Rakas päiväkirja, jonka vuosipäivää kukaan, ei edes kirjoittaja muista, joten ei muistella pahalla. Se, mitä voisimme tänään vuosipäivän kunniaksi muistella, on hetki, kun katseemme kohtasivat ja kaikki sai alkunsa.
Me saimme alkumme.
Purskahdan saman tien itkuun. Kylmät väreet valtaavat rintakehän ja käteni. Olen yhtä hymyä kyynelteni kanssa.
Tietyt hetket elämässä, joissa on valtavasti tunnetta, jäävät pieniä yksityiskohtia myöten mieleen. Kaikki pienet nyanssit tunnelmassa, maut lautasella ja musiikin tuomat rytmit, kaikki nuo ovat mielessäni tuolta illalta. Kuin se olisi ollut eilinen.
Siitä on nyt tasan vuosi, kun astuin Teatteri Forumin rappusia ylös. Vastassa oli ammattikorkeakouluaikojen ihastukseni Jyväskylästä ja hänen kollegansa. Koko mustissa, tarjoilijan olemuksessa, he toivottivat tervetulleiksi ja toinen heistä, ei ihastukseni, ohjasi meidät pöytäämme. Hetki oli aivan tavallinen, mitä nyt entiset ihastukset tulevat vastaan kymmenen vuoden jälkeen.
Tai niin ainakin luulin.
Yaelilta jos kysytään, oli tuo hetki kuin suoraan jostain elokuvasta: Prinssi pottatukassaan ja kukkapaidassaan ilmaantuu nurkan takaa, suoraan nenän eteen. Hän oli sanonut kollegalleen, että hoitaa tämän asiakkaan. ”Rakkautta ensisilmäyksellä” voisi joku hollantilainen romantikko todeta.
Hetkeä myöhemmin, shown alettua, huomasin entisen ihastukseni lavalla sekä hänen kollegansa. Tuon, jonka tummat kasvonpiirteet ja kiharat hiukset erottuivat muuten niin vaaleasta joukosta. He olivatkin esiintymässä täällä, eivätkä tarjoilemassa.
Mieti päiväkirja, millä todennäköisyydellä me ihmiset kohtaamme toisemme. Mikä määrä erilaisia sattumia ja tapahtumasarjoja meidän elämämme on täynnä täällä pallon päällä. Mikä määrä ihmisiä kohtaamme ja ohitamme päivittäin. Toisten kanssa vaihdamme sanasen, jos toisenkin. Toisten kanssa saatamme vain vaihtaa katseita ja se oli siinä.
Se oli myös siinä tässäkin tapauksessa. Esityksen jälkeen otimme ja lähdimme jatkamaan iltaa muualle. Oli aika astella Teatteri Forumin portaita alas.
Kävellessäni portaita alas, Yael saapui paikalle. Juurikin niin elokuvamaisesti kuin voitte vain kuvitella. Olen joskus sanonut, että elämäni on kuin Bridget Jonesista. Niin tälläkin kertaa. Colin Firth saapui paikalle hetkeä liian myöhään, nähdäkseen vain perävalot.
Rakastan musiikkia ja sitä, kun ihmiset näyttävät intohimonsa ja palonsa. Krista Siegfrieds on elävä esimerkki tällaisesta ihmisestä. Seuraavana päivän työpäivän jälkeen sukelsin Instagramiin ja halusin palata hetkeksi nauttimaan tuosta energiasta, jota Dinner Show tarjoili. Tietysti uteliaisuuteni nosti päätään ja halusin tutkia, mitä tuolle vanhalle ihastukselleni kuului: minne elämä oli hänet kuljettanut.
Yksi kuva johti toiseen ja hetken kuluttua löysin muidenkin tanssijoiden Instagram-tilit. Silmään iski tuo tumma tanssija, jolla oli persoonallinen syntymämerkki silmässään. Ilman mitään taka-ajatuksia tokaisin ”onpa cool kuvafeed” ja aloin seuraamaan häntä.
Naurattaa. Naurattaa niin kovasti.
Tämä on se hetki, kun Yael alkaa kertomaan omaa tarinaansa: HE STARTED FOLLOW ME! Tuona herran hetkenä, hänen maailmansa oli pysähtynyt täysin. Edellisen illan harmitus oli hetkessä historiaa.
”Hey! Weren´t you at the premiere of Dinner Show with Krista?”
Kyllä, se olin minä. Kiitin ja kuittasin: ”Time to go bed. Good luck with the upcoming shows”.Luulin, että olisi ollut siinä. Ei. Ei ollut päivää, jolloin Yael ei olisi kommentoinut tai laittanut jotain reaktiota Instagramissa minulle.
Yhtenä iltana Instagramini värisi värisemistään. Ihmettelin mistä oli kyse. Käyttäjä @yagila yritti soittaa videopuhelua Instagramissa. Löin samalla sekunnilla luurin korvaan.
Mitä hemmettiä olisin sanonut hänelle? Mukissut menemään englanniksi jotain? Olen äärimmäisen ujo poika, mitä tulee tällaisiin hetkiin.
Tällaisiin hetkiin. Vaikken halunnut nähdä siinä hetkessä mitään erikoista, olihan siinä sähköä ilmassa. Kutistuin ja luuhistuin täysin puhelin kädessäni. Olen aivan liian ujo poika tällaisiin kohtaamisiin. Isääni tullut.
Olin Levin talvikauden avajaisissa ja puhelimeni tärisi jälleen. En vastannut taaskaan. Laitoin perään viestiä: ”Not my thing, too shy”.
Tuli uusi puhelu heti perään.
Vastasin.
Yael oli Kannelmäen aseman grillillä syömässä ranskalaisia ketsupilla ja majoneesilla. Silloin mietin, että tässä on tyylikkyyttä. Ehkä meistä voisi tulla ystäviä tai enempi kavereita.
Palasin takaisin Helsinkiin ja ei mennyt kuin päivä tai kaksi, kun tuo ranskalaisia syövä hollantilainen oli tulossa käymään luonani. Kello oli pitkälti yli 11 illalla, kun hän soitti, että on alaovella.
Katsoin itseäni peilistä. Jalassani oli rikkinäiset kolmiraidalliset shortsit ja musta huppari. Tukka aivan sekaisin. Tokaisin, että tällainen minä olen enkä ala muuksi muuttumaan miellyttääkseni toista tai tehdäkseni vaikutusta ulkoisilla tekijöillä. Se oli ensimmäinen kerta, kun annoin hyväksynnän itselleni olla yrittämättä mitään.
Ilta toisensa jälkeen Yael löysi tiensä luokseni. Ajattelin, että tämä on vain vaaratonta hauskanpitoa. Molemmat nautimme toistemme seurasta, syvällisistä keskusteluista ja ruoasta. Molemmilla meillä oli samaan aikaan pientä säätöä meneillään. Olimme siitä hyvinkin avoimia. Tiesimme, mistä oli kyse ja mitä halusimme.
Tai näin ainakin luulimme tai luulin.
Moneen kertaan uskottelin itselleni ja ystävilleni, että just for fun. Nenänpääni oli puhelimen näytössä kiinni jatkuvasti. Milloin hän vastaisi viestiini? Onkohan hän tulossa tänäänkin luokseni? Milloin näemme seuraavan kerran?
Oli niin helppoa kieltää itselleen, että kyseessä olisi ollut jotain muutakin. Oli turvallisempaa pysyä sovitulla alueella. Suojella itseään tunteilta, jotka olivat tuntemattomia itselleni. Monet tunteet tuntuivat vierailta, en osannut sanoittaa niitä. En tiennyt, mitä oli tapahtumassa. Pelotti niin perkeleesti.
4.12. olin Pete Parkkosen toimistokeikalla. Pete soitti uuden singlensä Mä haluun sut tänään. Harvoin kuuntelen biisien sanoja tarkkaan tai mietin niitä sen enempää. Yhtäkkiä kuitenkin huomasin olevani biisissä. Katsoin Peteä, kun hän kertoi tarinaani. Ymmärsin heti, mistä kaikesta tässä oli kyse.
Se miten sä katot mua kun mä katon sua.
Pete Parkkonen
Sua niin pelottaa, muaki pelottaa, mut just tältä sen pitääki tuntua.
Luota muhun sen verran vaan.
Itkulle ei meinaa tulla loppua.
Elämäni Bridget Jonesina sai arvoisensa päätöksen. Tai eihän tässä olla mihinkään päätöksen tultu ja vaikka tultaisiinkin tältä istumalta, olen enemmän kuin kiitollinen näistä hetkistä, tunteista ja matkastani itseeni ja sinuun. Kaikki tämä on ja tulee aina pysymään minussa, sinussa ja meissä.
Rakastan sinua.
ihana tarina! mutta haluaisin kuulla mielipiteesi asiaan, eli etkö olekkin ollut ns. kaapissa ennen tätä suhdetta? mielestäni ainakin olit, miksi näin? muistelin, että oot puhunut snäpissä monesti, että haluisit löytää tyttöystävän jne jne.? olitko silloin jo kuitenkin bi vai selvenikö asiat vasta kun tapasit nykyisen kumppanisi? 🙂
moikka ja kiitos! mä en ole laittanut itseäni kaappiin enkä ketään muutakaan, joten toivon ettei minuakaan sinne laiteta. ehkä kirjoittelen aiheesta, joskus laajemminkin, kun aika on oikea 🙂 <3
Aivan ihana tarina! <3
Kiitos <3
❤
Upeaa, miten asiat voi naksahtaa kohdalleen. Ja jotain samankaltaista itse aikanaan (vaikka ihan eri tilanteessa) kokeneena voi vain hämmästellä miten ihmeellistä – ja ihanaa- elämä on. 🙂
tapahtui niin sanotusti elämä. <3
Tippa tuli linssiin itelläkin tätä lukiessa, aivan ihana tarina. Sai mut jälleen uskomaan tosirakkauteen. ?
Hei kiiitos! Ainakin rakkauteen kannattaa uskoa <3
Ooh rakastan kuulla ihmisten tarinoita miten ovat tavanneet. Teidän polku on ollut ihana!!