Rakas päiväkirja, LOVED-19 on iskenyt.

Oireet: rintakipua, ikävää, kaipuuta, pelkoa ja pinnan pitkittymistä.

Hoito: 160 € lentoliput

Koronatilanne on alkanut hellittämään niin Suomessa kuin Hollannissakin. Etenkin Suomessa, sillä sisarajaa avattiin jonkin verran lisää viime viikolla. Hollannin raja on ollut koko korona-ajan auki meille suomalaisille. Syy, miksi olen jättänyt toistaiseksi menemättä Hollantiin, on ollut osittain pieni pelko, sillä Hollannissa tauti on levinnyt aggressiivisemmin. Mielikuvat ovat samaa luokkaa kuin Uudenmaan rajan ylittäminen reilu kuukausi sitten. En ole halunnut ottaa riskiä vielä matkustamisen kanssa. Ajan kanssa.

On turha kieltää, etteikö korona vaikuttaisi parisuhteisiin. Niin etäsuhteessa oleviin kuin saman katon alla asuviin. Saman katon alla olevat ovat kenties joutuneet aivan uudella tapaa keskustelemaan asioista, joihin ei välttämättä ole ollut aikaa normaalin arjen keskellä tai keskustelut on ohitettu kiireeseen vedoten. Etäsuhteessa olevana tätä jatkuva yhteisen ajan tuomaa haastetta ei ole. Päinvastoin, tyhjästä on vaikea nyhjästä. 

Ajatus toisen näkemisestä pitkän tauon jälkeen on kutkuttava. Siihen liittyy paljon odotuksia ja innostusta. Huumaa ja kiihkoa. Mutta myös pelkoa. Tämän ääneen toteaminen yllätti itsenikin. Miksi minä pelkään? Mitä pelko yrittää kertoa?

Entä jos?

Mielessäni pyörii kymmenniä jollei jopa satoja mahdollisia skenaarioita, entä jos… 

Entä jos hän ei tykkää minusta?

Entä jos välillämme ei ole enää kemiaa?

Entä jos emme näekkään toisiamme enää samanlaisina?

Entä jos…

Miksi ajattelen negaation kautta, vaikka näkemiseen liittyy enemmän rakkautta kuin yhteenkään aikaisempaan rakkaudenosoitukseen, jonka olemme toisillemme tehneet. Näkemiseen liittyy miljoona positiivista asiaa, keskity niihin! Kuten ensikohtaamiseen.

Niin, ensikohtaaminen.

Miettikää, saamme uuden mahdollisuuden ”ensikohtaamiseen”. Tuohon maagiseen hetkeen, kun katseemme kohtaavat. Hänen silmänsä. Syntymämerkkinsä. Kiharat hiukset. Kaikki nuo pienet eleet hänen kasvoillaan. Saan kokea kaiken tuon uudestaan. 

Ah, ensisuudelmaa unohtamatta!

Ottaa valmiiksi jo mahanpohjasta. Kun kaksi kohtaavat. Kaksi niin kaunista.

Totta kai siihen liittyy paljon odotuksia voimakkaista tunteista. Sitä se varmasti tulee tuottamaan. Tunteita. Se tulee antamaan kyyneleitä ja naurua. Herkistyn nyt jo, hymyssä suin. 

Hänen huulensa.

Onhan tämä aivan hullu konsepti kokonaisuudessaan. Viikkojen odottelua, satoja facetime-puheluita, kymmeniä ja kymmeniä viestejä päivittäin. Tätäkö on parisuhde? Kysynpähän vaan! 

Kyllä, se on sitäkin. Tämä on hyvä sisäistää. Parisuhde niin kuin ihmissuhteetkaan eivät ole tähtiin kirjoitettuja. Sitä jotenkin haluaisi hallita elämää. Antaa tapahtumasarjoille nuotteja. Luottaa, että reimarit ovat kohdillaan ja kotisatama tiedossa. Haluaisin niin kitistä ja sanoa, että minä päätän. Minä päätän miten asiat menevät. Mutta ei. On helpompi päästää irti ja hyväksyä.

Hyväksyminen on yksi askel onneen.

Mitään pelättävää ei ole, Joonas.

Etäisyys, joka välillemme on tullut koronan myötä, on sama, mitä se oli ennen pandemiaakin. Tasan 1300 kilometriä. Ei mitään muuta. Älä siis pelkää, että välillenne on tullut jotain muuta. Ei ole.

Arki-ikävöinti saanee kohta jäädä jäähylle ja toivon mukaan pääsen vaihtamaan leiriä. En malta odottaa, että joudumme kasvotusten keskustelemaan päivät pitkät. Katsomaan toisiamme. Kohtaamaan toisemme. Odotan niin kovasti hänen tuloaan Suomeen. Niin kovasti. 

Milloin? Se selviää ajan kanssa.