Rakas päiväkirja, tänä kesänä ei ole rusketusraitoja, joita esitellä. Raitoja rakkaudessa kylläkin!

Rakkaus.

Rakastan Marimekon tasaraitaa. Raita kuvaa tasa-arvoa. Jokainen raita on saman paksuinen, saman suuntainen. Yhtä tärkeä ja arvokas. Raita toisensa jälkeen voi luottaa, että kuvio toistuu ja toistuu. Musta ja valkoinen. Keltainen ja oranssi. Värit vaihtuvat tasaisesti.

Välillä sitä toivoisi, että oma elämäkin olisi tasaista, etenkin rakkaus. Ja en tarkoita käden lämpöistä, mikä sekin on välillä enemmän kuin fine! Mutta tasaisempaa, ilman sen suurempia vaihteluja. Elämän huippuhetkiin kun on helppo koukuttua. Hurmos vie mukanaan ja aina vain lisää ja lisää. Enemmän ja isommin. Voimakkaammin ja herkemmin. Mutta tasaisuudessa ja arkisuudessa on kaiken ydin.

Elämä olisi varmastikin tasaisempaa, jos korona sen sallisi. Jatkuvat ulkopuolelta tulevat rajoitteet ja muutokset ovat paskaa. Jos olisin päiväkodissa, menisin päivästä toiseen kiukuttelemaan nurkkaan.  Hakkaisin nyrkeillä lattiaan ja huutaisin ”epäreilua!”. Toki lopettaisin tovin kuluttua, kun tajuaisin ettei ketään kiinnosta ja leikit menisivät ohi. 

Taidan silti mennä nurkkaan huutamaan.

Parisuhteessa, niin kuin elämässä ylipäätään, on tärkeää yhteisen tulevaisuuden maalaaminen. Haaveilu. Asioiden miettimistä pitkällä aikavälillä. Ihan kuin maailma olisi saanut tarpeekseen tästä instant-kulttuurista ja swippailusta ja ryhtynyt myös 15 sekunnin stooreihin. Ihan vaan vittuillaakseen. Because I can! Yhtenä päivänä avataan rajat, toisena suljetaan. 14 vuorokauden omaehtoiseen karanteeniin ei tarvitse jäädä, paitsi nyt tarvitsee.

Nyt saa. Ei saakkaan.

Saa. Ei saa.

Tiedän Sanna, kaikki tämä on meidän yhteisen hyvän puolesta.

Mutta.

On minullakin tunteeni.

Tuntuu välillä epäreilulle, kuinka yksi vuosi voi riepotella miten haluaa. Olisi edes hetki tasaista. Sitä me kaikki varmastikin toivomme. Sinä, minä ja Sanna.

Mutta. Perkeelen mutta ja minä minä minä.

On tässä jotain hyvääkin!

Toisen kannattelu jos jokin on tullut tämän vuoden aikana tutuksi. Kaikki tämä shaiba koskettaa niin eri tavoin meitä. Tämä on haastanut aivan uudella tapaa asettumaan toisen asemaan, vierelle. Kylki kyljen. 

Vahvana vierekkäin. Yhtenä.

Toisen tunteiden kannattelu jos jokin tullut tutuksi. Ja toisen tunteisiin tutustuminen. Niiden ymmärtäminen, muotoilu ja hyväksyminen. Sellaisiin tunteisiin, jotka vallitseva eriskummallinen tila on tuonut esiin meissä. 

Niin paljon kuin haluaisin rakentavasti ehdottaa aina erilaisia vaihtoehtoja ratkaisuiksi, on opittava myös ymmärtämään, että vastapuoli ei aina kaipaa sitä. Siis ratkaisuja. Itse asiassa, harvoin niitä edes halutaan. Niitä kyllä pyydetään, kun aika on oikea.

Myötäeläminen on niin kaunista. Haurasta ja hentoa. Samaan aikaan se vaatii isoja lihaksia ja suurta syliä. Kestävyyttä. Sisua.

Tuntuu mielikuvituksettomalle sanoa tämä ääneen, mutta en olisi uskonut, että toisten ihmisten näkeminen voidaan nähdä vaarallisena. Tätä ei tietysti tule ajateltua päivittäin eikä tarvitsekaan. Covid-vitun-19 kun voi olla oireeton ja toisille tappava. Eihän tämä Alepan kassalla pleksilasin edessä käy mielessä, sillä vaara harvoin piilee kodin lähettyvillä, vaan se tulee usein ulkoapäin. Ulkomailta.

Toisen näkemiseen ja sen tuomiin järjestelyihin liittyy paljon absurdeja asioita. Siis sitä, että entä jos kannan viruksen mukanani. Entä jos tartutan sen johonkin lähimmäiseen. Milloin parisuhteissa tai ihmissuihteissa ylipäätään on täytynyt miettiä tällaisia asioita? Entä jos vahingoitan toista vain halaamalla häntä.

Eihän nämä ajatukset ole onneksi mielen päällä jatkuvasti. Toisinaan ne vaan pomppaa mielen päälle. Muutaman hypyn jälkeen pomppivat tiehensä ja mielessä on kaikki ne vaaleanpunaisen hattaran väriset ajatukset. Raitapaidan paksuimmat kohdat.

Kohta ollaan taas vierekkäin.

Kohta!

Ps. Rakkaudenjanoiset sankarit, tästä pääset lukemaan lisää päiväkirjamerkintöjä!

Rakkaus <3