Päiväkirja, oletko koskaan miettinyt, miltä tuntuisi raastaa ihoa juustoraastimella. Sellaisella isolla raastimella, jolla saa pizzan päälle juustoa isoina siivuina. Tai sellaisella pienemmällä, jolla pastat viimeistellään parmesanilla.
Ai saatana!
Siltä tuntuu toisinaan, kun on ikävä toista.
Olen jokaisella reissulla kuvitellut, että sitten seuraavalla kerralla jaan jonkun toisen kanssa nämä hetket. Jonkun toisen kuin ystävän. Ystävien kanssa on tullut jaettua monetkin kilometrit. Ne ovat ihania muistoja. Haikailen kuitenkin sellaisen perään, jota en ole vielä saanut kokea.
Niin haikailen nytkin.
Oli yhteinen päätös, että lähden yksin reissuun. Ja hyvä sellainen! Toki se tuntuu välillä kipeälle päätökselle, kun mielikuvissani on edelleen jaetut hetket.
Tämänkin venematkan olisin voinut jakaa toisen kanssa. Tässäkin kuvassa voisimme molemmat olla…
Päätös tuntui itsekkäälle ja tuntuu vieläkin. Kylläkin teimme päätöksen yhdessä ja haluamme, ettei parisuhde ole este omille jutuillemme. Päinvastoin. Parisuhteen tulee olla mahdollistava tekijä, kun yhdessä pystymme luomaan tulevaisuuden suunnitelmia ja kannustamaan niiden pariin.
Mikä etuoikeus onkaan, kun ihmisinä pystymme luomaan odotuksia ja mielikuvia hetkistä, jotka ovat vasta tulossa. Kurottamaan katsettamme yli tämän hetken. Näkemään mielissämme hetkiä, joiden olemassaolosta kukaan ei vielä tiedä, eikä kukaan voi luvatakaan niitä.
Niin, kukaanhan ei voi luvata, että asiat tapahtuvat niin kuin niiden toivoisi tapahtuvan. Ja se tekee juuri elämästä kiehtovan, elämän.
On ihmeellistä, kuinka ikävä on voimakkaammin läsnä reissun päällä kuin kotona. Vieras ympäristö saa mielen eri lailla ajattelemaan toista. Toki kilometrejä on välillä huomattavasti enemmän myös, mutta tuskin sillä on väliä, onko kilometrejä kuusi- vai seitsemäntuhatta.
Ehkä ikävästä tekee voimakkaamman juurikin se, että olin kuvittanut tähän hetkeen yhden ihmisen sijaan kaksi.
Meidät.
Samalla ikävän tunne on myös ihana. Merkki toisen tärkeydestä ja kaipuusta. Ikävän kautta koen hänen olevan mukana matkassani, jakamassa näitä vastapaahdetun kahvin tuoksuisia aamupaloja.
Ainakin ajatuksissani.
Jos jokin on tärkeää, niin juurikin huomisen hahmottaminen. Osittain hämärän peitossa olevan ja toisinaan pelottavalta tuntuvan huomisen. Sen päivän, kun toivon ja unelmien häivähdys valoittaa koittavaa hetkeä. Hetkeä, jonka toivomme elävämme.
Ja mikä parasta, voin jatkaa tulevaisuuden kuvittamista ja nähdä sitten seuraavalla kertaa meidät yhdessä täällä jossakin. Tämä saa tarttumaan hetkeen ja nauttimaan heräilevän kaupungin äänistä. Nuuhkaisemaan maitokahvin aromeja vielä kertaalleen.
