskiä vielä matkustamisen kanssa. Ajan kanssa.

On turha kieltää, etteikö korona vaikuttaisi parisuhteisiin. Niin etäsuhteessa oleviin kuin saman katon alla asuviin. Saman katon alla olevat ovat kenties joutuneet aivan uudella tapaa keskustelemaan asioista, joihin ei välttämättä ole ollut aikaa normaalin arjen keskellä tai keskustelut on ohitettu kiireeseen vedoten. Etäsuhteessa olevana tätä jatkuva yhteisen ajan tuomaa haastetta ei ole. Päinvastoin, tyhjästä on vaikea nyhjästä. 

ensisuudelma, pesojoonas

Ajatus toisen näkemisestä pitkän tauon jälkeen on kutkuttava. Siihen liittyy paljon odotuksia ja innostusta. Huumaa ja kiihkoa. Mutta myös pelkoa. Tämän ääneen toteaminen yllätti itsenikin. Miksi minä pelkään? Mitä pelko yrittää kertoa?

Entä jos?

Mielessäni pyörii kymmenniä jollei jopa satoja mahdollisia skenaarioita, entä jos… 

Entä jos hän ei tykkää minusta?

Entä jos välillämme ei ole enää kemiaa?

Entä jos emme näekkään toisiamme enää samanlaisina?

Entä jos…

Miksi ajattelen negaation kautta, vaikka näkemiseen liittyy enemmän rakkautta kuin yhteenkään aikaisempaan rakkaudenosoitukseen, jonka olemme toisillemme tehneet. Näkemiseen liittyy miljoona positiivista asiaa, keskity niihin! Kuten ensikohtaamiseen.

Niin, ensikohtaaminen.

Miettikää, saamme uuden mahdollisuuden ”ensikohtaamiseen”. Tuohon maagiseen hetkeen, kun katseemme kohtaavat. Hänen silmänsä. Syntymämerkkinsä. Kiharat hiukset. Kaikki nuo pienet eleet hänen kasvoillaan. Saan kokea kaiken tuon uudestaan. 

Ah, ensisuudelmaa unohtamatta!

Ottaa valmiiksi jo mahanpohjasta. Kun kaksi kohtaavat. Kaksi niin kaunista.

Totta kai siihen liittyy paljon odotuksia voimakkaista tunteista. Sitä se varmasti tulee tuottamaan. Tunteita. Se tulee antamaan kyyneleitä ja naurua. Herkistyn nyt jo, hymyssä suin. 

Hänen huulensa.

Onhan tämä aivan hullu konsepti kokonaisuudessaan. Viikkojen odottelua, satoja facetime-puheluita, kymmeniä ja kymmeniä viestejä päivittäin. Tätäkö on parisuhde? Kysynpähän vaan! 

Kyllä, se on sitäkin. Tämä on hyvä sisäistää. Parisuhde niin kuin ihmissuhteetkaan eivät ole tähtiin kirjoitettuja. Sitä jotenkin haluaisi hallita elämää. Antaa tapahtumasarjoille nuotteja. Luottaa, että reimarit ovat kohdillaan ja kotisatama tiedossa. Haluaisin niin kitistä ja sanoa, että minä päätän. Minä päätän miten asiat menevät. Mutta ei. On helpompi päästää irti ja hyväksyä.

Hyväksyminen on yksi askel onneen.

Mitään pelättävää ei ole, Joonas.

Etäisyys, joka välillemme on tullut koronan myötä, on sama, mitä se oli ennen pandemiaakin. Tasan 1300 kilometriä. Ei mitään muuta. Älä siis pelkää, että välillenne on tullut jotain muuta. Ei ole.

ensisuudelma, pesojoonas

Arki-ikävöinti saanee kohta jäädä jäähylle ja toivon mukaan pääsen vaihtamaan leiriä. En malta odottaa, että joudumme kasvotusten keskustelemaan päivät pitkät. Katsomaan toisiamme. Kohtaamaan toisemme. Odotan niin kovasti hänen tuloaan Suomeen. Niin kovasti. 

Milloin? Se selviää ajan kanssa.


Parisuhde Q&A – Kumpi meistä?

Järjestettiin Yaelin kanssa vappuna Instagram Livessä parisuhdevisa Tuttu juttu Shown tapaan. Teitä oli sadoittain seuraamassa tuota lähetystä. Kiitos! Aivan huippua oli saada teidät osaksi meidän vappua.

Live-lähetyksessä vastailimme teidän lähettämiin kysymyksiin, jotka alkoivat ”Kumpi teistä” aloituksella. Muutama ”kiusallisen” hiljainen hetki saatiin myös aikaiseksi vastauksien ollessa ristiriidassa, ja tämäkös jaksaa vieläkin naurattaa. Niin kuin varmaan osa teistä huomasikin, aika leppoisalla asenteella suhtaudumme tällaisiin ”parisuhdesopan aineksiin”. Huomasin myös, että näin pelillistämisen kautta, sai helposti avattua tärkeitäkin keskustelunaiheita, joiden käyminen voisi muuten tuntua haastavalle.

Ajattelin täällä blogin puolella jatkaa parisuhdevisailua sekä vastata jo vastattuihin kysymyksiin, jos sinulta meni Instagram Live ohi vappuna. Toki tällä kertaa vastaukset tulevat ainoastaan suustani, mutta sehän ei ainakaan kirjoittajaa haittaa. 

parisuhdevisa, pesojoonas

Kummalla teistä on pidempi pinna?

Sanoisin Yaelilla. Toki olemme molemmat luonteiltamme rauhallisia. Pienen kinan sattuessa, aika maltillisesti käsittelemme asian kuin asian. Toki kielimuuri rauhoittaa jo itsessään mahdollisia konflikteja, kun sanojen muistamiseen ja niiden löytämiseen joutuu käyttämään erikseen aikaa, jolloin usein tulee mietittyä uudemman kerran sanomisia. Suosittelen kokeilemaan, jos parisuhteessa kierrokset lähtevät käsistä, vaihtamaan vieraalle kielelle. Joutuu aivan uudella tapaa miettimään, mitä suustansa päästää.

Kumpi istuu vessa pidempään?

Yael. Ehdottomasti Yael!

Kumpi antaa helpommin periksi?

Ööö olisinpa minä, mutta jälleen kerran Yael. Yritän jatkuvasti oppia Yaelilta, missä vaiheessa olisi hyvä luopua omasta tahdosta ja nähdä asiat toisen silmin. Aika hyvin me molemmat otetaan toisemme huomioon, mutta huomaan, että itselläni on parannettavan varaa.

Kumpi teistä on valmis muuttamaan toisen kotimaahan?

Aihe, josta ollaan paljon keskusteltu ja tullaan keskustelemaan. Tällä hetkellä me ollaan päätetty, että meillä on kaksi kotia: toinen Helsingissä, toinen Hollannissa. Jos toisen tulisi muuttaa, olisi päätös aika vaikea, kun molemmilla on painavat syyt pysyä omassa kotimaassaan. En kuitenkaan usko, että tämä muuttuisi meille haasteeksi missään vaiheessa, jos päätös tulisi tehdä. Keskustelemalla ja kokeilemalla tästäkin päästään yhteisymmärrykseen.

Kumpi teistä pieraisi eli rikkoi ns ”pierujään” ensimmäisenä?

Minä.

Kummalla teistä on enempi rintakarvoja?

Yaelin juuret tulevat Kaakkois-Aasiasta ja aasialaisilla on tunnetusti vähäisempi karvoitus kuin meillä pohjolan jäätiköillä asuvilla viikingeillä. En kylläkään kutsuisi rinnoissani olevia karvoja rintakarvoiksi, mutta ehkä iän myötä tähänkin asiaan tulee muutos.

Kumpi teistä kaipaa enemmän halauksia?

Yael. Hän on jopa jostain keksinyt, että hänellä on iso kasa ”hugging vouchereita”, joita hän voi käyttää milloin haluaa. Tästä on tullut oma juttunsa meidän kesken, jolle naureskellaan. Yael on enempi halailun ystävä, kun taas itse tykkään rapsuttamisesta ja erityisesti saada rapsutusta. Selkään piirtäminen on oma suosikkini! 

Kumpi teistä on se, jota saa aina odottaa?

Molemmat vihataan odottamista. Siis myöhässä olevat ihmiset, älkää olko myöhässä. Toki tämä osuu aina välillä omaan nilkkaan ja kyllä se taitaa olla minä, kumpi saattaa olla joskus myöhässä…

Kumpi teistä tekee enemmän ruokaa?

Yleensä minä tykkään kokkailla enemmän. Toki, kun ollaan Suomessa, keittiö on minun valtakuntaani. Kun ollaan Hollannissa, Yael on usein töissä, joten on luonnollista, että minä kokkaan meille illaksi safkat. Molemmat kyllä tykätään hääriä keittiössä ja molemmilla meillä on omat bravuurimme. Arvaatko mikä on Yaelin suosikki ruoka? 

Kumpi teistä oli enemmän jännittyneempi, kun tapasitte toistenne vanhemmat ensimmäistä kertaa?

Yael! Hahahah tämä naurattaa. Oltiin matkalla meidän mökille pihatalkoisiin, jossa oli koolla puoli sukua. Sitä jännityksen määrää, mitä sai seurata vierestä, kun matkustimme Helsingistä Korpilahdelle. Yael otti myös tavoitteeksi saada appiukolta muutaman sanasen. Isäni, kun tunnetusti ei ole mikään äänekkäin henkilö saatika englannin puhuja, niin tätä tavoitteen toteutumista oli mielenkiintoista seurata. Kaikesta jännityksestä huolimatta kaikki meni enemmän kuin hyvin. Eläväksi letkautukseksi näiltä ensimmäisiltä tapaamisilta jäi Yaelin kiitokset äidilleni. Saimme häneltä autokyydin mökille ja Yael halusi tehdä vaikutuksen kiittämällä häntä suomeksi. ”Kiitos ratsastamisesta” kuului takapenkiltä, kun saavuimme mökille.

Oma ensitapaaminen Yaelin vanhempien kanssa meni hyvin iisisti. Yael taisi tälläkin kertaa jännittää enempi, sillä heidän kulttuurissaan on tietynlaisia rituaaleja tai tapoja, kun perheeseen tuodaan uusi jäsen. Kävimme näitä asioita muutamaan otteeseen läpi ennen hänen vanhemmilleen menoa.

Olipa ihana kysymys! Paljon lämpimiä muistoja ja iso kasa jännitystä.

Kumpi iski kumman?

Hahah tässä ei ole kahta sanaa: Yael! Ensitapaamisesta voit lukea lisää tästä.

Kumpi teistä siivoilee enempi?

Sanoisin, että minä, mutta voin olla täysin väärässä. Molemmat ollaan semisti pakkomielteisiä puhtauden suhteen. Ja hyvä niin, sillä molemmille puhtaus merkitsee samoja asioita. Eipähän tartte olla erikseen aina muistuttamassa tiskien laittamisesta tai lakanoiden vaihtamisesta. 

Kumpi teistä kysyy ensimmäisenä apua tuntemattomalta, jos olette eksyneet?

Yael. Hänellä on muutenkin enempi tapana jutella tuntemattomien kanssa. Rakastan hänessä juurikin tuot avoimuutta ja heittäytymistä. Itsehän tosin en ole koskaan eksyksissä tai en ainakaan tiedä olevani, joten harvoin on tarvetta kysellä reittejä.

parisuhdevisa

Kumpi teistä on enempi flirtimpi?

Mä en edes tiedä, miten flirttaillaan. Tästä olen muutaman kerran myös saanut satikutia, kun olen tietämättäni muka flirttaillut. Joten, Yael!

Kumpi teistä muistaa päivämäärät paremmin?

Asia kuin asia, niin Yael. Hän muistaa uskomattoman määrän isoja ja pieniä asioita meidän matkan varrelta. Päivämäärät, ruoka-annokset, musiikkikappaleet, mitä on milloinkin ollut päällä, mitä missä milloin. Välillä aivan hävettää, kun oma muisti on niin lyhyt (valikoiva) ja en osaa valehdella, että ”juu muistan kyllä”. Jään samantien kiinni. Toki Yaelin tanssitausta varmastikin auttaa tässä, sillä he ovat erikseen opetelleet muistisääntöjä.

Kumpi teistä tykkää enempi makeasta?

Jälleen kerran: Yael. Häneltä on suuri teko, jos hän antaa pienenkin maistiaisen jälkiruoastaan. Mä harvoin otan kahvilassa makeaa kahvin kylkeen. Pieni puraisu makeaa yleensä riittää minulle, joten en raaski ostaa kokonaista kakkupalaa. Ollaan siis harmoonisesti harjoiteltu jälkiruokien (sekä ranskalaisten) jakamista. Ja tämä on siis tosi iso juttu!

Kumpi teistä todennäköisemmin pidätetään?

Taisin Instagram Livessä vastata, että minä. En muista enää miksi. Ehkä Yael on meistä kahdesta vielä enempi äidin poika. En osaisi edes kuvitella, että hänet pidätettäisiin. Mikäköhän voisi olla edes mahdollisin syy tälle?

Parisuhdevisa, flow, pesojoonas

Kumpi teistä yleensä lopettaa puhelun?

En jostain syystä raaski lopettaa puhelua, joten pyydän usein, että Yael voisi hoitaa sen. Nyt kun tämän sanoi ääneen, niin vähän naurattaa. Mutta siinä on läsnä sellainen hylkäämisen tunne. Jotain primitiivistä kai siinä tapahtuu aivoissa. Muodostuu myös mielen päälle sellainen hyvä ja paha -asetelma. Tästäkin aiheesta olemme keskustelleet parisuhteessamme, mikä saattaa hiukan tuntua hassulle, varsinkin jos ei ole kokemusta etäsuhteesta.

Kumpi teistä puhuu paremmin toisen äidinkieltä?

Yael. Hänellä on uskomaton kielipää. Minulla tekee haasteita välillä englanninkin kanssa ja monesti kesken keskustelujen haen sanakirjasta erikseen sanoja/sanontoja, ja sitä kautta yritän jatkuvasti oppia englantia lisää. Hollannin ääntäminen tuottaa paljon haasteita minulle. Voi luoja sitä kurkkuääntämistä! Vaikka suomen kieli on haastava oppia, on sen lausuminen aika yksinkertaista tai näin olen ainakin ymmärtänyt. Molemmilla meistä on haluja oppia toistemme äidinkieltä, lähtötasot vain eroavat toisistaan aika paljon.

Kumpi teistä on aamuvirkku?

Minä! Tulisi melkein olla kolmen tunnin aikaero, jotta heräisimme samoihin aikoihin. Minulla aamun ensimmäiset tunnit ovat yleensä tehokkaimpia, mutta samaan aikaan rauhallisimpia. Tykkään katsoa, kun kaupunki vasta herää päivään ja sen tahdissa käynnistää myös oma päivä. Yaelin työt toki painottuvat usein illoille, joten senkin takia päivärytmimme ovat erilaiset.

Kumpi teistä jättää likaiset sukat lattialle?

Meistä kahdesta todennäköisemmin varmaan minä. Mutta ainoastaan hetkeksi. 

Kumpi teistä on järjen ääni suhteessanne?

Järjen ääni, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Ehkä enempi minä. Yael on enempi spontaanimpi ja hulluttelevampi. En haluaisi sanoa, että se on tämä ikäero, mutta en voisi sanoa, ettenkö olisi ollut huolettomampi nuorempana. Toki molemmilla meillä on visusti jalat maassa ja pohdimme asioita aika harkiten. Mitään ylilyöntejä ei kummallakaan ole tullut seurustelumme aikana. 

Jos mieleesi pompahtaa lisää näitä kysymyksiä, vastailen kommenttien puolella mielellään näihin. Tämän Liven perusteella uskon luvata lisää näitä parisuhdevisailuja. Olihan tämä sen verran hauskaa puuhaa!


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Seksittömyys ja kosketuksen kaipuu

Rakas päiväkirja, pitänee taas tänään lähteä nessupakettiostoksille.

On jotenkin julmetun vajavainen olo. Kyykin jälleen kerran yksin yksiössäni kirjoittaessani tätä. Eilen näin ystävääni ja kopautimme kengillä toisiamme halauksen merkiksi. Siinä on minun lähin ihmiskosketukseni toviin. Siis kenkien kopsauttaminen. Ei edes kylmän tuntuinen formaali kättely, jossa saisi edes koskea toista, vaan kahden tekonahkaisen materiaalin yhteen tömäyttäminen.

Kaipaan kosketusta. Kaipaan kun minua kosketetaan. 

Koskettelussa ei ole pelkästään kyse oksitosiinihöyryistä. Se toimii siteenä, luottamuksen ja kiintymyksen ylläpitäjänä. Kosketukseen liittyy paljon nyansseja. Pieniä ja suuria viestejä, joita on joskus vaikea sanoittaa sanoiksi. Tässä kontekstissa, kun melkein kaikki viestiminen tapahtuu sanoin, tuntuu kovin raskaalle vielä alkaa sanoittamaan niitä pieniäkin tuntemuksia kehossa ja mielessä, jotka normaalisti tapahtuisi kosketuksen kautta. Vitutus on helppo sanoittaa ja näyttää elein. Mutta sitten kun tulisi sanoittaa myötäymmärys, pysähtyminen hetkeen, ”kiva kun olet vain siinä” jne…

Kosketus antaa myös turvaa. Tiedän, että hän on tässä ja vierelläni kosketti hän minua tai ei. Järkikin sen sanoo. Mutta vaikka kuinka toistan sitä ääneen itselleni jopa uskonnollisin rituaalein, ei se aina riitä. Kaipaan sitä fyysistä, hyvinkin konkreettista vierellä oloa. Lämpöä, tuoksua ja intiimiyttä.

Vaikka kuinka koskettelen itseäni oksitosiinin kaipuussa, en millään taivu koskemaan nenänpäälläni niskaani. Rutistan itseäni, mutten yletä ottamaan kokonaan itsestäni kiinni. Yritän peilin kautta suudella itseäni otsaan, tuloksetta.

Jotain puuttuu.

seksittömyys, pesojoonas

Sitten on se s-kirjaimella alkava sana, joka saa osan ihmisistä kiemurtelemaan, kun kuulevat puhuttavan siitä.

Seksi. 

Tai tässä tapauksessa seksittömyys.

Koen kaipuuta sitä kohtaan, mutta samalla haluttomuus on läsnä. Olen pohtinut johtuuko tämä ristiriitaisuus siitä, että tällä hetkellä minulla ei ole mahdollisuutta sellaiseen seksiin, jonka perään haikailen. Tämän myötä työnnän haluni syrjääni, tukahdatun osan seksuaalisuudestani ja tyydyn siihen mitä on saatavilla. Toisin sanoen painan play-nappulaa ja tumputan menemään. Niin kuin ennen vanhaan, hyvinä vanhoina poikamiesaikoina. 

Seksi ei merkitse minulle ainoastaan nautinnon lähdettä. Endorfiinikeidasta, jossa tarjoillaan dopamiinishotteja ympäri vuorokauden. Se on yhteisen matkan tekemistä toisiimme ja itseemme. Tutustumista ja oppimista. Kuka minä olen ja mistä minä tykkään? Se on jotain kaunista. Kauneus tulee varmastikin siitä läsnäolosta ja herkkyydestä. Paljaana olemisesta. Omien rajojen löytämisestä häpeän kustannuksella.

Sinä ja minä. Vain me. Tätä kaipaan!

Valehtelen melkein jokaisessa facetime-puhelussa hänelle, kun sanon ”we will see soon!”. Mistä helvetistä minä tiedän, milloin me näemme, kun kukaan muukaan ei sitä tiedä. Yksikään asiantuntija tai keskustelupalstojen epidemiologi ei osaa sanoa, milloin tämä sirkus loppuu. Milloin rajat aukeavat jälleen kerran vapaalle liikkumiselle. 

Milloin?

seksittömyys, pesojoonas

Sanoin ”we will see soon” ensimmäisen kerran jo helmikuun 4. päivä, kun nousin Finnairin koneeseen kohti Bangkokia. Sanoin samaa toissapäivänäkin, kun soittelimme. Pian on toki suhteellinen käsite, mutta jos ei ole edes tietoa aikahaarukasta, on turha sanoa pian. Jatkuva katteettomien lupauksien antaminen alkaa tuntumaan teennäiselle, kun en ole itsekään varma uskonko sanomisiini.

Toivon ylläpitäminen on toki tärkeää. Tiedän sen, ja tämän takia hoen päivästä toiseen ”pian näemme”. Se päivä koittaa, kun näemme taas! Ehkä toivo on yksi niistä asioista, joista on hyvä pitää kiinni, jotta tässä kummallisessa maailmassa jokin asia luo rauhaa.

Se on varmaa, että seuraavan kerran kun näemme kasvotusten, perhoset lentelevät kahta vilkkaammin. Nyt jo tunnen ne vatsan pohjassa. 

Odottakaa vielä hetki, pian pääsette valloillenne.

P.s. IKÄVÄ!


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Ikävä toista

Päiväkirja, oletko koskaan miettinyt, miltä tuntuisi raastaa ihoa juustoraastimella. Sellaisella isolla raastimella, jolla saa pizzan päälle juustoa isoina siivuina. Tai sellaisella pienemmällä, jolla pastat viimeistellään parmesanilla.

Ai saatana! 

Siltä tuntuu toisinaan, kun on ikävä toista.

Ikävä toista.

Olen jokaisella reissulla kuvitellut, että sitten seuraavalla kerralla jaan jonkun toisen kanssa nämä hetket. Jonkun toisen kuin ystävän. Ystävien kanssa on tullut jaettua monetkin kilometrit. Ne ovat ihania muistoja. Haikailen kuitenkin sellaisen perään, jota en ole vielä saanut kokea.

Niin haikailen nytkin.

Oli yhteinen päätös, että lähden yksin reissuun. Ja hyvä sellainen! Toki se tuntuu välillä kipeälle päätökselle, kun mielikuvissani on edelleen jaetut hetket.

Tämänkin venematkan olisin voinut jakaa toisen kanssa. Tässäkin kuvassa voisimme molemmat olla…

Räntäinen rakkauspäiväkirja - Ikävä

Päätös tuntui itsekkäälle ja tuntuu vieläkin. Kylläkin teimme päätöksen yhdessä ja haluamme, ettei parisuhde ole este omille jutuillemme. Päinvastoin. Parisuhteen tulee olla mahdollistava tekijä, kun yhdessä pystymme luomaan tulevaisuuden suunnitelmia ja kannustamaan niiden pariin. 

Mikä etuoikeus onkaan, kun ihmisinä pystymme luomaan odotuksia ja mielikuvia hetkistä, jotka ovat vasta tulossa. Kurottamaan katsettamme yli tämän hetken. Näkemään mielissämme hetkiä, joiden olemassaolosta kukaan ei vielä tiedä, eikä kukaan voi luvatakaan niitä. 

Niin, kukaanhan ei voi luvata, että asiat tapahtuvat niin kuin niiden toivoisi tapahtuvan. Ja se tekee juuri elämästä kiehtovan, elämän.

On ihmeellistä, kuinka ikävä on voimakkaammin läsnä reissun päällä kuin kotona. Vieras ympäristö saa mielen eri lailla ajattelemaan toista. Toki kilometrejä on välillä huomattavasti enemmän myös, mutta tuskin sillä on väliä, onko kilometrejä kuusi- vai seitsemäntuhatta.

Ehkä ikävästä tekee voimakkaamman juurikin se, että olin kuvittanut tähän hetkeen yhden ihmisen sijaan kaksi.

Meidät.

Samalla ikävän tunne on myös ihana. Merkki toisen tärkeydestä ja kaipuusta. Ikävän kautta koen hänen olevan mukana matkassani, jakamassa näitä vastapaahdetun kahvin tuoksuisia aamupaloja. 

Ainakin ajatuksissani. 

Jos jokin on tärkeää, niin juurikin huomisen hahmottaminen. Osittain hämärän peitossa olevan ja toisinaan pelottavalta tuntuvan huomisen. Sen päivän, kun toivon ja unelmien häivähdys valoittaa koittavaa hetkeä. Hetkeä, jonka toivomme elävämme.

Ja mikä parasta, voin jatkaa tulevaisuuden kuvittamista ja nähdä sitten seuraavalla kertaa meidät yhdessä täällä jossakin. Tämä saa tarttumaan hetkeen ja nauttimaan heräilevän kaupungin äänistä. Nuuhkaisemaan maitokahvin aromeja vielä kertaalleen.

ikävä toista, Phuket town

Räntäinen rakkauspäiväkirja – Mitäs me sinkut, ikisinkut ja entiset ikisinkut?

Sinkut, ikisinkut, entiset ikisinkut ja ennen kaikkea päiväkirja, miten meillä menee?

Päädyin muistelemaan taannoin aikoja, jolloin töhertelin merkintöjä sinkkuajoiltani sinulle. Kuuntelit ja otit kaiken vastaan ilman suodatusta kaikkine kirjoitusvirheineen.

Kiitos siitä! Mustetta onneksi riittää kynän päässä, joten ajattelin taas kirjoittaa sinkkuajoista.

Parisuhde.

Kahden tai useamman ihmisen välinen suhde.

Kasvamiseen liittyy usein pientä kipuilua ja hapuilua. Elämä itsessään on jo yksi iso hapuilu, jota ikä onneksi tasapainottaa. 

Kasvamista tämä parisuhde onkin ollut. Monesti yhdessä kasvamista, mutta myös yksin ja erikseen.

Tapasin taannoin ystävääni pikaisesti ja hän oli vilpittömästä onnea täynnä minun rakkauselämästäni. Hän, ikisinkkuna, on saanut valtavasti omaan elämäänsä rakkaudentäyteisiä hetkiä seuratessani minua somessa. Ihana kommentti häneltä! Loppuun hän muistutti, ettenhän jätä meitä, 

ikisinkkuja.

En. En varmastikaan jätä. 

Vaikken sinkku enää ole, koen kuitenkin “ikisinkkuuden” olevan osa minua. Tämä osa minua heijastuu myös välillä parisuhteeseeni, väistämättä. 

On ollut oppimista ymmärtää, että toinen ihminen on aidosti kiinnostunut minusta ja minun tekemisistäni. Myös silloin, kun saatan kiukkuilla ja haluta mitä ihmeellisimpiä asioita.

Toisinaan on niitä hetkiä, kun toivon voivani vain sulkeutua omaan pieneen kuplaani. Vain minä. Tehdä juuri niin kuin aina ennenkin sinkkuna tein: suljin maailman ja olin itseni kanssa.

Minä sitä, minä tätä.

ikisinkut, pesojoonas

Tuolloin pystyisin milloin tahansa sulkeutumaan omaan tilaani. Ei minua kukaan kiellä sitä nytkään tekemästä. Kyse on ehkä enempi tahdostani olla tekemättä sitä. Uuden oppimista. Olenhan omassa pienessä universumissani suurimman osan parisuhteestamme. Ja rakastanhan tuota pikkuista hollantilaista.

Rakastan!

Kai joku joskus kertoi minulle, että parisuhteessa tulee sovittaa yhteen kahden ihmisen tavat ja rutiinit. Tehdä yhteisiä päätöksiä ja kompromisseja. Tiedättehän, päättää esimerkiksi kummin päin wc-paperirulla tulee telineeseen. Kaikkihan eivät tiedä kummin päin se rulla pitää laittaa. Toisen tapojen ja rutiinien kunnioittaminen vie mielettömästi aikaa ja energiaa. Tai ylipäätä toisen erilaisuuden ymmärtäminen. Miksi ihmeessä hän ajattelee noin? 

Kunpa vain voisi jättää tuolin ruokapöydän viereen eikä sen alle”.

Ja mitä tulee sängyn jakamiseen: alkuillasta tosi kiva juttu, juuri ennen nukahtamista, ei niin kiva juttu. 

“Distance!”

ikisinkut, pesojoonas

Toki en sano, että nämä asiat tulivat yllätyksenä minulle. Ja en nyt tarkoita wc-rullaa, vaan kuinka paljon on asioita, jotka tulee harmonisesti sovittaa yhteen. Ja sitten on niitä asioita, joita ei kannata edes sovittaa, vaan joiden tehtävä on nimenomaan ravistaa harmoniaa.

Jos muistelen omia sinkkuaikojani (ihan kuin niistä nyt olisi vuosikymmen aikaa…), leimasi niitä sunnuntai-iltojen yksinäisyys ja läheisyyden puute. Maanantaisin taas tunsin sieluni täydestä itsenäisyyttä ja vapautta. Voimaannuin suuresti noista maanantaiden tuomista tunteista. 

“Minähän en puolisoa tarvitse!”

Vaikka kuinka olen kuvitellut, että minä jos kuka, olen oikein huomaavainen, on parisuhde opettanut uusia ulottuvuuksia toisen huomioimisesta. Sellaisia, joita en ennen edes miettinyt. Sekä opettanut siinä, että toinen huomio minut. Siis ottaa minut huomioon, eikä ajattele asioita itsekkäästi omasta näkökulmasta. Väitän, että tuo jälkimmäinen on jopa ollut haastavampaa opeteltavaa minulle. Ottaa huomiota vastaan. 

Parisuhdetta ja sinkkuutta on turha vertailla toisiinsa. Niin kuin ei muitakaan elämän eri vaiheita. Eri vaiheisiin kuuluvat erilaiset tunteet ja niiden kirjo. Uuden opettelua ja itsensä tarkastelua uudesta perspektiivistä.

Teille sinkuille ja ikisinkuille, siskoille ja veljille, ruoho on yhtä vehreää tälläkin puolen aitaa. Nautitaan ja rakastetaan näitä hetkiä, joita elämä meille tuo vastaan.

Pus!

Ps. Sinkut, en ole unohtanut teitä!


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Rakkaudenosoituksia

Varoituksen sananen päiväkirjani: Tämä kirjoitus saattaa sisältää roiman määrän siirappisen makeaa ja vaaleanpunaisen hattaran näköisiä hetkiä sekä musiikkia sydämelle, eli rakkaudenosoituksia.

Musiikki on ollut keskiössä suhteessamme alusta alkaen. Itse en ole mikään erityinen musiikkifani: kuuntelen musiikkia, mutten fanita suuresti ketään tai osaa kertoa mistä mikäkin biisi kertoo. Vielä ammattikorkeakouluaikoina kerroin musiikkimaukseni radion. Siis kaikki se radiohittimusa, jota tuli ulos radiosta, kuuntelin sitä. Ei mitään sen ulkopuolella olevaa, vain sitä itseään. Toiselle meistä taas musiikki on yksi osa työtä, väline tunteiden ja itsensä ilmaisuun.

Musiikki ei onneksi katso kuuntelijaansa, vaan yhdistää erilaisia kuulijoita ja tulkitsijoita. Ensitapaamiselta lähtien olemme enemmissä määrin pysähtyneet musiikin pariin, tanssinut sen tahdissa ja sanoittanut tunteitamme sen kautta. Musiikista on tullut meidän yhteinen tapamme aloittaa aamut, erityisesti silloin, kun emme ole toistemme luona. Aamun ensimmäisiä asioita on avata Whatsapp ja kuunnella sinne saapunut kappale. Tänään aamu alkoi esimerkiksi tällä:

Yhteen kappaleeseen, tai yhteen tekoon, voi mahtua niin paljon ajatuksia ja pieniä nyansseja. Siis se, että toisen viimeinen teko ennen nukkumaan menoa, on lähettää viesti toiselle, itsessään on jo valtava asia. Ainakin minulle. Ajatus siitä, että joku toinen ajattelee minua ja osoittaa sen jollain pienellä viestillä, kortilla, sanalla, on aina vaikuttanut minuun suuresti. Sen takia tykkään esimerkiksi lähettää postikortteja ystävilleni, kertoakseni, että ovat he ovat olleet siinä hetkessä mielessäni, sekä osoittaakseni, kuinka tärkeitä he ovat minulle.

rakkaudenosoituksia, pesojoonas
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uskon enempi arjen pieniin tekoihin kuin lentokoneen perässä liehuviin huomionosoituksiin. Uskon enempi tekoihin, jotka vaativat enemmän ajatusta kuin rahaa. Uskon ennen kaikkea läsnäoloon. Haluun olla toisen vierellä, vaikkei fyysisesti siihen ole aina mahdollisuutta. Joskus pienestä ajatuksesta voi kasvaa dominoefektin lailla vaikuttava tapahtumasarja ympäristöömme. Me olemme ympäristö ja luomme teoillamme ja sanoillamme sitä. 

Itse opettelen vielä rakastamaan ja tulemaan rakastetuksi. Voisi kuvitella, että se on helppoa, mutta ei. Ei kai sen helppoa tarvitsekaan olla. Tämän tyyppisten tekojen, rakkaudenosoitusten vastaanottaminen on vaatinut opettelua. ”Ei minua varten tarvitse”-ajattelu on jokseenkin suomalaista ja jokseenkin itsekästä. Eihän hän sitä minua varten tee, vaan meitä varten. Ei kai rakkaudessa ole kyse yksilöistä, vaan meistä. 

Ehkä huominen kappale kertoo meistä.


Räntäinen rakkauspäiväkirja – Kuinka tapasimme?

Rakas päiväkirja, jonka vuosipäivää kukaan, ei edes kirjoittaja muista, joten ei muistella pahalla. Se, mitä voisimme tänään vuosipäivän kunniaksi muistella, on hetki, kun katseemme kohtasivat ja kaikki sai alkunsa.

Me saimme alkumme.

Purskahdan saman tien itkuun. Kylmät väreet valtaavat rintakehän ja käteni. Olen yhtä hymyä kyynelteni kanssa.

Tietyt hetket elämässä, joissa on valtavasti tunnetta, jäävät pieniä yksityiskohtia myöten mieleen. Kaikki pienet nyanssit tunnelmassa, maut lautasella ja musiikin tuomat rytmit, kaikki nuo ovat mielessäni tuolta illalta. Kuin se olisi ollut eilinen.

Siitä on nyt tasan vuosi, kun astuin Teatteri Forumin rappusia ylös. Vastassa oli ammattikorkeakouluaikojen ihastukseni Jyväskylästä ja hänen kollegansa. Koko mustissa, tarjoilijan olemuksessa, he toivottivat tervetulleiksi ja toinen heistä, ei ihastukseni, ohjasi meidät pöytäämme. Hetki oli aivan tavallinen, mitä nyt entiset ihastukset tulevat vastaan kymmenen vuoden jälkeen. 

Tai niin ainakin luulin.

Yaelilta jos kysytään, oli tuo hetki kuin suoraan jostain elokuvasta: Prinssi pottatukassaan ja kukkapaidassaan ilmaantuu nurkan takaa, suoraan nenän eteen. Hän oli sanonut kollegalleen, että hoitaa tämän asiakkaan. ”Rakkautta ensisilmäyksellä” voisi joku hollantilainen romantikko todeta. 

Hetkeä myöhemmin, shown alettua, huomasin entisen ihastukseni lavalla sekä hänen kollegansa. Tuon, jonka tummat kasvonpiirteet ja kiharat hiukset erottuivat muuten niin vaaleasta joukosta. He olivatkin esiintymässä täällä, eivätkä tarjoilemassa.

Mieti päiväkirja, millä todennäköisyydellä me ihmiset kohtaamme toisemme. Mikä määrä erilaisia sattumia ja tapahtumasarjoja meidän elämämme on täynnä täällä pallon päällä. Mikä määrä ihmisiä kohtaamme ja ohitamme päivittäin. Toisten kanssa vaihdamme sanasen, jos toisenkin. Toisten kanssa saatamme vain vaihtaa katseita ja se oli siinä.

Se oli myös siinä tässäkin tapauksessa. Esityksen jälkeen otimme ja lähdimme jatkamaan iltaa muualle. Oli aika astella Teatteri Forumin portaita alas. 

Kävellessäni portaita alas, Yael saapui paikalle. Juurikin niin elokuvamaisesti kuin voitte vain kuvitella. Olen joskus sanonut, että elämäni on kuin Bridget Jonesista. Niin tälläkin kertaa. Colin Firth saapui paikalle hetkeä liian myöhään, nähdäkseen vain perävalot.

Rakastan musiikkia ja sitä, kun ihmiset näyttävät intohimonsa ja palonsa. Krista Siegfrieds on elävä esimerkki tällaisesta ihmisestä. Seuraavana päivän työpäivän jälkeen sukelsin Instagramiin ja halusin palata hetkeksi nauttimaan tuosta energiasta, jota Dinner Show tarjoili. Tietysti uteliaisuuteni nosti päätään ja halusin tutkia, mitä tuolle vanhalle ihastukselleni kuului: minne elämä oli hänet kuljettanut.

Yksi kuva johti toiseen ja hetken kuluttua löysin muidenkin tanssijoiden Instagram-tilit. Silmään iski tuo tumma tanssija, jolla oli persoonallinen syntymämerkki silmässään. Ilman mitään taka-ajatuksia tokaisin ”onpa cool kuvafeed” ja aloin seuraamaan häntä.

Naurattaa. Naurattaa niin kovasti. 

Tämä on se hetki, kun Yael alkaa kertomaan omaa tarinaansa: HE STARTED FOLLOW ME! Tuona herran hetkenä, hänen maailmansa oli pysähtynyt täysin. Edellisen illan harmitus oli hetkessä historiaa.

”Hey! Weren´t you at the premiere of Dinner Show with Krista?”

Kyllä, se olin minä. Kiitin ja kuittasin: ”Time to go bed. Good luck with the upcoming shows”.Luulin, että olisi ollut siinä. Ei. Ei ollut päivää, jolloin Yael ei olisi kommentoinut tai laittanut jotain reaktiota Instagramissa minulle. 

Yhtenä iltana Instagramini värisi värisemistään. Ihmettelin mistä oli kyse. Käyttäjä @yagila yritti soittaa videopuhelua Instagramissa. Löin samalla sekunnilla luurin korvaan. 

Mitä hemmettiä olisin sanonut hänelle? Mukissut menemään englanniksi jotain? Olen äärimmäisen ujo poika, mitä tulee tällaisiin hetkiin. 

Tällaisiin hetkiin. Vaikken halunnut nähdä siinä hetkessä mitään erikoista, olihan siinä sähköä ilmassa. Kutistuin ja luuhistuin täysin puhelin kädessäni. Olen aivan liian ujo poika tällaisiin kohtaamisiin. Isääni tullut. 

Olin Levin talvikauden avajaisissa ja puhelimeni tärisi jälleen. En vastannut taaskaan. Laitoin perään viestiä: ”Not my thing, too shy”.

Tuli uusi puhelu heti perään.

Vastasin. 

Yael oli Kannelmäen aseman grillillä syömässä ranskalaisia ketsupilla ja majoneesilla. Silloin mietin, että tässä on tyylikkyyttä. Ehkä meistä voisi tulla ystäviä tai enempi kavereita.

Palasin takaisin Helsinkiin ja ei mennyt kuin päivä tai kaksi, kun tuo ranskalaisia syövä hollantilainen oli tulossa käymään luonani. Kello oli pitkälti yli 11 illalla, kun hän soitti, että on alaovella.

Katsoin itseäni peilistä. Jalassani oli rikkinäiset kolmiraidalliset shortsit ja musta huppari. Tukka aivan sekaisin. Tokaisin, että tällainen minä olen enkä ala muuksi muuttumaan miellyttääkseni toista tai tehdäkseni vaikutusta ulkoisilla tekijöillä. Se oli ensimmäinen kerta, kun annoin hyväksynnän itselleni olla yrittämättä mitään.

Ilta toisensa jälkeen Yael löysi tiensä luokseni. Ajattelin, että tämä on vain vaaratonta hauskanpitoa. Molemmat nautimme toistemme seurasta, syvällisistä keskusteluista ja ruoasta. Molemmilla meillä oli samaan aikaan pientä säätöä meneillään. Olimme siitä hyvinkin avoimia. Tiesimme, mistä oli kyse ja mitä halusimme.

Tai näin ainakin luulimme tai luulin. 

Moneen kertaan uskottelin itselleni ja ystävilleni, että just for fun. Nenänpääni oli puhelimen näytössä kiinni jatkuvasti. Milloin hän vastaisi viestiini? Onkohan hän tulossa tänäänkin luokseni? Milloin näemme seuraavan kerran?

Oli niin helppoa kieltää itselleen, että kyseessä olisi ollut jotain muutakin. Oli turvallisempaa pysyä sovitulla alueella. Suojella itseään tunteilta, jotka olivat tuntemattomia itselleni. Monet tunteet tuntuivat vierailta, en osannut sanoittaa niitä. En tiennyt, mitä oli tapahtumassa. Pelotti niin perkeleesti.

4.12. olin Pete Parkkosen toimistokeikalla. Pete soitti uuden singlensä Mä haluun sut tänään. Harvoin kuuntelen biisien sanoja tarkkaan tai mietin niitä sen enempää. Yhtäkkiä kuitenkin huomasin olevani biisissä. Katsoin Peteä, kun hän kertoi tarinaani. Ymmärsin heti, mistä kaikesta tässä oli kyse. 

Se miten sä katot mua kun mä katon sua.
Sua niin pelottaa, muaki pelottaa, mut just tältä sen pitääki tuntua.
Luota muhun sen verran vaan.

Pete Parkkonen

Itkulle ei meinaa tulla loppua. 

Elämäni Bridget Jonesina sai arvoisensa päätöksen. Tai eihän tässä olla mihinkään päätöksen tultu ja vaikka tultaisiinkin tältä istumalta, olen enemmän kuin kiitollinen näistä hetkistä, tunteista ja matkastani itseeni ja sinuun. Kaikki tämä on ja tulee aina pysymään minussa, sinussa ja meissä. 

rakkautta ensisilmäyksellä

Rakastan sinua.


Aletaanko seurustelemaan? – Parisuhteen määritteleminen

Muistan, kun Yael ensimmäisen kerran sivulauseessa leikitellen yritti kysyä, seurustellaanko. Kevyen kiusallisen hymäilyn seurauksena kysyin, mitä se tarkoittaa? Mitä seurustelu tarkoittaa meidän kahden välillämme? Miksi parisuhteen määritteleminen on tärkeää?

Olen aina vältellyt ihmissuhteiden määrittelyä, muottiin laittamista. Syy on varmastikin ollut epätietoisuudessa ja -varmuudessa. Pelosta, että joudun luopumaan jostain itselleni tärkeästä: itsenäisyydestä. Halusin tai en, etäsuhde itsessään jo määrittelee suhteen ja vaikkemme olisikaan etäsuhteessa, kaikilla suhteilla on oma muotonsa, sanoitettiin niitä ääneen tai ei. Määrittelyn välttelyllä sivuutamme oleellisen aiheen ihmissuhteissa, nimittäin merkityksellisyyden tunteen. Mitä tämä suhde merkitsee sinulle, minulle ja meille.

Jos ennen kaikin voimin yritin vältellä määrittelemästä ja viemästä asioita ”liian” vakaviksi, on takki kääntynyt täysin tämän suhteen. Nyt parisuhteessa olen vasta ymmärtänyt, kuinka tärkeää on määritellä suhde, jotta molemmat osapuolet tietävät missä mennään ja mitä toinen osapuoli ajattelee suhteesta. Mitä enemmän olemme määritelleet suhdettamme ja puhuneet siitä ääneen, sitä vähemmän meillä on ollut epävarmuutta keskuudessamme. 

Parisuhteen määritteleminen, pesojoonas, miehisyys

Kieli- ja kulttuurierot tuovat tarpeeksi haastetta niin arkisiin keskusteluihin kuin syvällisimpiinkin, niin puhuminen, puhuminen ja puhuminen sen kuin korostuu entisestään. Puhumme välillä kyllästyneisyyteen saakka ja jatkamme sen jälkeenkin. Ei se aina ole ollut mukavaa ja hauskaa, vaan enemmänkin aikaa ja energiaa vievää, pelon ja häpeän hiellä höystettynä. Mutta juurikin noiden tunteiden kohtaaminen on oleellisessa roolissa, kun puhutaan toisen ihmisen tuntemisesta. Paljaana olemisen ytimessä on aitous, jota pelko ja häpeä suojelevat. 

Koen, että rakastamisen opettelun yksi keskeisimmistä asioista on vuorovaikuttaminen, erityisesti kysyminen ja kuuntelu, avoimena oleminen. Avoimuus on antanut meille ainakin tilaa laajentaa rajoittunutta käsitystämme parisuhteesta. Meidän suhteessamme tärkeimpinä rakennuspalikoina onkin juuri ollut vilpitön kysyminen ja välitön kuunteleminen. Tämä oli myös syy, miksi koin tärkeäksi heti alussa kysyä Yaelilta, mitä seurustelu ja parisuhde tarkoittavat meille. 

Parisuhteen määritteleminen, pesojoonas, miehisyys

Suhteemme on muuttunut moneen otteeseen jo menneen vuoden aikana ja varmasti tulee muuttumaan paljonkin vuosien saatossa. Se, millaiseksi määrittelimme sen ensimmäisten kuukausien aikana, on jo historiaa. Yhtä lailla kuin ihmiset muuttuvat, olisi naivia olettaa, ettei suhdekin muuttuisi. Suhteen muuttuminen jännittää ja pelottaa. Niin kuin monesti uusi ja tuntematon tekee. Samaan aikaan se kutkuttaa mahanpohjassa. Olisi niin vaaleanpunaista ja ihanaa, jos ajan pystyisi pysäyttämään ja elämään tätä hetkeä ikuisesti. Tai sitä hetkeä, kun kaikki oli uutta ja jännittävää suhteessa. Toisen pienikin ele sai polvet heilumaan ja perhoset lentelemään mahassa. Samaan aikaan mieltä painaa ajatus, että entäs kaikki ne hetket, jotka ovat vasta tuloillaan?

Jos jokin on varmaan ihmissuhteissa niin ne elävät ja muuttuvat jatkuvasti. Sen takia suhteen jatkuva sanoittaminen on enemmän kuin tervetullutta puuhaa. Vaikkakin se tuo epävarmuutta ja on aikaa vievää touhua, mutta se luo myös yhteistä tulevaisuutta ja harmoniaa välillemme. 


Etäsuhde – Hyvät ja huonot puolet

Viimeisimmän parisuhdekirjoittelun jälkeen sain teiltä kysymyksiä liittyen etäsuhteeseen: Etäsuhde – mitkä ovat sen hyvät ja huonot puolet? Yritän parhaani mukaan vastailla teidän lähettämiinne kysymyksiin. Osa kysymyksistä oli sellaisia, joita en ollut edes miettinyt, sillä ne ovat olleet tietyllä tapaa itsestäänselvyyksiä etäsuhteen alettua, mutta nyt kun näitä kysymyksiä on hetken pompotellut mielen päällä, niin eihän ne tietenkään ole. 

Itse koen, ettei etäsuhde ole sen erikoisempi tai ainutlaatuisempi kuin se ”tavallinen suhdekaan”. Toki tämä on ensimmäinen kunnollinen parisuhde, jossa olen. Suurimpana erona on etäisyyden tuomat haasteet ja mahdollisuudet. Sanon tämän sen takia ääneen, että jokainen suhde muodostuu aina omalla tavallaan ja toimii myös sen mukaan, myös etäsuhde. Itselleni etäsuhde on tietyllä tapaa ”normaali” muoto parisuhteelle, kun kokemusta muusta ei ole.

Ystäväpiirissäni on myös suhteita, jotka eivät niinkään ole etäsuhteita, vaikkakin yhteisen ajan löytäminen, esimerkiksi töiden takia, on yhtä kortilla kuin minun ja Yaelin. Sen takia en koe omaa suhdettani mitenkään erikoisena tai, että etäsuhde vaatisi jotenkin enemmän ponnistelua. Jokainen suhde, muotoon katsomatta, vaatii ponnistelua, puhumista, huomioimista ja hoivaamista. Ja varmasti paljon muutakin. 

Laittakaa kommenttiboksiin myös omia ajatuksianne etäsuhteilusta!

Etäsuhde - hyvät ja huonot puolet

Miten arki pyörii ja miten se on muuttunut suhteen aikana?

Arkemme oli hyvin erilaista ensimmäiset kaksi kuukautta, kun olimme oksitosiinihöyryissämme samassa kaupungissa, Helsingissä. Tiesimme sen ajanjakson päättyvän joulukuun alussa toisen muuttaessa takaisin Amsterdamiin. Saimme silloin pienen pienen käsityksen siitä, millaista osa arjestamme voisi olla tulevaisuudessa, kun asuisimme samassa kaupungissa: yhteisiä illallisia, hitaiden tanssimista, pyykin pesemistä ja tiskien järjestämistä. Näiden muistojen avulla jaksan maalata tulevaisuuteen näyn yhteisestä arjesta saman katon alla. Tämä on tärkeässä roolissa, kun ihmiset kysyvät, miten jaksan etäsuhdetta. 

Sovimme ennen etäsuhdetta, että puhumme niin paljon kuin mahdollista. Toki puhuimme jo sitäkin ennen paljon, sillä kieli- ja kulttuurierot voivat helposti jättää avoimia kysymyksiä mielen päälle. Soittelimme ensimmäiset pari kuukautta joka päivä, ainakin kerran juuri ennen nukkumaan menemistä. Se oli varmastikin hyvä tapa tuohon alkuun. Nykyään emme soittele ihan joka päivä, sillä itse koen sen välillä kuormittavaksi tekijäksi. Rakastan nimittäin vetäytymistä omiin ajatuksiin ja se on ollut myös etäsuhteen yksi hyvä puoli, on saanut olosuhteiden pakosta tilaa ympärille.

Sitten yksi ällön vaaleanpunainen juttu tähän väliin, joka myöskin tuo meidät lähemmäksi toisiamme niinä aamuina, kun olemme eri kaupungeissa. Yael nimittäin lähettää joka aamu yhden biisin minulle kuunneltavaksi. Siis joka aamu! Kappaleita on yhteensä melkein jo 200 kerättynä Spotify-listalle. Yleensä laulu kertoo jostain tunteesta tai muistosta. Toisinaan biisi on vain fiilikseen sopiva tai tuo hyvän startin aamun. Mutta biisiäkin suurempi juttu on tuossa ajatuksessa. Posketon juttu, että toinen ajattelee juuri sinua ja kertoo sen myös sanoin tai teoin! Ja juuri nämä pienet suuret teot ja niiden takana olevat ajatukset, ihastuttavat minua Yaelissa.

Helsinki elää tulevaisuutta Amsterdamiin nähden, kylläkin vain tunnin verran. Onneksi aikaero ei ole tuon enempää. Tuo tuntikin tuottaa toisinaan haasteita, kun päivärytmi on meillä erilainen. Yael lopettaa työt usein illalla 21-22 aikoihin eli Suomen aikaa 22-23, kun taas minä tykkään aloittaa aamut jo 7-8 välillä, joka tarkoittaa aikaista nukkumaanmenoa.

Kuinka usein näemme?

Yritämme nähdä kerran kuukaudessa vähintään 5-7 päivän ajan. Pelkkien viikonloppujen takia kumpikaan meistä ei halua lennellä. Kesällä lomien aikaan näimme pidempiäkin ajanjaksoja ja keväällä Yaelilla oli myös kuukauden työkeikka Suomessa. Jos hyvä tuuri käy, hänellä saattaa olla lisää työkeikkoja Helsingissä. Sormet ristiin, että kaikki menee putkeen!

Meillä on ollut tapana aina sopia seuraava näkeminen ennen toisen lähtemistä. Parhaimmissa tapauksissa olemme ostaneet lentoliputkin jo valmiiksi. Tätä voin suositella, sillä on huomattavasti helpompi erota, kun tietää, milloin näkee toisen seuraavan kerran. Epäselvien työkuvioiden takia emme pystyneet ensimmäistä kertaa lyömään lukkoon seuraavaa kertaa, jolloin näemme toisemme. Ja voin sanoa, se tuntui.

Käytännön vinkki: me ostamme lennot aina puoliksi, jolloin kulut ovat aina yhteisiä ja menot menevät tasan. Tämä toimii meillä tosin hyvin, sillä itse koen sen oikeudenmukaiseksi ja Yael taas saa hyvän syyn luopua omista periaatteistaan. 

Etäsuhde - hyvät ja huonot puolet

Miten saadaan etäsuhde toimimaan?

Tämä vaatii yhteistä halua ja tahtoa. Siitähän se on pitkälti kiinni. Toki kyllähän tätä jumpataan jatkuvasti, niin kuin suhteita pitääkin jumpata. Yksi oleellinen tekijä meillä on arjen pienet yllätykset ja muistamiset, joissa näkyy nimenomaan ajatus ja ”vaiva”. Emojin lähettäminen on kiva juttu, mutta sen lisäksi molemmat meistä arvostaa, kun johonkin pieneen juttuun on käytetty aikaa. On se sitten postikortin lähettäminen, post it-lappujen piilottaminen toisen luo, kirppikseltä paidan ostaminen toiselle… Yllättävän pienillä asioilla voi viestiä omia tunteitaan suurestikin.

Kun yhteistä aikaa on vähän, on se sitäkin tärkeämpää meille. Silloin laitamme kaiken läsnäolon toisiimme. Se on parasta! Sitä oppii arvostamaan yhteistä aikaa aivan eri tavalla, kun näkee harvemmin. Ehkä tällä yritän sanoa, että parempi keskittyä etäsuhteen positiivisiin puoliin kuin negatiivisiin. Silloin fokus pysyy asioissa, joita meillä on ja jotka ovat meille tärkeitä. Esimerkiksi eropäivinä olemme sopineet, ettemme puhu lähtemisestä vaan yhdessä olemisesta. Pieni muutos ajatteluun, jolla on suuri vaikutus. 

Miten käsittelet ikävää ja muita tunteita?

Tunteiden käsittely… Olisi varmastikin helpompaa opetella piin likiarvo tuhannen desimaalin tarkkuudella kuin oppia käsittelemään tunteita. Tunteiden käsittelyyn on onneksi auttanut ystävien oikeat kysymykset. On paljon helpompi löytää vastauksia, kun on oikeat kysymykset mielessä. 

Ikävä on tunne, joka on läsnä päivästä toiseen. Toisella välillä voimakkaammin kuin toisella. Joskus koen huonoa omaatuntoa, kun en koe suurta ikävää toista kohtaan. Kuulostaa tyhmälle syyllistää itse itseään, varsinkin kun ikävän tunne on aina subjektiivista. Voihan se pieni ikävä olla toisen mittakaavassa suurtakin. 

Koen myös, että ikävän tunne on enempikin myönteinen asia. Sehän vain vahvistaa tunnesidettä toiseen, muistuttaa toisen olemassaolosta ja hänen tärkeydestään. Turhaan ei kannata murehtia ikävän tunnetta, vaan nähdä se voimavarana.

Nykyään rajattomien nettiyhteyksien ja älypuhelimien ansiosta toiseen saa aika lailla yhteyden ajasta ja paikasta riippumatta. Fyysinen läsnäolo on ehkä se, mitä eniten ikävöi toisessa. Parasta onkin, kun sattumalta kaivat vaatekaapista neuleen, johon on jäänyt toisen tuoksu. Sen lähemmäksi ei pääse toista ikävän keskellä.

Etäsuhde - hyvät ja huonot puolet

Onko tämä etäsuhde kaiken sen arvoista? Tuleeko tätä kyseenalaistettua?

Ehkä oleellinen asia tässä kysymysasettelussa ei ole nimenomaan etäsuhteessa, vaan siinä, onko tämä suhde kaiken tämän arvoista. Ollaan sitten etänä tai ei, on tämä kysymys varmastikin läsnä tai ainakin se on hyvä kysyä itseltään ja toiselta säännöllisesti. Missään vaiheessa en ole kyseenalaistanut etäsuhdetta. Päinvastoin, olen nähnyt sen enempi mahdollisuutena tutustua parisuhde-elämään ja luoda oman näköistä suhdetta. Toki meillä on lähtökohtana ollut, että suhteen yksi vaihde tulee olemaan etäsuhde. 

Näen, että yleisesti meillä on aika vahva näkemys parisuhteesta ja sen muodosta, joka on aika perinteinen. Tähän perinteiseen malliin peilaamme useasti omaa suhdettamme. Vertailu ei ole kylläkään kannattavaa, sillä suhteet ja ihmiset ovat aina omanlaisiaan. Oleellisempaa onkin sanoittaa yhdessä ääneen mahdollisimman kattavasti ja selkeästi se oma suhde. Luoda omat säännöt ja tavat toimia. Kyseenalaistaa varsinkin yleisestä keskustelua oikeanlaisesta parisuhteesta ja siitä opittuja malleja.

Mites heippojen sanominen?

On paskaa.


Räntäinen rakkauspäiväkirja – luopumisen tuska

Rakas päiväkirja, tuskan parahdus ja paskan turahdus.

Itkuhan siinä taas tuli, kun toinen lähti takaisin kotiin Alankomaihin. Ainoa asia, joka siinä hetkessä jäi lohduttamaan, oli tuoksu lakanoissa ja post-it -lappu jääkaapissa, I Love You.

Pari viimeistä viikkoa saatiin lomailla kaikessa rauhassa. Yleensä, kun näemme, meillä on aika paljon suunniteltuja menoja tai töitä tehtävänä. Nyt päätimme ottaa aikaa mökkeilylle ja yhdessä olemiselle ilman sen suurempia suunnitelmia. 

Pitkiksi venyneitä aamuja, Täydellisiä naisia televisiosta, iltakävelyitä, kasapäin sipsiä ja dippiä. Päiväunia, Yaelin musikaaleja, joogaa ja kahvin täyteisiä hetkiä.

Päiväkirja: toisesta luopuminen

Kuulostaa aika perinteiseltä parisuhteelta. Tai en tiedä onko edes olemassa perinteistä parisuhdetta, mutta ehkä arkinen kuvaa perinteistä paremmin. Arkisuus, sellaisena kuin itse näen sen, ja arki ovat aika kaukana meidän suhteessamme tällä hetkellä. En ole oikein koskaan ajatellut etäsuhdetta, saatikka itse olisin sellaisessa. Ainoastaan sen verran olen fiilistellyt sitä, että se antaisi olosuhteidenkin pakosta tilaa ja vapautta tällaiselle ihmiselle, joka rakastaa omissa oloissa olemista. 

Arki, kai se tulee itse muovata suhteessa kuin suhteessa? Tuskin välttyisin tämän aiheen käsittelystä, vaikka asuisimme samassa hotellissa vuoden.

Päiväkirja: toisesta luopuminen

Kaikkien vaaleanpunaisten hetkien lisäksi, yritämme tietoisesti löytää näihin lyhyisiin aikoihin, jolloin olemme yhdessä, arjen tunnetta. Sitä, ettei tarvitse muuttaa siinä omassa tekemisessä mitään, vaikka toinen saapuukin osaksi toisen arkea ja aikatauluja. Haastavaa tässä yhtälössä on se, kun haluaisi tuon lyhyen ajan, jonka olemme samassa maassa, viettää 100% toisen kanssa, ilman, että joutuisi jakamaan sitä muiden kanssa. Kovin ristiriitaista, sillä arkemme kostuu pitkälti ystävien seurassa olemisesta tai ainakin päivittäisistä soitteluista, ja molemmille meille ystävät ovat tärkeitä. Aika varmasti opettaa meitä tasapainon löytämisessä.

Se, missä toivoisin kanssa ajalta tai joltain ihmissuhdevelholta opetusta ja ymmärrystä, on luopuminen. 

Se saatanallinen hetki, kun toinen kääntää selkänsä ja lähtee.

Päiväkirja: toisesta luopuminen

Olemme luvanneet, ettemme käytä aikaamme toisen lähtemisen murehtimiseen, vaan mieluummin nautimme siitä ajasta, jota meillä on. Se on hyvä diili. Huono diili taas on se, että vaikka aiheesta ei puhuisi tai puhuisikin, tosi asia on, että toinen lähtee aina. Ja toinen jää. 

En tiedä kumpi on helpompaa, lähteminen vai jääminen. Ei kai sillä edes ole väliä. Tällä kertaa oli minun vuoroni jäädä ja toisen lähteä. Tuo tyhjä tila, jonka toinen jättää, pysäyttää ajan ja hengityksen hetkellisesti. Ainoa asia, joka mielessä pyörii, on ne hetket, joita meillä oli. Ja se tuoksu. Kumpikaan noista asioista ei ole sellaisia, joita voisi puristaa tai halata. Tarttua tai suudella. 

Toisinaan nuo lähdön hetket ovat helpompia, toisinaan eivät. Tämän kertainen tuntui syvällä.