Sinkut, ikisinkut, entiset ikisinkut ja ennen kaikkea päiväkirja, miten meillä menee?

Päädyin muistelemaan taannoin aikoja, jolloin töhertelin merkintöjä sinkkuajoiltani sinulle. Kuuntelit ja otit kaiken vastaan ilman suodatusta kaikkine kirjoitusvirheineen.

Kiitos siitä! Mustetta onneksi riittää kynän päässä, joten ajattelin taas kirjoittaa sinkkuajoista.

Parisuhde.

Kahden tai useamman ihmisen välinen suhde.

Kasvamiseen liittyy usein pientä kipuilua ja hapuilua. Elämä itsessään on jo yksi iso hapuilu, jota ikä onneksi tasapainottaa. 

Kasvamista tämä parisuhde onkin ollut. Monesti yhdessä kasvamista, mutta myös yksin ja erikseen.

Tapasin taannoin ystävääni pikaisesti ja hän oli vilpittömästä onnea täynnä minun rakkauselämästäni. Hän, ikisinkkuna, on saanut valtavasti omaan elämäänsä rakkaudentäyteisiä hetkiä seuratessani minua somessa. Ihana kommentti häneltä! Loppuun hän muistutti, ettenhän jätä meitä, 

ikisinkkuja.

En. En varmastikaan jätä. 

Vaikken sinkku enää ole, koen kuitenkin “ikisinkkuuden” olevan osa minua. Tämä osa minua heijastuu myös välillä parisuhteeseeni, väistämättä. 

On ollut oppimista ymmärtää, että toinen ihminen on aidosti kiinnostunut minusta ja minun tekemisistäni. Myös silloin, kun saatan kiukkuilla ja haluta mitä ihmeellisimpiä asioita.

Toisinaan on niitä hetkiä, kun toivon voivani vain sulkeutua omaan pieneen kuplaani. Vain minä. Tehdä juuri niin kuin aina ennenkin sinkkuna tein: suljin maailman ja olin itseni kanssa.

Minä sitä, minä tätä.

Tuolloin pystyisin milloin tahansa sulkeutumaan omaan tilaani. Ei minua kukaan kiellä sitä nytkään tekemästä. Kyse on ehkä enempi tahdostani olla tekemättä sitä. Uuden oppimista. Olenhan omassa pienessä universumissani suurimman osan parisuhteestamme. Ja rakastanhan tuota pikkuista hollantilaista.

Rakastan!

Kai joku joskus kertoi minulle, että parisuhteessa tulee sovittaa yhteen kahden ihmisen tavat ja rutiinit. Tehdä yhteisiä päätöksiä ja kompromisseja. Tiedättehän, päättää esimerkiksi kummin päin wc-paperirulla tulee telineeseen. Kaikkihan eivät tiedä kummin päin se rulla pitää laittaa. Toisen tapojen ja rutiinien kunnioittaminen vie mielettömästi aikaa ja energiaa. Tai ylipäätä toisen erilaisuuden ymmärtäminen. Miksi ihmeessä hän ajattelee noin? 

”Kunpa vain voisi jättää tuolin ruokapöydän viereen eikä sen alle”.

Ja mitä tulee sängyn jakamiseen: alkuillasta tosi kiva juttu, juuri ennen nukahtamista, ei niin kiva juttu. 

“Distance!”

Toki en sano, että nämä asiat tulivat yllätyksenä minulle. Ja en nyt tarkoita wc-rullaa, vaan kuinka paljon on asioita, jotka tulee harmonisesti sovittaa yhteen. Ja sitten on niitä asioita, joita ei kannata edes sovittaa, vaan joiden tehtävä on nimenomaan ravistaa harmoniaa.

Jos muistelen omia sinkkuaikojani (ihan kuin niistä nyt olisi vuosikymmen aikaa…), leimasi niitä sunnuntai-iltojen yksinäisyys ja läheisyyden puute. Maanantaisin taas tunsin sieluni täydestä itsenäisyyttä ja vapautta. Voimaannuin suuresti noista maanantaiden tuomista tunteista. 

“Minähän en puolisoa tarvitse!”

Vaikka kuinka olen kuvitellut, että minä jos kuka, olen oikein huomaavainen, on parisuhde opettanut uusia ulottuvuuksia toisen huomioimisesta. Sellaisia, joita en ennen edes miettinyt. Sekä opettanut siinä, että toinen huomio minut. Siis ottaa minut huomioon, eikä ajattele asioita itsekkäästi omasta näkökulmasta. Väitän, että tuo jälkimmäinen on jopa ollut haastavampaa opeteltavaa minulle. Ottaa huomiota vastaan. 

Parisuhdetta ja sinkkuutta on turha vertailla toisiinsa. Niin kuin ei muitakaan elämän eri vaiheita. Eri vaiheisiin kuuluvat erilaiset tunteet ja niiden kirjo. Uuden opettelua ja itsensä tarkastelua uudesta perspektiivistä.

Teille sinkuille ja ikisinkuille, siskoille ja veljille, ruoho on yhtä vehreää tälläkin puolen aitaa. Nautitaan ja rakastetaan näitä hetkiä, joita elämä meille tuo vastaan.

Pus!

Ps. Sinkut, en ole unohtanut teitä!