Kun olin 13-vuotias aloin kärsimään selkäkivuista, skolioosin oireista. Tämän seurauksena sain terkkarilta lähetteen fysioterapeutin vastaanotolle. Elettiin 2000-luvun alkua Korpilahdella. Astelin terveyskeskuksen kolkon ruskeita käytäviä odotustilaan odottamaan vuoroani. Päästyäni fysioterapeutin luo, hän pyysi ottamaan päällysvaatteet pois.

Seisoin kokovartalopeilin edessä bokserit jalassa. Hintelä kehoni oli puolialastomana tuntemattoman ihmisen edessä. Fysioterapeutti alkoi käymään vartaloani läpi luetellen vikoja ja poikkeamia: mutka selkärangassa, selän yliojennus, toinen olkapää korkeammalla kuin toinen, lantio vinossa, askellus epätasapainoinen, jalkapohjan silta vajavainen, heikko ryhti… 

Siinä minä olin kaikkine vikoineni terveyskeskuksen kellertävässä operaatiohuoneessa. Ujo ja pettynyt katseeni oli luisessa vartalossani. Hintelissä jaloissa, olemattomissa käsissä, kylkiluissa, feminiinisessä olemuksessa, ohuissa ranteissa, terävässä nenässä, polvenpaksuisissa reisissä, ulkonevissa solisluissa ja kaikissa niissä vioissa, joita fysioterapeutti juuri oli osoittanut minulle.

Näytin kaikelle muulle kuin Miehelle.

miesten ulkonäköpaineet, pesojoonas, kehopaineet, miehisyys

Päästyäni urheilulukioon Pihtiputaalle, koulun valmentaja sanoi ensimmäisessä kahdenkeskisessä tapaamisessa “Kuule Joonas, toivottavasti sä tiedät, ettei susta koskaan tule kaapin kokoista lihaskimppua, vaan sun vartalotyyppisi on erilainen, mistä ehkä haaveilet. Se ei tarkoita, etteikö susta voi tulla lentopalloilijaa. Sun on vaan turha haikailla sellaiseen perään, mikä ei ole mahdollista.” 

Olin tuolloin 16-vuotias. Edelleen feminiininen, alle 60 kiloinen pojan kloppi. Ranteissani ei riittänyt tarpeeksi voimaa edes täyspitkään sormilyöntiin (passin heittäminen kentän toiselta reunalta toiseen reunaan). Mutta ensimmäistä kertaa olin saanut ulkopuoliselta ihmiseltä hyväksynnän vartaloni riittävyydestä. Pituuteni, painoni tai fyysiset ominaisuudet eivät olleet este kehittyä lentopalloilijana saatika kasvaa nuoreksi mieheksi. Sain luvan luopua kapeasta miesvartaloihanteesta ja vieläpä urheilijana.

Kadoksissa oleva miehisyys

Tuntuu, että me nykyajan miehet katselemme toisiamme neuvottomina, kun kukaan meistä ei tunnu täyttävän ihannevartalon tai mieskuvan kriteereitä. ”Markkinahakuisessa kapitalistisessa järjestelmässä mieskeho on muuttunut tuotantoyksiköstä ulkonäköteollisuuden kulutuskentäksi”, sanoo Jan Wickman, tutkijatohtori. Tästä on hyvä esimerkki suursuosion saavuttanut Love Island -ohjelma. Mieskilpailijoiden vartalot muistuttavat lähinnä kreikkalaisia patsaita. Ylävartalolihaksensa katseiden kohteeksi asettavien kilpailijoiden tulee olla itsevarmoja ja treenattuja. Tämä on uusi normaali monissa reality-ohjelmissa, varsinkin ulkomailla. Tuskin on sattumaa, että tällaiseen tilanteeseen, jossa kaikkien osallistujien kropat ovat viritettyjä, ollaan casting vaiheessa päädytty ilman, että se on ollut yksi kriteeri osallistumiselle. Puhumattakaan kilpailijan mahdolliselle menestykselle.

Lihaksia palvovaan kulttuuriin kuuluu myös ajatus siitä, että kuka tahansa pystyy hankkimaan pyykkilautavatsan itselleen, kunhan vain tekee duunia sen eteen. Ei, ei ei! Vaikka kuinka katsoisin aamulla itseäni peilistä ja puuskuttaisin testoa ilmoille, vartaloni ei tulisi ikinä olemaan Love Island -ohjelmakelpoinen. Ihmisten vartalot ja niiden rakenteet ovat erilaisia, siitäkin huolimatta, vaikka kuvasto erilaisuudesta on kapeaa.

Vaikkei minulta löydy pumpattua vartaloa, en kuitenkaan voi kieltää, ettenkö olisi itse hyötynyt omasta ulkonäöstäni urallani ja sosiaalisissa kohtaamisissa. “Yhteiskunnan ideaaleja vastaavalla ulkonäöllä saa tiettyjä etuja, ystäviä, seurustelusuhteita, työpaikoja. Ulkonäkö on tietynlaista sosiaalista valuuttaa, pääomaa, josta voi hyötyä eri markkinoilla. Samanaikaisesti on kuitenkin tärkeä tiedostaa, että vallitsevista ulkonäköihanteista huolimatta, ihanne on kaukana keskivertoihmisen elämästä ja monenlaisella ulkonäöllä voi menestyä hyvin elämässään” (Erica Åberg, taloussosiologian erikoistutkija, Turun yliopisto)

Ulkonäön ollessa valuuttaa, houkuttaa se myös aivan liian helposti luomaan itsestään jatkuvasti parempaa versiota. Käyttämään Instagram kuvissa filttereitä, suurentamaan photoshopilla hauiksia ja haarovälien pullotusta, tarttumaan erilaisiin fitness-kollien treeniohjelmiin ja ruokavalioihin, ostamaan luotolla uusia vaatteita ja operoimaan kasvoja. Missä kohtaa on sitten hyvä viheltää peli poikki, ja miettiä, mitkä asiat ovat ulkonäössä merkitseviä ja miksi?

Miesten ulkonäköpaineet ja riittämättömyyden loputon tunne

Jotta omaisin ideaalimiehen vartalon ja olemuksen, tulisi minun olla riittävän pitkä ja lihaksikas, ei kuitenkaan liian pumpattu muttei hinteläkään. Tarpeeksi parrakas muttei liikaa karvoitusta. Karvojen tulee myös olla oikeissa paikoissa, ei esimerkiksi selässä tai nänneissä. Kyrvän koko on kaikki kaikessa, ei siis liian iso eikä etenkään liian pieni. Tulisi olla finnitön ja hyvä ryhti. Leuan pitää olla tarpeeksi jykevä. Kasvoissa soisi mielellään olevan vähän karvoitusta luomaan uskottavuutta ja viestimään kokemusta. Mutta karvoituksen tulee olla huoliteltu, ettet näytä ituhipille. Kaiken tämän lisäksi tulisi omata miehiset kasvonpiirteet, olla hurmaava ja itsevarma. Korkeassa asemassa oleva hyvätuloinen auton omistaja.

Sitten olisin todellinen alfa.

Tarpeeksi riittävä mieheksi.

Miesten ulkonäköpaineista puhutaan aika vähän. Tai no, ei lainkaan, penistä lukuunottamatta. Kun kehopaineista ei puhuta, sitä voisi luulla ettei aihetta moiseen ole. Kysyin taannoin Instagramin puolella millaisia ulkonäköpaineita miehet oikein kokevat ja yllätyin vastauksien kirjosta. Miesten ulkonäköpaineet kuulostavat muun muassa tältä:

”Mieheni häpeää ylipainoaan, eikä tule esim. suihkuun kanssani. Pitäisi kuulemma olla laihempi.”

”Moni nainen haluaa pidemmän miehen ku ite on. Kaljuuntuminen tai kalju on kauhistus. Siro mies on ihan kamalaa ku eihän se saa olla sirompi kuin nainen on.”

“Pituus ja paksuus. Munan ja miehen.”

”Mun mies ei meidän tavatessa kehannu pitää shortseja, koska koki että sillä oli liian karvaiset jalat, mutta ei myöskään halunnut ajella niitä. Muutenkin sillä karvojen kasvu on mielestään outoa, kasvaa jänniin paikkoihin ja muutama sinne tänne. Myös liika laihuus ja pienikokoisuus (160cm) oli sillä teininä häpeän aihe.”

”Ehkä yks kamalimmista asioista mitä mies kehollaan voi olla, on feminiininen.”

“En kehtaa pitää hihatonta paitaa julkisesti koska häpeän ohuita hauiksiani.”

“Hiusrajan karkaaminen aiheutti etenkin nuorempana epävarmuutta ja ulkonäköpaineita.

“En ole kaljuna niin komea kuin hiukset päässä.”

Miesten ulkonäköpaineet ovat todellinen ilmiö. Olen itsekin peitellyt vartaloani vaatteilla, koska olen hävennyt ohuita käsiäni. Saanut osakseni neidittelyä, kun vartaloni ja eleeni ovat olleet feminiinisiä. Jättänyt menemättä liikuntatunnille, ettei tarvitsisi punttisalilla käyttää salin pienimpiä painoja.

Kuinka paljon ihmisyyttä jääkään näkemättä, kun joudumme peittelemään itseämme sen takia, ettemme mene johonkin tiettyyn muottiin? Jos jokin, niin epävarmuus nakertaa mieltä ja itsetuntoa sekä arvokkuuden tunnetta. Kelpaanko minä?

miesten ulkonäköpaineet, pesojoonas, kehopaineet, miehisyys

Miksi ulkonäkökeskeisyys ei ole häpeällistä?

Havahduin tähän kysymykseen kirjoittaessani tätä tekstiä. En oikein löytänyt vastausta kysymykseeni, joten kysyin apua alan tutkijalta Erica Åbergilta Turun yliopistosta.

“Tähän mennessä ehkä olemme kansakuntana piilotelleet ulkonäkökeskeisyyttämme, ja esittäneet ettei ulkonäkö kiinnosta meitä ja nyt toivottavasti havahtumassa siihen, että ulkonäköhän itse asiassa vaikuttaa kaikkialla, tietoisesti tai tiedostamatta. Se on hyvä ensiaskel sille, että voimme alkaa pohtimaan, että millaisia ajatuksia tiettyihin ulkonäköihin liitetään, miettiä niiden paikkansapitävyyttä ja kyseenalaistaa ne. Mitä mielikuvia esimerkiksi liität pituuteen? Mitä ajattelet kanssaihmisen ruumiin koosta? Mitä lihaksikkuudesta? Parrasta? Hiuksista? Kuinka usein mielikuva ihmisestä ulkonäön perusteella on pitänyt paikkaansa? Ja kuinka paljon tähän liittyy oikeasti syrjivää käytöstä?

Miksi emme häpeä ulkonäkökeskeisyyttä-kysymys itse asiassa kiinnostavasti osoittaa yhteiskunnallisesti vaietun asian yksilötason toiminnassa, ja kertoo siitä, että ulkonäöllä on merkitystä myös siihen liittymättömissä asioissa. Meidän tutkimuksen mukaan ulkonäköön panostamisessa ja sen hyödynnettävyydessä on myös iso sukupuolten välinen ero: naisilta oletetaan ulkonäköön panostamista, mutta ei siitä hyötymistä. Miehillä asia on taas päinvastoin: paheksutaan ulkonäköön panostamista, mutta hyötyminen taas sallitaan vapaammin. Tästä voi päätellä, että vaikka miehillä raamit ovat kapeammat, mutta niihin osuessa, hyödyt ovat luultavasti isommat ja sosiaalisesti hyväksytymmät.”

Muistan kun Tinder-aikoina naisten profiileista saattoi erikseen löytyä seuranhakukriteerinä minimipituus. Hieraisin silmiäni ja mietin, miksi pituudella on niin suuri merkitystä, että se on pitänyt erikseen mainita seuranhakuilmoituksessa. Mitä mielikuvia liitämme pituuteen ja kuinka paljon ne pitävät paikkaansa? Pituus on vielä sellainen asia, mihin emme pysty edes vaikuttamaan. Tuntui jokseenkin epäreilulle tuolloin kohdata pituuden rajoittavan minun mahdollisuuksiani deittailussa, mutta tuskin kyseiset seuranhakijat olivat kuitenkaan tarkoitettu minulle matcheiksi.

Homopiireissä pinnallisuus korostuu vielä enempi. Laihoille nuorille pojille on jopa oma genrensä pornossa, joka identifioi miehiä vartalon mukaan tietynlaisiksi. Maskuliiniset lihaksikkaat miehet ovat antavia osapuolia ja laihat twinky-pojat feminiinisiä vastaanottavia osapuolia. Roolit ovat valmiiksi annettuja ja toisinaan otettuja. Isoa kyrpää ihannoidaan ja palvotaan, sopi se perseeseen/suuhun tai ei. Ei ole olemassa sellaista genreä kuin ”kuumat lyhytkasvuiset pienimunaiset miehet”.

Epävarmuus omasta ulkonäöstä saa jatkoa, kun mietitään mihin kehon tulisi pystyä: ahkeraan työntekoon, morsiamen kantamiseen kynnyksen yli, voimakkaiden ja kestävien stondiksien saamiseen, naisten katseiden kääntämiseen, omakotitalon rakentamiseen, kestämään kuin mies… Plaah!

Miesten ulkonäköpaineet ovat aiheena laaja ja toivonkin tämän kirjoituksen herättävän keskustelua aiheesta. Toivoin, että jokainen meistä saisi joskus kokea tuon saman hetken, jonka itse koin Pihtiputaan lukion ATK-luokan vieressä sijaitsevassa pienessä kopissa yhdessä valmentajani kanssa. Sen, että joku sanoo aidosti tarkoittaen, että sinä riität. Riität siitäkin huolimatta, ettet vastaa tietynlaista ihannetta miehestä. Kehosi on vain yksi osa sinua. Ja juuri oikeanlainen palanen.

miesten ulkonäköpaineet, pesojoonas, kehopaineet, miehisyys

Ps. En ole koskaan aikaisemmin julkaissut näin yksityiseltä tuntuvia kuvia. Toivon, että kaikenlainen palaute kuviin liittyen jää taka-alalle, kiitos. Keskitytään aiheeseen: miesten ulkonäköpaineet.

Lue edellinenLue seuraava

19 kommenttia

19
  1. Multa on joskus vähän närkästyneenä ja kärkkäästi kysytty, kiinnostaako mua feministinä miesten asiat ollenkaan. Sit kun oon kertonut, että mun mielestä esimerkiksi justiinsa näistä ulkonäköpaineista, isien oikeuksien vajaavuudesta tai asevelvollisuuden ongelmista ei puhuta tarpeeksi, kysyjä sivuuttaa koko kommentin. Ei siis halua/pysty hänkään keskustella asiasta. Jotenkin tuntuu että moni mies saattaa kokea asiasta puhumisen häpeällisenä. Ihan kuin ei saisi sanoa ääneen, että kokee vääryyttä. Tai että ei saisi kokea sitä vääryydeksi ylipäätään. Ihanaa kun nostat tän asian keskusteluun!

    1. Hei onpa tärkeä huomio! Kai se vääryyden kokeminen linkittyy ehkä häpeään ja siihen, ettei miehelle ryttyillä. Ehkä vähän huonosti ilmaistu, mutta toivottavasti saat ajatuksesta kiinni. Kiitos palautteesta! <3

  2. Hieno teksti. Kiitos sinulle, että nostat asiaa esille.

  3. Hyvää asiaa! Tarkastelun kohteeksi voisi myös ottaa sen kuinka itsekin toimii ja on ulkonäkönormien vaikutusten alaisena. Tarkoittaen sitä, että vaikka tiedostaa nämä normit, niin ei pysty irtaantumaan niistä Tinderissä tai livenä. Esimerkiksi tiedän että on ööh rajoittavaa ja hieman hölmöä haluta itseään pidempi mies, mutta kuitenkaan tän asian tiedostaminen ei mun “omia” mieltymyksiä ole ainakaan vielä muuttanut. Entä onko näin sinun laita, vai oletko tietoisilla ponnistuksilla onnistunut irtaantumaan ulkonäköihanteista kumppanin suhteen? Entä mitä mieltä olet miesten kehopositiivisuuskampanjasta?

    1. Juurikin noin, että on tärkeää tiedostaa mistä ajatukset tulevat ja mitä mahdollisesti jää omassa ajattelussa pimentoon. Kyllä mä monesti huomaan ajattelevani tosi ulkonäkökeskeisesti uusista ihmisistä. Mutta toivon ja teen sen eteen duunia ettei ennakkoluulot ota otetta minusta vaan kohtaan ihmiset ihmisinä. En ole perehtynyt miesten kehopositiivisuuskampanjaan lainkaan. Toki kannatan kehopositiivisuutta sukupuoleen katsomatta. Me tarvitaan moninaisempaa kuvastoa vartaloista ja enempi tietoisuutta.

  4. Kiitos Joonas. Sun teksti auttaa nuorena naisena ymmärtämään mitä kaikkea miehen maailma on 2020. Pyyntö maailmalle: lisää tätä!

  5. Moi Joonas,

    Hieno kirjoitus tärkeästä aiheesta.

    Lukiessa säpsähdin; toivottavasti en ole itse ollut fysioterapiaharjoittelijana terveyskeskuksessa tuolloin!
    Pyydän joka tapauksessa anteeksi ammattikuntani puolesta. Toisenlaiset, ammatillisen pätevyyden osoittamisen paineet ovat kaiketi vaikuttaneet kohtaamasi fysioterapeutin tapaan toimia.

    Onneksi asiakkaan kohtaaminen ja kehon, ryhdin ja liikkumisen moninaisuuden ymmärtäminen ovat vahvemmassa roolissa nykyisin. Tänäpäivänä kohtaamisesi fysioterapeutin kanssa olisi todennäköisesti hyvin erilainen. Ja jos ei olisi, vika olisi edelleen fysioterapeutin osaamattomuudessa, ei sinun kehossasi.

    Monella tapaa hyvä kirjoitus lukea aamutuimaan, niin ammatillisessa mielessä kuin poikien äitinä. Kiitos että hätkäytit hereille. 💚

    1. Hei kiitos paljon! Omassa tapauksessa on hyvä muistaa, että ajan henki oli erilainen mitä tänä päivänä, toivon mukaan. Vahva luotto, että tänä päivänä lähestymismetodit ovat paljon inhimillisemmät. 🙂

  6. Tuli vasta just vastaan sun nimi Hesarin jutun otsikossa… En ees avannut sivua hesaria vaan suuntasin suoraan naamissivullesi ja lukemaan tän jutun…

    Voi veikkonen… 50v mittarissa eli vm.-70 ja kyllä tässä maailmassa menestytään (rahallisesti, poliittisesti ja urallisesti) aikalailla ulkonäkö edellä. Sopivassa ympäristössä ja riittävästi toistettuna ja koettuna se vie fiiliksen ees yrittää muuta kuin olla hengissä päivästä toiseen.

    Itsehän olen mallikappale erittäin rumasta “miehestä” (pakko laittaa lainausmerkit, en tunne itseäni varsinaisesti sellaiseksi jota voisi sanoa mieheksi). Hukkapätkä – 165 cm hujakoilla. Paino tällä hetkellä 75 kg hujakoilla, 65kg painoisena olen niiiiiiin narukäsi ettei tosikaan. Skolioosi ja lordoosi yhdistettynä tynnyririntaisuuteen (Goldenharin syndrooma). Epäsymmetriset kasvot ja toispuoleinen kasvohalvaus syntymästä lähtien kuten myöskin korvalehtien epämuodostumaa (toinen on jonkinlainen, toinen liki puuttuu). Ikä tuo muuta kivaa, pitsa alkaa paistaa takaraivolla. Se vähäinen mieskunto mitä on ollut, on ohi. Kuulolaitekin löytyy. Kertakaikkinen Eurojaskan überjättipotti.

    Näillä lähtökohdilla ja ominaisuuksilla on ollut selvää, ja tehty selväksi kautta elämän että elämässä on voittajia ja häviäjiä. Itse olen jälkimmäinen. No doubt about it.

    Peiliin katsominen kyrsii joka kerta. Tuijotus sattuu joka kerta. Kysymys siitä, olenko esim. työkeskuksessa töissä, ei sekään sitä fiilistä nosta. Olen valtiolla duunissa, sain 6kk määräaikaisuuden “vajaakuntoisuustuella” 1.10.1991, tein määräaikaisuuksia 1.6.99 asti (28 määräyskirjaa edelleen jemmassa) ja kattelin kun oikeelta ja vasemmalta vakituista paikkaa saa kauniit naiset ja miehet. Tänä päivänä olen hierarkiassa samassa paikassa kuin taloon tullessa, eli alimmalla portaalla, sillä erotuksella alkuun että en edes kuvittele nousevani ylemmäs.

    Nuorena olin naismaailmassa se “niin mukava jätkä kun oma poikkis on aivan sika ja kohtelee miten sattuu mutta suhun voi aina luottaa”. Friendzoned forevah.

    Naisten ulkonäköpaineista ja kehopositiivisuudesta kirjoitetaan ja infotaan, joka oikein onkin. Mutta aika vähille on jäänyt se, että miesten puolella tilanne toimii aivan samalla tavalla. Ja osittain tämä ulkoinen rumuus kyrsii senverta raskaasti ja väsyttää että myötäsyntyinen itsetuhoisuus haluaisi nousta ylös. Ihme kyllä ilman viinaa on tullut oltua 08/94 alkaen ja tupakankin lopetin 9/08 alkaen. Sitä vain ihmettelee monasti hengessään että minkä tähden, mikä hyöty, mikä ilo. Itse asiassa tupakanlopetuksen jälkeen hävisi loputkin mieskunnosta, on testattu testopiikit lääkärillä ymsyms, ei apua.

    Tämä maailma on kauniiden ja komeiden, joka toista väittää, on joku jompikumpi edellämainituista, tai valehtelee päin naamaa.

    Kiitos tekstistäsi.

    1. Hei kertakaikkiaan upea kirjoitus sinulta! Pysähdyin monta kertaa miettimään sanomisiasi. Kiitos!

      Olen täysin samaa mieltä ja näin on myös tutkijatkin, että ulkonäöllä on väliä, se on sosiaalista valuuttaa. Niin kauan kuin emme myönnä tätä ja sivuutamme “ettei ulkonäöllä ole oikeasti merkitystä” sivuutamme tosiasian. Se, että myöntäisimme tämän ääneen auttaa juurikin kohtaamaan meidän sokeita pisteitämme ja muuttamaan ajatteluamme. Koska kyllähän se kertoo enempi minusta, jos suosin vaikka pidempiä naisia/miehiä deittimarkkinoilla tai palkkaan kaupankassalle tietyn näköisiä ihmisiä. Mitä tämä asiat kertovat? Mistä nämä ajatukset tulevat? Vasta sitten voimme oppia näkemään ihmiset ihmisinä eikä arvottamaan niitä ulkonäöän perusteella. Aivan kamala määrä inhimillisyyttä ja potentiaalia jää näkemättä jos tuijotamme pelkkää ulkonäköä ja luomme sen perusteella kuvan ihmisestä.

      Kaikkea hyvää sinulle,
      Joonas

      1. Kiitoksia 🙂

        Vaikka netissä onkin julma määrä järkyttävää sontaa niin yhden se on tuonyt hyvänkin tullessaan. N.s. tosielämässä, kun ihminen näkee meikäläisen naaman niin “kuva” on valmis ja sitä ei käy oikein helposti muuttaminen. Vaan foorumeilla, eri alojen (meikäläinen on kilahtanut scifiin, pratchettiin, vanhoihin autoihin ja poliittinen näkökanta on vasemmistovihreä maalla asuva yksityisautoilija, eli sanottasko vähän sekasin :D, näin niinkun muutamana esimerkkinä…. ) kun pääsee vaihtamaan ajatuksia erilaisten ihmisten (ikä, yhteiskuntaluokka, sukupuoli, about anything) kanssa ilman, että ensimmäisenä on naama esillä kummallakaan puolen, on vain kaksi “ajatuksia vaihtavaa olemusta” (avana mulla on yleensä mr. Bean, nolojen tilanteiden voima on vahvana läsnä 🙂 Siinä kun vaihtaa ajatuksia pidemmän aikaa (vaikka olenkin nimimerkin takana niin oikeastaan koko netti”uran” olen ollut netissä aikalailla se mitä livenäkin. Niinkin pitkälle että meikäläisen nick on, mikäli mahdollista sama foorumilla kuin foorumilla, ja nuo nickit on sitten vielä lueteltu naamakirjan profiilissa. Ja ulkomaisilla foorumeilla sitten nickissä vähintään alku sama.

        Jotenkin se on auttanut kun on tavallaan tutustunut foorumeiden kanssa ensin siihen, mitä ihmisten sisällä on, se sielu (henki, kipinä, miksi sitä kukakin nimittää) ja vastaavasti on tietyllä tavalla ehkä liiankin avoin jonkun mielestä, niin sitten kun lopulta uskaltautunut laittamaan sen oman järkkylärvin foorumille niin -> wut, eikö tullutkaan virnuilua yms. klassista.

        Että jotenkin vaikka internet ja muut mediat kilvan vääristävät sitä mitä meidän “pitäisi olla” ja mitkä ihanteet täyttää, niin kuitenkin siellä on myös se toinen poppoo, joista monet tulee henkisesti lähemmäs kuin monet sukulaiset, esimerkiksi.

        Kun se ulkonäkö ei ole estämässä sitä tutustumista ihmiseen ulkonäön takana.

        Onpas muuten uskomattoman vaikee pukea sanoiksi sitä fiilistä mikä siitä tulee, muuta kuin että se on hyvä, helpottunut, jos ei nyt rakastettu sentään, mutta hyväksytty, ja omissa kirjoissa se on huuuuuuge. Ja senkin jälkeen kun eri foorumien foorumilaiset on nähneet sen naaman mikä on tekstin ja sen netti(joka on myös kokolailla oikea)persoonan takan, niin suhtautumimen ei muutukaan (ainakaan huonompaan, vaikka joka kerta sitä hiukan pelkää, elämä on osoittanut monasti että mitä lähempänä toinen on, sen syvemmälle se saa puukon uppoamaan).

        Sitä välillä ajattelee, millaisia nerokkuuksia, kauneuden aikaansaajia, ajattelijoita… – kaikkea – maailma on menettänyt kun kauneimman sielun päällä on se tomumaja, joka on sattunut olemaan rujo, vajavainen tai ei muuten ole sopinut yhteiskunnan hyväksyttyihin normeihin. ja tästä syystä lievimmillään jätetty yksin, huomiotta, pahimmillaan vainottu ja tapettu.

        Olisiko esimerkiksi Stephen Hawking, joka oli suoranainen nero, päässyt siihen asemaan ja arvostukseen jonka hän sai ja ansaitsi, jos hän ei olisi ollut alkuun “normaali” vaan alusta alkaen sidottu pyörätuoliin. Villinä veikkaan että ei…

        Mutta josko ihmislaji joskus vielä kehittyisi (vaikka pahasti näyttää siltä että sen myötä kun älyä on tullut niin viisaus on menettänyt jalansijaa, ymmärrys ja hyväksyntä erilaisuuden olemassaololle on vähentynyt radikaalisti). Tuntuu että suunta oli jotenkin parempaan päin vielä -90 luvulla mutta sen jälkeen on menty takapakkia rajusti.

        Vaan kiitän jälleen 🙂 Yritetään pitää lippu korkeella, jos sitten välillä puolitangossa niin senverran korkeempi lippputanko että riittää 🙂
        t.Mauritz

  7. Todella hyvä kirjoitus, kiitos! Mietin tätä parisuhteen kontekstissa ja siinä kuinka suuri merkitys myös läheisillä suhteilla on näihin paineisiin yhteiskunnan suuremman suunnan lisäksi. Se että kumppani arkistoi entisten miesten ulkonäköä korostavia kuvia tai sitä kuinka naiset puhuvat sekä suoraan, että ystäviensä kautta siitä kuinka ihannoivat ja haluavat esimerkiksi miehiä heidän ulkonäön ja seksikkyyden perusteella, vaikka he olisivat heidän ystäviää. On todellakin yllättävää kuinka vähän tästä puhutaan tai kuinka myös herkän puolen omaavana miehenä aina vain ottaa tällaiset osana nykyistä yhteiskuntaa, ihan kuin ei olisi vaihtoehtoja.

    1. Hei kiitos! Joo sitä itekin välillä ottaa asiat annettuina, ihan kuin ei olisi vaihtoehtoja. Onkin haastavaa just herätellä noissa hetkissä itseä ja miettiä, että mitäs tämänkin asian suhteen voin yksilönä tehdä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *