Osa 2. Sunnuntai, darra ja maailmanluokan tunteet  

19.10. Rakas päiväkirja, SAATANA!   

22.10. Rakas päiväkirja, pahoittelut kielenkäyttöni edellisessä luvussa. SAATANA!  

28.10. Rakas päiväkirja, en edes jaksa pahoitella enää. SAATANA MITEN SIISTIÄ!   

En oikein tiedä mistä sitä aloittaisi. Tai, että se iski vaan, suoraan päin näköä, ilman varoittelua. Tunnenko oikeasti näin? Onko tunne todellinen vai kuvitelmaa?   

Mitä edes tunnen? Mitä?  

Saatoin joskus kritisoida ihmisiä, jotka hehkuen sanovat sen oikean tullessa vastaan, että jalat vain lähtivät alta ja sitten se oli menoa. Saatana (ups pahoittelut jälleen kerran kielenkäyttöni) soikoon, joudun nielemään sanomisiani. En sano, että jalkani olisivat lähteneet alta, mutta maailma kylläkin.   

Kyllä, olen korviani myöten ihastunut. 

Itken onnesta. Itkenyt kohta jo pari tuntia. Tunnen sen! Sen, mistä kaikki puhuvat ja mikä tuntuu olevan päämäärä ja tavoitelluin pysti elämässä. Tunnen sen, mistä olen haaveillut tuntevani. ”Minussa ei olekaan mitään vikaa”, on ensimmäinen ajatukseni, joka on kylläkin todella kieroutunut. Miksi minussa olisi ollut jotain vikaa?   

Tätä tunnetta, en ole hetkeen kokenut. Viime kerrasta on melkein kolme vuotta. Toki sellaisia pieniä ihastuksia on ollut. Ennen koin ihastumisen tunteita jopa tuntemattomiin ohimeneviin ihmisiin, sitten tapahtui jotain. Syitä on monia, yksi varmastikin kyynisyys, joka iän ja pettymyksien myötä tulee osaksi elämään. Mitään tällaista en kuitenkaan ole kokenut aikaisemmin.  

Huh, pitää vetää vähän henkeä tässä välin.

Olen tosi helpottunut, kun pystyn tuntemaan näin voimakkaita tunteita. Ette ymmärräkään sitä ulkopuolisuuden tunnetta, joka on ollut kaikki nämä vuodet, kun olen viettänyt milloin kenenkin häitä ja kissanristiäisiä ystävieni ympäröivänä, joilla suurimmalla osalla on vierellä se toinen. Se toinen, jonka kanssa jakaa tunteet ja yhteiset hetket. Se toinen, joka saa ihokarvat pystyyn ja mahan sekaisin jo pelkällä olemisellaan. Se toinen, joka nostattaa hymyn huulillesi joka kerta. Tuntenut jotain niin voimakasta, että taju meinaa lähteä.   

Olo on kuin 15-vuotiaalla. Hihittelen menemään kun ajattelen tätä tunnetta ja sitä toista.  


En edes aikaisemmin tajunnutkaan, kuinka ulkopuolinen tietyllä tapaa olen ollut, jopa parhaimpien ystävieni parissa. En väitä, ettenkö olisi heidän silmissään silti yhtä arvokas, kokonainen ja rakastettava, vaikka olenkin yksin, ilman sitä toista ja tuota maagista tunnetta. Mutta nyt pääsin käsiksi tuohon tunteeseen, jota olen kaihoten kaivannut elämääni ja josta olen tarinoita kuullut.  

Nyt elän sitä.  

Ihastumista.   

Kyllähän sitä on tullut ihastuttua vaikka jos mihinkä. Mutta tiedättehän IHASTUTTUA aikuisten oikeasti.   

Ah!   Mutta, mitä jos…  

EI!  

Pelko hiipii heti ovelle: ”Kop kop! Avaa ovi, täällä on kaikki voimainen Pelko, joka ajatteli tulla kylään.”

Huvittaa, että aloin samantien pelkäämään. En suinkaan sitä, että saanko ihastukseltani vastakaikua vai en, vaan entä jos tämä tunne menee ohi eikä palaa enää koskaan. Mitä jos se olikin vain tässä ja nyt? Sen kerran, kun kokee jotain näin voimakasta, toivoisi, että sitä voisi mansikkasadon tavoin säilöä hillopurkkiin talveksi ja sen yli. Sitä niin toivoo, että voi luottaa tähän tunteeseen ja sen olemassaoloon. Parasta ennen päiväykselle ei ole nyt käyttöä.  

Täytyy sanoa, että maailma meni hetkessä sekaisin. En olisi koskaan uskonut, että se tuntuu tältä. Naurattaa. Olen kuin mikäkin pikku poika, hihittelen menemään ja nuuskin tyynyliinaani. Ajatukseni laukkaa jatkuvasti muualla kuin tässä hetkessä. Mutta samaan aikaan tunnen tämän hetken ensimmäistä kertaa aikoihin. 

Elämä, annoit jälleen kerran parastasi.  

Kiitos sulle, että sain kokea tämän tunteen.

Kuvat Minni Väärä

Vaatteet R-Collection (tuotteet saatu)

Lue edellinenLue seuraava

3 kommenttia

3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *