Rakas päivis aka. Päivi Räsänen aka. päiväkirja.

Kun aloimme Yaelin kanssa tapailemaan, vietimme melkein pari kuukautta tiivistä yhdessä eloa. Tosin hänellä oli aina muutamaksi yöksi kerrallaan puhtaat alusvaatteet mukanaan. Hammasharjan taisimme hankkia hänelle myös minun luokseni. Tämän jälkeen pisimmät yhteiset hetket ovat olleet muutamia viikkoja pitkiä, vuoroin Hollannissa ja Suomessa. 1,5 kuukautta taitaa olla pisin aikajakso yhteiseloa.

Tampereen koti on ensimmäinen yhteinen kotimme, jota olemme molemmat olleet muodostamassa ja rakentamassa. Toki täytyy sanoa, että Tampereella näkyy enemmän minun tyylini ja huonekaluni. Osittain siksi, että suurin osa tavaroista on suoraan Vallilan kodista. Suurimmaksi osaksi kuitenkin itsepäisyyteni sisustaa kotiamme. Tyyliasioissa on vaikea tehdä kompromisseja. Ainakaan nopeita sellaisia. ”Ice cold Fin” tuntuu lämpenevän hitaasti eriäville sisustusehdotuksille.

Tällaiset pidemmät yhdessä olemisen ajat muovaavat suhdetta aivan eri tavalla. Normaalisti, kun olemme toistemme luona viikon tai kaksi, suurin osa ajasta menee uudelleennäkemisen iloon ja ikävän paikkaamiseen. Jokainen päivä on kuin lahja, sillä tieto erossa olemisesta taas pidemmän ajanjakson on takaraivossa. Sitä ei halua ”tuhlata” yhtäkään sekuntia turhuuksiin. Tämä on vähän naiivia sanoa ääneen, mutta jokaisen päivän tulisi muutenkin olla lahja, vaikka asuisimme vuoden jokaisen päivän saman katon alla. Arki voi tehdä suhteesta helposti itsestäänselvyyden.

Arki on ihana asia. Se, kun voi herätä vierekkäin. Aloittaa työnteon toisen vielä nukkuessa samassa tilassa. Syödä aamupalaa yhdessä sanomatta sanaakaan toisillemme. Vaihdella katseita kahvikuppien takaa. Käydä ruokakaupassa kaksistaan. Pussailla lounaan yhteydessä. Sytyttää pimeiden syysiltojen tullessa kynttilät ja päättää päivä elokuvan katseluun. Sammuttaa valot ja kuiskata toisen korvaan ”love you, sleep well”.

Nykyiseen arkeen liittyy paljon sanatonta yhdessäoloa, jota etäsuhteessa on taas vaikea ylläpitää. Etäsuhteessa arki on toisenlaista. Se pitää sanoittaa jatkuvasti ääneen. Toisen ollessa mielessä, on se viestittävä puhelimen välityksellä. Normaalisti katseiden vaihtaminen kesken päivän voi hoitaa tämän. Pieni hymy tai silmänisku. Toki ajatuksien sanoittaminen ääneen ei jätä arvailun varaa. Mitäköhän hän tarkoitti katsellaan tänään?

Yhdessä elämiseen liittyy paljon uusia asioita minulle. Tilan jakamista. Toisen kanssa olemista. Onneksemme olemme enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Arvostamme omaa tilaa ja itsekseen olemista. Osaamme olla yksin. Järjestelmällisyys ja puhtaus tuovat molemmille levollisen mielen. Arvostamme kunnioittamista ja näytämme sen myös. Eikä ole kieltäminen ettemmekö molemmat rakasta huomion saamista. Molemmat omalla tavallaan.

Huomion kanssa onkin ollut opettelemista. Nyt kun kerran olemme samassa tilassa, miksi emme anna huomiota toisillemme jatkuvasti. Tai aina kun toinen sitä haluaa ja kaipaa. Asiaa on ehkä helpompi lähestyä etäsuhteen kautta. Huomion saamiseen vaaditaan usein puhelin. Kumpikin meistä päättää, milloin vastaa puhelimeen tai milloin katsoo whatsappia. On miljoona mahdollista syytä, miksi toinen ei vastaa puhelimeen heti. Saman katon alla unohtuu helposti nämä miljoona syytä ja sitä tulee kärsimättömäksi. Mikä voi olla tärkeämpää kuin minä ja meidän suhde? 

Ei kovinkaan moni asia.

Ja juuri siksi emme voikaan vaatia jatkuvaa huomiota toisiltamme ollessamme yhdessä. Enhän vaadi sitä etäsuhteessakaan. Päivärytmien, halujen ja jaksamisten yhteensovittaminen on omanlaisensa palapeli myös näin yhdessä asuttaessa. Onkin ollut haastavaa sisäistää, että vaikka olemme jatkuvasti yhdessä, ei se tarkoita jatkuvaa huomiota, vaan tasapainoilua oman tilan ja yhdessä olemisen kanssa. Tämä tekeekin arjesta uudenlaista ja kiehtovaa. Se tuo esiin meistä uusia piirteitä. Se pakottaa miettimään suhteen ylläpitoa ja vaalimista aivan eri tavalla. Ennen kaikkea se on mahdollisuus puhumiselle ja läsnäololle. Eleiden tulkinnalle.

On ollut helpottavaa huomata, kuinka sujuvaa yhdessä asuminen on ollut näin pitkän ajanjakson ajan. Ainakin minusta ja uskon myös hänestäkin. Vaikka olen omasta mielestäni helppo ihminen työpaikoilla ja ystäväporukoissa, en aina ole sitä kotona. Koti on minulle paikka, missä olen saanut ajatella itsekkäästi. Sulkea oven ja muun maailman pois. Olla minä. Ja sitä haluan sen myös olevan nytkin, kun asumme yhdessä. Toki tämän rinnalle on otettava toinen ulottuvuus. Hän ja me. Sen takia sanonkin, että olen yllättynyt, kuinka hyvin olemme sulautuneet yhteen uudessa kodissa. Tiedostan omat heikkouteni ja kehistyskohteeni yhdessä asumisessa. Työstän niitä ja kiitän jokaisen päivän jälkeen toista, kun hän on jaksanut ymmärtää.

Kiitos.

Kohta arki taas muuttuu. Muutoksesta huolimatta, yhdessä asumisen harjoittelu jatkuu. Jännittävää! 

Ps. Lisää päiväkirjamerkintöjä löydät täältä.