Yksinkertaiset ohjeet kaapista ulostulemiseen: 

”Avaa ovi ja tule kaapista ulos. Jos sattuu, että ovi on syystä tai toisesta lukittu, soita kaveri avamaan. Hyvä on myös toivoa, ettei sohvaa ole sattumoisin siirretty kevätsiivouksen ajaksi kaapin eteen.”

Jos totta puhutaan, en oikein jaksa ymmärtää tätä ”kaappi”-keskustelua. Tiedän kyllä, mitä sillä tarkoitetaan ja mistä tuon sanonnan historia tulee. Olen itsekin viljellyt sitä aikoinaan, ajattelematta sen vaikutuksia sen suuremmin. Nyt eletään kuitenkin vuotta 2020 (mikä ei itsessään ole mikään argumentti) ja haluaisin naiivisti uskoa, ettei ketään tarvitse työntää kaapin perukoille eikä kenenkään siellä tarvitse viettää aikaa, jos ei itse sitä halua.

Itse en ole ollut kaapissa, joten älä sinäkään laita minua sinne, kiitos!

Kun kerroin seurustelevani miehen kanssa, moni ystävistäni ilahtui aidosti puolestani. Ilahtumisen jälkeen alkoikin sadella kysymyksiä, jotka liittyivät lähinnä kumppanini sukupuoleen. ”Milloin tiesit tuntevasi vetoa myös miehiin?” ”Miltä tuntuu seurustella samaa sukupuolta olevan kanssa?” ”Olet varmaan helpottunut, kun ei enää tarvitse salailla mitään?”. Toki joukkoon mahtui paljon kysymyksiä itse ihastumisen tunteeseen liittyen: ”Miltä se tuntuu?”

Itselleni sukupuolta suurempi asia oli itse ihastumisen tunne. Olin pitkään kipuillut tunteideni kanssa ja pelännyt tukahduttavani mahdollisuuden ihastumiselle. Sen jälkeen, kun aloin sairastamaan lievää masennusta, en tuntenut vetoa toisiin ihmisiin. Sama meno jatkui vielä masennuksen jälkeenkin. En edes ihastunut hetkellisesti kaupungilla ohimeneviin kanssakulkijoihin, kuten olin aikaisemmin monet kerrat kokenut. Ihastumisen tunne oli pitkään poissa eikä loppua näkynyt.

Tämän takia sukupuolta suurempi asia oli tuntea. Tuntea olevansa elossa, tuntea ihastuminen. Olin jo luullut tukahduttaneeni jotain ihmisyydelle oleellista, ja nyt sain kokea, kuinka perhoset mahanpohjassa olivat heränneet talviunilta. Sanoinkin kyselijöille, että vaikka olisin ihastunut lyhtypylvääseen, koen suurta helpotusta, että voin vielä tuntea jotain näinkin kaunista ja tärkeää. Vihdoinkin olin tuntenut sen kutkuttavan tunteen sisälläni ja kokenut sykkeen nousun. Kuulin sydämenlyöntini rinnassani voimakkaammin kuin hetkeen.

Ihastuin.

Kyse on tunteesta, ei sukupuolesta

Sukupuoli on pitkään ollut itselleni toissijainen asia, miettiessäni omaa seksuaalista suuntautumista. Olen tunnistanut tämän jo lukioaikoina itsessäni. Toisinaan mietin, miksi sukupuolella on ylipäätään merkitystä. Vai onko sillä todellisuudessa edes merkitystä? Ihastummeko sukupuoleen vai ihmiseen? Missä määrin tasapainoilemme näiden kahden muuttujan välillä?

Seurustelu samaa sukupuolta olevan kanssa, saattaa aiheuttaa monessa meissä uteliaisuutta, varsinkin jos itsellä ei ole kokemusta tai kosketuspintaa tuollaisesta suhteesta. Tällöin juurikin kohteliaasti kysymällä, saa laajennettua omaa ymmärrystä aiheesta. Omaa uteliaisuutta kannattaa myös toppuutella ja kysyä aina etukäteen, onko ok jutella aiheesta. Sama varmasti pätee heteroseksuaalisuuden kanssa. Tosin tuntuu, ettei kukaan kysy, miltä tuntuu olla heteroseksuaali, vaikka kyseessä on yksi seksuaalisuuden muoto muiden joukossa, mistä jokaisella meistä on varmasti omanlaisensa käsitys ja tuntemus.

Kertoessani seurustelustani samaa sukupuolta olevan kanssa, päätin etten suostu selittämään valintaani. Eihän yksikään ystävistänikään ole joutunut selittelemään, miksi seurustelee miehen tai naisen kanssa. En siis koe tarpeelliseksi ”puolustella” omaa valintaani, vaikkei kysyjä suoranaisesti kyseenalaistaisikaan suhdettani tai kumppanin sukupuolta. 

Olin varautunut selittämään asiaa ainoastaan vanhemmilleni. Kannoin mukanani turhia ennakkoluuloja ja skenaarioita, kuinka he saattaisivat reagoida uutiseen. Olin kuullut tarinoita, joissa vanhemmat eivät olleet hyväksyneet lapsensa seksuaalista suuntautumista. Jotenkin sekoitin noiden tarinoiden ihmiset ja omat vanhempani keskenään. Kaikki se välittäminen, jota olin elämäni aikana saanut heiltä, oli yhtäkkiä noiden tarinoiden varjossa. Tuntuu kurjalta sanoa näin, mutta kai sitä ihmisluonne haluaa varautua aina pahimpaan. Vanhempani eivät ole tähänkään päivään mennessä kysyneet sukupuoleen liittyviä kysymyksiä ja tuskin kysyvät. Onhan se täysin epäoleellinen asia.

Jännitin myös jonkin verran, miten miespuoliset ystäväni asian ottaisivat vastaan. Ensimmäinen jätkäkaveri, jolle kerroin ihastuksestani, alkoi itkemään kanssani. Toiselta sain viestin somessa, jossa hän kertoi olevansa enemmän kuin iloinen puolestani ja kysyi, milloin saunotaan seuraavan kerran. Veljeni taas kutsuivat minut ja puolisoni saunomaan heti, kun olemme maisemissa.

Omalla kohdallani suurentelin uhkakuvia tai muiden reaktiota omassa päässäni aivan liikaa. Loin pelkokuvia suojellakseni itseäni, vaikka samaan aikaan loin pahaa oloa ja vastakkainasettelua. Onneksi tunnistin tämän nopeasti ja ymmärsin, että muilla ihmisillä on varmasti paljon muutakin ajateltavaa, kuin minun seksuaalisuuteni. Ja miksi ystäväni kieltäisivät tai kyseenalaistaisivat rakkauden minulta? Enhän minäkään ole sitä tehnyt heille.

Olen aina ollut kova päästäni ja kulkenut omia polkujani. Koen, että olen saanut kasvattaa omaa itsetuntoani ja kasvaa minuksi hyvinkin turvallisessa ympäristössä. Toki en ole täysin säästynyt homotteluilta teinivuosina. Turvallisen lapsuuden myötä, en ole kokenut omaa seksuaalisuuttani mitenkään erikoisena asiana ja suhtautumiseni myös utelijaimpien kysymyksiin, on ollut aika suora: ”Kysytkö heteroltakin samoja kysymyksiä?” 

Ymmärrän toki, ettei kaikille oman seksuaalisuuden näyttäminen ja ääneen sanominen ole näin helppoa kuin minulle. Tämän suhteen olen etuoikeutetussa asemassa, mikä tuntuu jokseenkin typerälle sanoa ääneen. Miksei kaikilla ole etuoikeutta rakastaa ja tulla rakastetuksi juuri sellaisina kuin he haluavat. Keneltä toisen rakkaus on pois?

Osa ihmisistä voi tuntea olonsa turvallisemmaksi peittämällä oman seksuaalisuutensa. Uhkailut ja loukkaavat huutelut ovat vieläkin arkipäivää osalle seksuaalivähemmistöjä. Osa saattaa vielä etsiä seksuaalisuuttaan ja eivätkä koe tarpeelliseksi puhua aiheesta ääneen. Eikä ole tarvettakaan. 

”Minä tiesin, että se on homo” -lausahdukset ovat jokseenkin loukkaavia niitä ihmistä kohtaan, ketkä etsivät vielä omaa seksuaalisuuttaan. En ymmärrä, miten joku ulkopuolinen voi tietää toisen seksuaalisuuden paremmin kuin henkilö itse. Tiedostan, että nämä lausahdukset pohjautuvat yleensä tietynlaisiin stereotypioihin ja olettamuksiin. Siihen, mitä näemme ulkoisesti toisessa ja miten peilaamme sitä vallitseviin mielikuviin. Juurikin näiden stereotypioiden ruokkiminen, saattaa vaikeuttaa omaa seksuaalisuutta etsivän ihmisen matkaa itseensä. Stereotypiat leimaavat helposti ihmisryhmiä yhdeksi massaksi, jolloin yksilö saattaa puolustautua kieltämällä asioita itseltään ja muilta, esimerkiksi menemällä sinne kuuluisaan ”kaappiin”, joka saattaa tuntua turvalliselle paikalle siinä hetkessä.

Kaapista ulos – miten se kävi?

Käyttämällä tuota kulahtanutta sanontaa, kaapista ulostuleminen, vahvistamme stigmaa, että seksuaalivähemmistöissä olisi jotain erikoista, salattavaa, hävettävää tai normista poikkeavaa. Ja normista poikkeavaa se tulee olemaan niin kauan kuin osoitamme sitä sormella erilaisten sanontojen kautta.

Samalla käyttämällä tuota sanontaa, saatamme työntää toisen ihmisen kaapin perälle, jossa hän ei edes itse ole kokenut olevansa. Omalla kohdallani, kun olen joutunut vastaamaan kyselyihin, milloin tulin ulos kaapista, olen pyytänyt kysyjää, ettei laittaisi minua mihinkään kaappiin. Tämän jälkeen kysyjä on saattanut jatkaa sanomalla ”kyllä sä tiedät, mitä mä tarkoitan”. Ei, en tiedä. Ihmisen seksuaalisuus on muuttuva tekijä, ei suinkaan pysyvä. Se mitä tunnen tänään, saattaa olla aivan jotain muuta 10 vuoden päästä.

Tätä samaa kysymystä harvoin myöskään esitetään, kun ihastuksen kohde on vastakkaista sukupuolta oleva. Tätä hetkeä odotellessa! Jos tämä asia tuntuu haastavalle hahmottaa, kysy itseltäsi ”Milloin tulit kaapista ulos ja kerroit ystävillesi ihastuneesi vastakkaista sukupuolta olevaan”. Eikö kuulostakin typerälle? Mitä edes teemme tällä tiedolla? 

Monelle meistä ihastuminen ja seurustelu vastakkaista sukupuolta olevan kanssa on vallitseva normi ja se tuntuu normaalille tai ”luonnolliselle” tavalle nähdä maailma. Itselleni ja varmasti monelle muullekin seksuaalivähemmistöön kuuluvalle normaalius pitää sisällään paljon muutakin kuin heteronormatiivisen näkemyksen parisuhteesta. Onkin tärkeää haastaa omaa ajattelua ja yrittää nähdä, miten maailma makaa toisen silmin. Tätä kautta voi päästä käsiksi näiden ongelmallisten sanontojen ja kysymysten taakse.

En sano, etteikö näistä asioista saisi kysyä ja puhua. Ehdottomasti saa ja pitää. Toisinaan kuitenkin tuntuu, että se, miten aiheeseen mennään ja miten siitä kysytään, palvelee enempi kysyjän uteliaisuuden täyttämistä kuin aitoa välittämistä.

Tiedän, että sanonnan avulla saadaan nopeampi käsitys myös toisen ihmisen seksuaalisuudesta. Itse en kuitenkaan haluaisi, että minua määritellään oman seksuaalisuuteni kautta tai identifioituisin johonkin tiettyyn seksuaaliryhmään. Harvoin kahvipöytäkeskusteluissa puhutaan ”siitä yhdestä heterotutusta”. Monella meistä kuitenkin on ”se yksi homokaveri” lähipiirissä.  Jos joku haluaa alleviivata omaa seksuaalisuuttaan, se on täysin fine juttu! Itse en tosin halua tulla muiden määrittelemänä miksikään, varsinkaan jos se liittyy sukupuoleeni tai seksuaalisuuteeni, lukuunottamatta parhaimpia ystäviäni.

Mikä merkitys toisen seksuaalisuudella ja etenkin sen poikkeavuudella yleisestä normista oikein on? Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, mitä teet tällä tiedolla? Miksi tulee erotella tai määritellä toisiamme sen mukaan tykkääkö joku tytöistä, pojista, jostain muusta tai kaikista näistä? Mitä sitten, kun saat selville toisen seksuaalisen suuntautumisen? Mitä teet tällä tiedolla?

Kuulun siihen ”koulukuntaan”, joka ei halua nostaa omaa seksuaalisuuttaan sen koommin esille. Se on asia muiden arkisten juttujen joukossa. Koen, että tätä kautta voin normalisoida vähemmistöseksuaalisuutta eikä meidän tarvitsisi enää miettiä, kuka on kaapissa ja missä kaapissa kukin on. En kaipaa rituaalia oman seksuaalisen mieltymykseni esiintuomiselle enkä odota sitä muiltakaan.

Kolikolla on kuitenkin aina kääntöpuolensa ja kannustan kaikkia niitä ihmisiä, jotka äänekkäästi myös tuovat seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja ääntä esille muilla keinoilla kuin minä. Tiedän, että tarvitsemme ihmisiä, jotka rikkovat lasikattoja ja vahvoja stereotypioita seksuaalivähemmistöihin liittyen. Janne Puhakka ja Jani Toivola ovat tästä erinomaisia esimerkkejä. Kiitos työstänne! Nämä eri tavat lähestyä ja tuoda esiin seksuaalivähemmistöjä, vievät molemmat tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta eteenpäin, eri tavoin kylläkin. Ne eivät suinkaan poissulje toisiaan.

Jos kamppailet oman seksuaalisuutesi kanssa, anna itsellesi aikaa, itsemyötätuntoa ja armollisuutta. Kun koet, että olet jollain tapaa valmis (tuskin tässä koskaan valmiiksi tullaan, mikä on hyvä muistaa) sanoittamaan oman seksuaalisuutesi ääneen itsellesi ja/tai ympärillä olevalle/oleville ihmisille, tee se omalla tavallasi. Sellaisella tavalla, mikä palvelee sinua parhaiten ja tekee sinun olosi hyväksi. Emme voi koskaan sanoa varmaksi, miten ihmiset ympärillämme reagoivat kertoessamme esimerkiksi omasta seksuaalisuudestamme. Joka kerta, kun päästämme toisen ihmisen lähelle meitä, näkemään jotain paljasta meistä, liittyy siihen suunnaton riski. Riski haavoittua tai kokea häpeän tunnetta. Samalla siinä on valtava potentiaali kasvaa. Kasvaa itse, mutta myös yhdessä. Tämän riskin ottamiseen tuskin löydät yhdestäkään oppaasta tai blogikirjoituksesta vastausta. Pahoittelut siitä. Se, mitä voin tarjota on rohkaisu. 

Sä olet juuri oikeanlainen tuollaisena! 

Elämisen parhautta,

Joonas