Rakas päiväkirja, tuskan parahdus ja paskan turahdus.

Itkuhan siinä taas tuli, kun toinen lähti takaisin kotiin Alankomaihin. Ainoa asia, joka siinä hetkessä jäi lohduttamaan, oli tuoksu lakanoissa ja post-it -lappu jääkaapissa, I Love You.

Pari viimeistä viikkoa saatiin lomailla kaikessa rauhassa. Yleensä, kun näemme, meillä on aika paljon suunniteltuja menoja tai töitä tehtävänä. Nyt päätimme ottaa aikaa mökkeilylle ja yhdessä olemiselle ilman sen suurempia suunnitelmia. 

Pitkiksi venyneitä aamuja, Täydellisiä naisia televisiosta, iltakävelyitä, kasapäin sipsiä ja dippiä. Päiväunia, Yaelin musikaaleja, joogaa ja kahvin täyteisiä hetkiä.

Kuulostaa aika perinteiseltä parisuhteelta. Tai en tiedä onko edes olemassa perinteistä parisuhdetta, mutta ehkä arkinen kuvaa perinteistä paremmin. Arkisuus, sellaisena kuin itse näen sen, ja arki ovat aika kaukana meidän suhteessamme tällä hetkellä. En ole oikein koskaan ajatellut etäsuhdetta, saatikka itse olisin sellaisessa. Ainoastaan sen verran olen fiilistellyt sitä, että se antaisi olosuhteidenkin pakosta tilaa ja vapautta tällaiselle ihmiselle, joka rakastaa omissa oloissa olemista. 

Arki, kai se tulee itse muovata suhteessa kuin suhteessa? Tuskin välttyisin tämän aiheen käsittelystä, vaikka asuisimme samassa hotellissa vuoden.

Kaikkien vaaleanpunaisten hetkien lisäksi, yritämme tietoisesti löytää näihin lyhyisiin aikoihin, jolloin olemme yhdessä, arjen tunnetta. Sitä, ettei tarvitse muuttaa siinä omassa tekemisessä mitään, vaikka toinen saapuukin osaksi toisen arkea ja aikatauluja. Haastavaa tässä yhtälössä on se, kun haluaisi tuon lyhyen ajan, jonka olemme samassa maassa, viettää 100% toisen kanssa, ilman, että joutuisi jakamaan sitä muiden kanssa. Kovin ristiriitaista, sillä arkemme kostuu pitkälti ystävien seurassa olemisesta tai ainakin päivittäisistä soitteluista, ja molemmille meille ystävät ovat tärkeitä. Aika varmasti opettaa meitä tasapainon löytämisessä.

Se, missä toivoisin kanssa ajalta tai joltain ihmissuhdevelholta opetusta ja ymmärrystä, on luopuminen. 

Se saatanallinen hetki, kun toinen kääntää selkänsä ja lähtee.

Olemme luvanneet, ettemme käytä aikaamme toisen lähtemisen murehtimiseen, vaan mieluummin nautimme siitä ajasta, jota meillä on. Se on hyvä diili. Huono diili taas on se, että vaikka aiheesta ei puhuisi tai puhuisikin, tosi asia on, että toinen lähtee aina. Ja toinen jää. 

En tiedä kumpi on helpompaa, lähteminen vai jääminen. Ei kai sillä edes ole väliä. Tällä kertaa oli minun vuoroni jäädä ja toisen lähteä. Tuo tyhjä tila, jonka toinen jättää, pysäyttää ajan ja hengityksen hetkellisesti. Ainoa asia, joka mielessä pyörii, on ne hetket, joita meillä oli. Ja se tuoksu. Kumpikaan noista asioista ei ole sellaisia, joita voisi puristaa tai halata. Tarttua tai suudella. 

Toisinaan nuo lähdön hetket ovat helpompia, toisinaan eivät. Tämän kertainen tuntui syvällä.