Sunnuntai, Tom Misch ja ikävä.  

Rakas päiväkirja. Täällä ollaan. Ja kyllä, luit oikein: ikävä.  

En oikein tiedä mistä aloittaisi.

Ajoitus tuntuu olevan kaiken A ja O ihmissuhteissa. Aina se ei mene putkeen, niin kuin ei nytkään mennyt kaikilta osin. Toisinaan taas elämä antaa sitruunan sijasta jotain muuta. Esimerkiksi post-it -lapulla olevan viestin, muistuttaakseen tärkeistä asioista.  

Elämä oli yksi solmussa oleva lankakerä vielä hetki sitten. Tai sanotaanko, että saatanallisessa sotkussa oleva kerä. Olin jo valmis tuikkaamaan tuleen kyseisen lankakerän, kunnes muistin asian toisen puolen: sen pehmeyden ja lämmön, jota tuo villa tuo oikein käytettynä.  

Niin oikein käytettynä ja oivallettuna.

Elämähän on itse asiassa aika pehmeää ja mieltä lämmittävää, kun sen oikein oivaltaa. Ja heittäytyy sille. Nimenomaan heittäytyy. Jos tunnepuolella pystyisi kamppailemaan itsepuolustuslajien tavoin mustan vyön, olisin mestari jo vuosien ajan.

Tunnistan tunnelukkoni hyvin. Niiden avaaminen tuntuu vain olevan hankalaa ja monimutkaista.  

Kunnes.  

Niin, kunnes oikea laulu soi oikeassa hetkessä. Oikean ihmisen vierellä.  

Kai.

Kai se on jotain muutakin. Jotain mikä on vaikea pukea sanoiksi. Kyllä sä sen tiedät, ilman mitään selityksiä. Se on vaan se tunne.  

Tunne, joka toi myös ikävän mukanaan.  

Ikävähän tulee, kun joku tärkeä ihminen ei ole vierelläsi, mutta on ajatuksissasi. Sitä se on tällä hetkellä. Kukaan ei missään vaiheessa varoittanut ihmissuhteiden ”ikävistä” puolista, kuten ikävästä. Joka ei kylläkään ole täysin ikäväpuoli, vaan päinvastoin, aika helvetin tärkeässä roolissa oleva tunne.

Ikävä muistuttanee toisen tärkeydestä ja (ehkä) siitä, että sille toiselle on löytynyt oikea paikka elämässäni.  

Ehkä. Aika kertoo sen. Tai sitten minä.

Lue edellinenLue seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *