”You should let me love you
Joskus Spotify yllättää oikeaan aikaan, oikeassa hetkessä. En edes muistanut kyseistä biisiä kunnes satunnaissoitto läväytti tämän korviini.
Mutta kuinka paljon se voisi antaa? Sen kun tietäisin, kertoisin ja tuplaisin panokset. Huutaisin sen ääneen. Onhan sen oltava enemmän mitä se ottaa. Eikö vain? Vai miksi joku lähtisi tähän peliin, jos siinä voi jäädä tappion puolelle.
Peli. Niin, onko se peliä vai onko kyseessä vain yksi tyhmä metafora kuvaamaan jotain monimutkaista. Jos sitä sanotaan peliksi, joku on aina voittaja. Saksa jalkapallossa. Ruotsi jääkiekossa. Ehkä olemme voittajia kaikki tai ainakin sankareita.
Jotta pystyy rakastumaan, tulee tietää mistä se tunne koostuu, mitä se pitää sisällään, mitä se edes on. Mitä on rakkaus? Mitä on rakkaus juuri meidän välillä. Siitähän tästä on kyse. Jos oikoisin, katuisin sitä ajan myötä. Ehkei tässä kaikessa ole enää kyse minusta – vaan meistä.
“Jos saisin vastauksen tähän, en empisi lainkaan ottaa kynää käteen. “ mun suuri hetki sitten saama oivallus siita rakastumisen mahdollisuudesta katkeytyy juuri tuon lauseen taakse.. ennen kuin sita voi edes kutsua rakkaudeksi pitaa uskaltaa heittaytya ja asettaa itsensa haavoittuvaiseksi toisen edessa tietamatta miten tarina jatkuu tai tuleeko tarinaa. Mun omien mahdollisten rakkaustarinoiden tiella on ollut oma ego joka on suojellut sita aarettoman herkkaa tyttoa joka ei enaa kestanyt kolhuja, jopa liiallisuuksiin asti enka uskaltanut paljastaa tunteita tai omaa havoittuvuuttani ja moni mahdollinen tarina jai mun paksun panssarin ulkopuolelle. En siis tarkoita sita etta valttamatta kyseessa olisi aina paksu panssari, mutta siina vaiheessa kun opin ymmartamaan mun oman egon aanta ja relativisoimaan rakastumiseen liittyvia pelkoja on tiettyja lukkoja lahtenut aukeamaan. Ja koska rakkaus on kestavyyslaji, niin varmasti pitaa monen monta lukkoa avata ennen ku mitaan tapahtuu.
Rakas Joonas,
Kyllä sen vain tietää kun se tulee eteen.
Sen ihmisen kosketus, iho, huulet, kaikki mitä se sanoo, vaikka puhuu tylsästä asiasta kuten työpäivän kulusta – se vaan kaikki on niin erilaista.
Se on kipeää rakkautta, joka satuttaa eniten. Sellaista, joka alkaa ekasta katseesta ja sen jälkeen jää kummittelemaan mieleen iäksi. Sitä ei voi kukan ikinä korvata. Sitä on vaikea selittää.
Se on sitä kun ympärillä on koko Ruisrockin Ämpäri-baarin yleisö ja sä näet ainostaan hänet. Ikään kuin olisitte kuplassa. Olette kahden, vaikka ympärillä on sata ihmistä. Sen ihmisen silmät, huulet, iho, tuoksu. Ne on parasta maailmassa.
Sä rakastat sitä henkilöä niin paljon, että rakastat samalla sen kaikkia kavereita ja sen pikkuisia vikoja. Eri tavalla kun ketään ennen.
Mutta se on myös se rakkaus, joka satuttaa eniten. Se saa sut itkemään huolesta, koska pelkäät, että menetät sen. Elämäsi rakkauden. Sielunkumppanin. Ja ehkä menetätkin, muttet koskaan unohda häntä.
Mutta on olemassa myös toisia rakkauksia. Ehkä hyviä, mutta ei yhtä syviä. Rakastat eri tavalla. Järkevästi. Sillai ettei tarvitse laittaa 17 viestiä aamuyöstä koska on niin kauhea ikävä. Ja heitäkin rakastat. Ehkä et ole hulluna heihin, mutta vältät heistä syvästi.
En usko, että me kohdataan kaikki meidän sielunkumppania elämässä, ja etsimällä ei rakkautta löydy. Mutta varmasti sinäkin löydät rakkauden – ehkä myös sielunkumppanin. Ja sitten tiedät. Tiedät vaan. Että hän se oll.
Oot ihana!❤ Ja sulla on mielettömän fiksuja pohdintoja.☺?