Treenattiin viime viikolla Yaelin kanssa pitkästä aikaan. Yael on enempi aamu-urheilun ystävä, kun itse urheilen mieluiten työpäivän jälkeen. Tämän takia meidän yhteiset treenit jäävät harvoihin ja valittuihin hetkiin. Oma treenaaminen on myös vähentynyt rutkasti koronan myötä. Reilun vuoden ajan on tullut hypittyä ja kyykittyä keittiön lattialla, olohuoneessa, takapihalla… Motivaatio kotitreenaamiseen on ollut koetuksella moneen kertaan. Olen myös sallinut helpommin itselleni olla treenaamatta ja tuntea väsymystä kotona olemiseen. Fyysisen kunnon heikentyminen ei siis tule yllätyksenä – niin ainakin luulin.

Kesken yhteisen treenin huomasin, kuinka oma energiataso lässähti kasaan. Kontrasti Yaelin eloisaan, kannustavaan ja hymyn huulille saavaan olemukseen oli valtava. En päässyt heti käsiksi tunteisiini: mistä helvetistä nyt oikein tuulee? Tekikö toinen jotain väärää, ärsyttääkö toisen naama vai nousinko väärällä jalalla päivään? Etsin syitä ympäriltäni.

Lopetin treenin ennen Yaelia ja lähdin suihkuun. Suljin silmät ja annoin veden valua kehoani pitkin. Entä jos paha olo kumpusi minusta? Ehkä tunne oli pettymystä, turhautumista, alemmuuden tunnetta tai häpeää. Miten olin päästänyt itseni näin huonoon kuntoon.

Turhauduin, kun en jaksanut tehdä puoliakaan treenistä. Punnerrukset tein polvet maassa ja osassa liikkeistä lonkankoukistajien jäykkyys esti kunnollisen liikeradan. En enää tunnistanut itseäni kehossani. En ole tottunut näkemään itseäni tällaisessa tilanteessa.

Kerroin tästä Yaelille ja hän muistutti, etten voi vertailla meidän vartaloita ja fyysistä kuntoa keskenään. En vertailutkaan. Vertailin itseäni menneeseen. Siihen, kun portaiden käveleminen ei hengästyttänyt ja jaksoin pusertaa 20 minuutin treenin ilman lisätaukoja. Nostin penkistä muutakin kuin oman perseeni. Yletin koskettamaan varpaanpäitä venytellessäni. Tähän Joonakseen vertasin itseäni. 

Ennen olisin tokaissut, että äkkiäkös sitä taas pääsee kuntoon. 33-vuotiaana kehoni ei tosin toimi saman lailla kuin 10 vuotta tai kolme vuotta sitten. Huomaan, kuinka palautuminen työviikosta ja treenistä ottaa enemmän aikaa. Kunnon nostattaminen ei enää tapahdu sormia napsauttamalla. Vartalossani näkyy myös jo ulkoisia ikääntymisen merkkejä. Ikä on realiteetti, mikä muuttaa suhdettamme kehoon jatkuvasti. Mutta tuntuu, että mieli ei meinaa pysyä mukana tässä muutoksessa.

olenko seksikäs, pesojoonas, miesten seksuaalisuus

Häpeän taisto

Koinko sittenkin häpeää treenatessani? Olen iän myötä oppinut tykkäämään kehostani enemmän. Peiliin katsoessani koen, että vartaloni on vartalo muiden joukossa. Vartalon muokkaaminen treenaamisella ei ole ollut motivaatiotekijä enää lukion jälkeen. Olen myös tottunut treenaamaan ammattiurheilijoiden kanssa, joten tiedän miltä tuntuu olla reippaasti huonommassa kunnossa kuin toinen. Mutta mitä sitten häpesin.

Epävarmuutta.

Sitä miten toinen näkee muuttuneen kehoni. Miten hän näkee minut? Ja eikä kuka tahansa, vaan puolisoni.

Kirjoittaessani tätä hymähdän itselleni, sillä epävarmuuteen ei tulisi olla mitään syytä. Tämä on aihe mistä olemme puhuneet ensimmäisistä treffeistä asti. Viimeksi viime viikolla. Olemme paljon enemmän mitä vartalomme ovat. Emme ole rakastuneet toistemme ulkonäköihin, vaan meihin ihmisinä. Olemme toki viehättyneet toistemme ulkonäöistä, mutta myös toisistamme. Arvostamme toisiamme ja sitä, miltä näytämme. Siihen ei kummallakaan ole vastaan laittamista. Hyväksyntä on vahvasti läsnä parisuhteessamme.

Epävarmuus omasta kehosta toisen katseen alla oli silti todellinen. Jos kerran molemmat koemme, ettei häpeälle ole tilausta, niin mistä tunteeni sitten kumpusivat? Koenko oloni vähemmän seksikkäämmäksi, haluttavammaksi tai huonommaksi nykyään, kun koen olevani heikommassa kunnossa? Eikö seksuaalinen viehätys ole ennen kaikkea sitä, mitä tunnemme, eikä sitä miltä asiat näyttävät. Toki esteettisyydellä voidaan vahvistaa tunteita, leikkiä fantasioilla ja mieltymyksillä. 

Koen, että parisuhteessa seksuaalisen viehätyksen painoarvo tulee lähtökohtaisesti perustua muuhun kuin ulkoisiin asioihin. Henkiseen yhteyteen, puhumiseen ja kunnioittamiseen. Toisen kuunteluun ja kuulemiseen. Ei kahdeksaan vatsalihakseen, jotka joka tapauksessa suurella todennäköisyydellä joku päivä peittyvät löysän ihon alle. Tämäkin vielä, ihoni kimmoisuus on nyt jo alkanut löystymään.

olenko seksikäs, pesojoonas, miesten seksuaalisuus

Fantasioiden vankina

En osannut vielä viisi vuotta sitten kuvitella, millaisia asioita vanheneminen voi tuoda tullessaan, ja miksi edes olisin kuvitellut. Elin nuoruuttani, en keski-ikäistymistä. Sitä kuvitteli naiivisti, että nuoruuden tuomat edut ovat ikuisia. Timantit ovat ikuisia, ei nuoruus. Ikuista tuntuu olevan myös jatkuva muutos. Muutos omassa kehossa, identiteetissä ja seksuaalisuudessa. Muutosvauhti on onneksi hidastunut teini-iästä tähän päivään. Muutos tuo kuitenkin aina mukanaan tuntemattomia tekijöitä. Tällä hetkellä se tuntematon möykky tuntuu olevan käsitys kehoni muutoksesta ja siitä, miten koen muiden suhtautuvan siihen. Ei se miten muut suhtautuvat, vaan se, miten oletan heidän suhtautuvan. 

Suorastaan vituttaa joka kerta, kun joku sanoo, että älä ajattele mitä muut sinusta sanovat. Koska se on totta ja samalla pelkkä olan hetkautus todellisille tunteille. Totta kai sitä tulee mietittyä, mitä muut minusta ajattelevat. Mitä ylipäänsä ihmiset ajattelevat asioista, kuten vaikka seksikkyydestä. Millaisena näemme seksikkään miehen? Jos pornoon on katsominen, niin aika kapeana: lihaksikkaana, valtaa käyttävänä ja lujana. Päättäväisenä ja alistavana. Vaikka emme katsoisi edes pornoa vaan elokuvia ja sarjoja, pätee listaus siltikin. Yleisessä keskustelussakin nousee myös samoja asioita esiin.

Tiedän, että kaikki tämä kuvasto seksikkyydestä ja itsevarmasta miehestä on vain yksi todellisuus. Joukkoon mahtuu paljon muutakin, mutta millaista muuta. Tavoittelenko tiedostamattani tätä kapeaa seksikkyyden kuvaa, kun riisuudun toisen ihmisen edessä? Meneekö todellisuus ja kuvitelmat siltikin sekaisin, vaikka tässä yritän kriittisesti tarkastella asiaa? Olenko fantasioideni ja haavekuvieni vankina, kun turvallisessa ja hyväksytyssä ympäristössä koen epävarmuutta toisen ihmisen edessä?

Toisen ihmisen edessä oleminen on herkkä asia. Siinä jos jossain ollaan paljaana, ilman minkäänlaista suojaa tai peitettä. Naamiota tai haarniskaa, jonka alle piiloutua. Vain sinä, minä ja katseemme. Hellän hyväksy katse, jonka helposti epävarmuuden ja häpeän pelossa kuitenkin käännämme tuomitsevaksi mielessämme. Miksi? Miksi sabotoimme itseämme? Toisen ihmisen edessä oleminen, seksi ja seksuaalisuus ovat kauniita asioita, joista tulisi läsnäolevasti nauttia. Asioita, joissa ei ole yhtä ja ainoaa tapaa olla ja kokea.

Onneksi kaikki nämä ajatukset, pelot ja häpeä ovat ohimeneviä asioita. Eivät vielä ehkä tänään mene ohi, mutta joku päivä. 

Jos missasit aikaisemman kirjoituksen miesten ulkonäköpainesta, tässä linkki.

Lue edellinenLue seuraava

5 kommenttia

5
  1. Minusta seksikkyys on paljon muutakin kuin ulkoinen olemus. Haluan toki myöntää, että ulkoisella olemuksella on väliä esimerkiksi siinä, lähestynkö tuntematonta tai miksei puolituttuakin. Jotkin piirteet viehättävät enemmän kuin toiset. Jos ulkoisesti seksikäs henkilö on vaikkapa hyvin epäkohtelias, ainakin mun silmissä seksikkyys häviää sen siliän tien. Sanoisin siis, että seksikkyys kumpuaa jostain sisältä.
    Ps. Oot upee tyyppi.

    1. Moikka

      Hyvä pointti, että seksikkyys voi myös kadota jos olemus muuttuukin esim epäkohteliaaksi tai töykeäksi. 🙂 Sit taas voiko tollainen “bad boy/girl” asenne olla taas seksikästä jollekin toiselle?

  2. Kiitos. Taas tosi hyvä kirjoitus. Ihanaa huomata, että en ole ainoa, kenelle kolmenkympin ylitys on aiheuttanut hämmennystä ja jopa ahdistusta. Itselle paitsi ulkonäön muuttuminen myös ajatus vanhenemisesta ja ajan liian nopeasta kulumisesta aiheuttaa välillä sydämentykytyksiä. Kolmenkympin kriisille tuli aiemmin naureskeltua, mutta se taitaa olla ihan aito ajoittainen olotila.

    1. Eikö ookkin ihmeellistä miten eri ikävuosina eri asiat ihmetyttävät omassa kropassa ja itsevarmuudessa. 30–50-vuotiaiden ajatuksia harvoin kuulee. 60-vuoden jälkeen aletaan jo puhumaan vaivoista jne. Eli lisää puhetta eri ikäluokkien suusta sanoitettuna.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *