Sanon sen nyt ensimmäistä kertaa ääneen. Sitä ennen vedän kuitenkin vielä syvään henkeä ja puhallan kaiken ilman suun kautta rauhassa ulos. En suinkaan sulje silmiäni, asian ääneen sanominen ei pelota minua. Enemmänkin hämmentää.  

Isyys ja isäksi tuleminen.

Isäksi tuleminen – asia, josta unelmoin tällä hetkellä. Huomaan, kuinka silmäkulmani kostuvat. Puren huultani.  

Ystäväni kysyi minulta illan pimeinä tunteina yhden viinilasillisen jälkeen, mistä oikein unelmoin. En miettinyt hetkeäkään, kun sanoin sen ääneen. ”Isäksi tulemisesta”. Lipsahtiko se vahingossa vai mistä alitajunnan keskushautomosta se tuli. En kylläkään epäröinyt sanomisiani. Yllätyinkö, ehkä vähän.  

Muistan kuunnelleeni alkuvuodesta Jani Toivolan haastattelun isyydestä. Se oli itseasiassa ensimmäinen kerta hetkeen, kun kuulin puhuttavan isyydestä. Tai sitten en ole vain kiinnittänyt huomiota asiaan, joka EI KOSKETA MINUA. Pysähdyin. Isyys. Isäksi tuleminen. Mitä se edes on ja mitä se tarkoittaa? Minustako isä?  

Olin matkalla Koh Kho Khaon saarelta takaisin Khao Lakiin, kun korvanapeissani Jani kertoi tarinaansa isäksi tulemisesta. Olin juuri viettänyt neljä päivää saksalaisen ystäväpariskuntani kanssa, joilla oli 2-vuotias lapsi mukanaan. Toki puhuimme heidän elämänmuutoksesta, jonka he kävivät läpi lapsen saatuaan, mutta emme niinkään puhuneet minun ajatuksistani tai suhteestani lapsettomuuteen tai lapsien hankkimiseen. Päinvastoin, ystäväni yritti olla tuomatta lasta jokaisen mojiton väliin.  

Kenellä on oikeus tulla isäksi?

Tuohon lauseeseen kiteytyi ajatukseni tuosta Janin haastattelusta. Sinkkuna sitä helposti sivuuttaa ajatuksen perheenlisäyksestä. ”Tarvitaanhan perheen perustamiseen kaksi ihmistä” ja kyllähän me tiedetään, mikä on ydinperhe. Onkin ollut helppo heittää vitsiksi ajatus lapsista ja niiden saamisesta tai hankkimisesta (mikä on edes oikea termi?), kun on sinkku. Eihän minulla ole oikeutta omaan perheeseen, näin ajattelen. Biologisista syistä en voi synnyttää lasta tähän maailmaan ja adoptio kuulostaa enempi pariskuntien jutulta, joten kummilapset ovat olleet ne sinkkumiehen ”omat lapset”.  

Kuulostaako tutulta, kohtalon toverit?

Olen katsonut tosi kapeiden lasien läpi isyyttä ja isäksi tulemista. Syynä varmasti ovat olleet opitut mallit. Nyt kun mietin asiaa, ehkä isänä oleminen on minulle välittämistä, vastuuta, kasvamista, rakkauden jakamista ja etenkin rakkauden laajentamista, suojelemista sekä jatkuvan menettämisen pelon ja huonon omantunnon kanssa tasapainottelua. Toki on varmasti sata ja yksi muutakin tapaa oppia rakkaudesta, vastuunottamisesta ja välittämisestä. Itseäni kiehtoo kuitenkin ajatus siitä, kuinka pienestä lapsesta alkaa kasvamaan seuraavan polven Pesonen, johonka kaikki rakkaus ja läsnäolo keskittyvät. Halua nähdä itseni toisessa. Antaa toiselle kaikki.

Ajatus yhden luonnonihmeen varjelemisesta ja kasvattamisesta kuulostaa suorastaan arjen supersankaruudelta. Vanhemmaksi tuleminen varmasti opettaa myös itsekkyydestä ja siitä luopumisesta. Toki korostan, että kaikkea näitä asioita voi varmastikin oppia ja tuntea ilman lastakin. En koe, että vanhemmuus itsessään on elämässä päämäärä. Enhän edes tiedä, mitä se todellisuudessa on ja jos käy niin, etten koskaan voi tulla isäksi, olisi surullista ajatella, etten koskaan saavuttanut päämäärääni tai että olisin puolikas.

Milloin isyys kolahtaa minulle?

Niin, totta helvetissä sitä tulee pohdittua, milloin on minun vuoroni.

Väistämättäkin sitä miettii itsekkäästi, milloin on MINUN vuoroni. Kolmella sisaruksellani on lapsia kohta päiväkodillisen verran mukuloita. Ystävieni lasten nimien muistamisen suhteen olen luovuttanut jo. Yritän lähinnä skarpata sukupuolten ja iän kanssa. Ennen laskin ystäviäni, joilla oli jo lapsia. Nykyään lapsettomien ystävien määrä tuntuu jännemmältä. Uutisotsikoissa harvoin silmiin pamahtaa lapsettomuus tai sinkkuihmisten onni ja onnellisuus. Parisuhteet ja perheet tuntuvat olevan iltapäivälehtien otsikoiden perusteella jonkinlainen päämäärä elämässä.

Mutta miksi juuri nyt. Niin, miksi juuri nyt mietin lapsettomuutta ja isäksi tulemista. Miksi haluan tulla isäksi? Mikä ajattelussani on muuttunut ja mikä on aiheuttanut muutoksen? Ikä? Yhteiskunnan luomat paineet? Halu isoihin muutoksiin elämässä? Kasvaminen aikuisuuteen?  

Kaikki nämä kuulostavat tekosyiltä. Tai ainakin osittain. Onhan vitsissäkin yleensä puolitotuutta. Lapsen suusta kai se koko totuus tulisi, mutta tässä tapauksessa siihen on huono tukeutua, kun ei sitä lasta ole.  

En usko, että kyseessä on kuitenkaan mikään eksistentiaalinen kriisi. Ehkä vain haen näin torstai-illan ratoksi olemassaololleni merkitystä. Asia, jota jokainen meistä varmasti miettii, ainakin viimeistään Tanssii tähtien kanssa -kauden loputtua, kun on taas sunnuntai-illat aikaa olla yksin omien ajatusten kanssa. 

Lue myös Isyys on homojen hommaa kirjoitus.